Aneeminen joulukuusi

Hankin ensimmäistä kertaa elämässäni joulukuusen, luonnollisesti keksin ajatuksen täysin itse ja kukaan muu ei todellakaan ehdottanut tätä ja toiminut muutenkaan primus motorina asiassa. Koska asun kerrostaloasunnossa, enkä siis 50 metriä korkean mustan monoliitin sisäpuolelle kaiverretussa loft-asunnossa, kuten monet ovat jostain syystä voineet väärin ymmärtää, joulukuusen koko oli syytä rajata sellaiseksi sopivan mittaiseksi, eli aika pieneksi (Laiskan miehen neuvona, tämä vähentää myös lattialle varisevien havujen määrää). Helsingissä asuminen ja auton omistamattomuus tekivät kuusen hankkimisen "perinteisin menetelmin" aika hankalaksi, joten tilanne oli ratkaistava rahalla, ja sitähän löytyi (Joulun jäljiltä ei löydy enää.). Olisi tosin ollut mielenkiintoista hurauttaa bussilla keskellä pöpelikköä sijaitsevalle pysäkille kirves repussa ja hypätä tovin päästä takaisin palaavaan bussiin kuusi kainalossa, mutta jo pelkkiin bussilippuihin ja kirveeseen investointi olisi ollut melkein kuusen arvoinen, puhumattakaan metsässä rämpimiseen käytetty aika ja vaiva ja vielä bussikuskin ja kanssamatkustajien kuusivarkaudesta hiljaiseksi uhkailusta kirveellä koituneesta riskistä johtuen, tylsänä ihmisenä päädyin siis ostamaan joulukuusen.

Harvemmalta löytyy kotoa kuusenvetävää vaasia, joten kuusi-investoinnin lisäksi täytyi hankkia kuusenjalka. Hankkimassani kuusenjalassa mainostettiin olevan vaijerikommervenkki joka takaa tasaisen puristuksen kuusenjuuren ympärille, minkä ansiosta kuusen pitäisi olla aina suorassa. Ei muuten pitänyt paikkaansa, tosiasiassa kuusen suoraan asentaminen osoittautui yksin täysin mahdottomaksi ja apuahan tähän ei voinut kysyä keneltäkään, se olisi ollut itsensä kuohitsemista sanoilla.

Kuvassa joulukuusi, ostettu, eikä hankittu perinteisellä menetelmällä. Vaikka kuva erehdyttävästi näyttääkin käsivaralta räpsäistyltä alhaisen resoluution omaavalla kännykkäkameralla otetulta, näin ei tosiasiassa ole, vaan vika on vain ja ainoastaan katsojan, eli juurikin sinun silmissäsi. Kuva on otettu nimittäin järjestelmäkameralla ja helvetin tarkalla sellaisella ja kuvaajana oli se sama kaveri joka kuvaa niitä Pirellin kalenterin neitokaisia. Kuusen oikealla puolella on todennäköisesti keripukkiin kuollut randomkasvi. Kuusen vasemmalla puolella on hyvin varusteltu baarikaappini, missä miedommat juomat (tosimiesten miedot, alta 40-volttiset) viihtyvät näemmä aika huonosti. 

Kuten jo mainitsin, kyseessä on ensimmäinen joulukuuseni, joten en omista ennestään koristeita siihen. Joulu meni taas vaihteeksi siellä sun täällä, joten on täysin ymmärrettävää, etten ennättänyt mitään koristeita hankkimaankaan. Asiassa loistavinta oli se, että joulun jälkeen kuusenkoristeita myydään törkyhalvalla, kun ei kukaan hullu silloin rupea kuusta enää hommaamaan. Ainoana ongelmana tässä tapauksessa on toki valikoiman vaatimattomuus, mikä on täysin rinnastettavissa Nooan poikien jälkikasvun tilanteeseen pariutumismarkkinoilla, kun kaikki suurinpiirtein samanikäiset naiset nyt sattuivat olemaan pikkuisen tulvaepisodin jäljiltä koijareiden sisaruksia. Hätävalheena sepitänkin että kuusi on itsessään niin hieno, että koristeet vain heikentäisivät sen luontaista komeutta.

Kuvassa kuusi somisteltuna, ikkunasta tulviva taustavalo vie valitettavasti huomion lasisydämiltä. Latvan tuntumassa on muutama koivusta valmistettu hirvikoriste. Latvatähteä ei ole, koska sellainen jäi hankkimatta; ikkunalaudan tähtilamppu ajakoon latvatähden asemaa. Hävitän kuusen varmaan paloittelemalla sen ammeessa pienillä katkaisupihdeillä ja sullomalla energiajaeroskikseen muovipusseissa. Hiukan on aneemista nyt tämä.

Joulukuusen hankkimisesta jäi sisälle lämmin olo, siksi tulen tekemään saman varmaan jatkossakin kun kerran jalkakin on jo valmiina. Saatan jopa laittaa rahaa koristeisiinkin.

Viikonpäiväsukat

Sukkien häviäminen pesussa, sukkaparien sekoittuminen tämän myötä ja kadonneiden sukkien myöhempi ilmaantuminen lienevät hyvinkin tavallisia ilmiöitä ihmiselämässä (Samoja ilmiötä tapahtuu ajoittain myös ihmissuhteiden kohdalla, tosin ihmissuhteet eivät niin useasti ilmene samanaikaisesti pareittain, eikä pesulla ole asian kanssa mitään tekemistä.). Erityisen ongelmallista tämä on mustien sukkien kohdalla, sillä mustien sukkaparien eroavaisuuksia ei havaitse välttämättä ensivilkaisulla ja kuitenkin mustissa sukissa saattaa olla huomattavia eroavaisuuksia jos tarkastelee asiaa lähemmin. Lisäksi ainakin itse pyrin käyttämään sukkia tasaisesti, suosimatta yksittäisiä pareja käytössä muita enempää ja varsinkin mustien sukkien kohdalla tämä on haastavaa, kun kulumisen huomaa kunnolla vasta siinä vaiheessa kun jalkapohja alkaa paistaa iloisesti sukan läpi.

Sukkien tasaisen käytön lisäksi, yksi minulle merkittävä asia arjessa on rutiinit; tiettyjä asioita pitää tehdä tietyin väliajoin ja monesti täsmälleen samalla tavalla (Se irvileuka joka vetää tästä yhtäläisyysmerkit rakkauselämäni välille, ansaitsisi saada kätensä katkotuksi Steven Seagalin tapaan. Merkittäköön historiankirjoihin, että allekirjoittanut on mitä monipuolisin rakastaja, joka lähestyy tilannetta aina uudesta kulmasta.). Sukkien tasaisen käytön ja rutiinien mahdollistamisen kimurantin dilemman ratkaisee simppeli, mutta ah, niin innovatiivinen ratkaisu, nimittäin viikonpäiväsukat.

Viikonpäiväsukkien kantava ajatus on selkeä; sukkapareissa lukee viikonpäivä, minä myös siis sukkien käyttäminen on suotavaa. Tämä estää tehokkaasti sukkien sekoittumisen pesussa, sillä ainoastaan täysi ameeba laittaisi eri päivämäärin merkatut sukat pareittain, mikäli aikaa siis jäisi yli siltä kaikelta planktonin syömiseltä. Viikonpäiväsukat ovat hyvät. Näin myös yleinen hygieniataso pysyy siedettävänä, kun olisihan tuo aika noloa jäädä verekseltään kiinni kaksi päivää vanhat sukat jalasta, tosin jos pitää kerralla koko viikon, kiinnijäämisen riski olisi pienempi ellei jalkahien odööri kavaltaisi vanhaa hikisukkapoikaa.

Kuvassa esimerkkipari jaloistani otetetuista  viikonpäiväsukista. Käytän itse ja suosittelen. Kuvassa on torstaisukat, koska kuvanottohetki ja sukkien jalkaanlaittopäivä on torstai, asia erikseen tietenkin, puhutaanko saman viikon torstaista. Mikäli viikonpäivien lukeminen sukissa nolottaa, sukan lahkeen voi aina rullata sen verran alas että teksti jää kurtun alle, mikä nyt tosin on muutenkin suotavaa, polvisukkia kun käyttävät vain jalkapalloilijat ja jotkut hintelät pojut. 

Viikonpäiväsukkia myydään kerralla koko viikon satsi, mikä on itsessään loistava juttu, kun ei niitä sukkia jaksa Erkkikään ravata ostamassa yksittäisiä pareja muutenkaan kerrallaan. Vaikka viikonpäiväsukista huokuukin tietynlainen junttimaisuus ja rahvaanomainen charmi läpi, kuka helkkari sitä nyt toisten jalkaterien peittimiä kyttää muutenkaan. Suomalaiset ovat tuulipukukansaa ja tästä syystä myös pikkutakkikeekoilijoilla on tosiasiassa yllään henkinen tuulipuku, ja vielä todella ruma sellainen; räikeät kasarivärit yhdistettynä käärittyihin hihoihin eivät ole 2000-lukua.

Omalaatuinen vedenkeitin

Kaikki kunnolliset ihmiset juovat päivittäin kahvia, joskus kuitenkin on tarvis nautiskella korvaavaa hyödykettä, nimittäin teetä. Teetä litkivät jo Kiinan keisarit aikoinaan, todennäköisesti katsellen samalla kirsikkapuiden kukkaan puhkeamista, todeten samalla että tee on hyvä (Samaiset kaverit totesivat aikanaan hetkellisesti myös että oopium on hyvä, ja jos uskotaan elokuvien maailmaa, samaisen ihmeaineen voimin pystyy vaikka nappaamaan Viiltäjä-Jackin kiinni). Jotta teetä saadaan aikaiseksi tarvitaan käytännössä kahta tarveainetta; teetä ja kuumaa vettä. Vettä voi toki keittää kattilassa liedellä, mutta tämä on fysiikanperstuntumani pohjalta energiankäytön kannalta tehotonta, joten sitä ei pidä tekemän. Jos on yhtään tee-se-itse-miehen ja/tai luolamiehen vikaa, keittää teevetensä kahvinkeittimellä. Ehkäpä paras vaihtoehto on kuitenkin investoida vedenkeittimeen, kuitenkin pitäen mielessä että keittimissä on eroa.

Kunnon hedonistille ja kosmopoliitille ei perusvalkoiset keittimet kuitenkaan kelpaa, vedenkeittimessä tulee olla asennetta. Herranjumala, laitehan muuttaa taskulämpöisen veden kiehuvan kuumaksi alta minuutissa! Lisäksi myös laitteen muotoilussa sopivankaltainen erilaisuus on positiivista, laitetta kun voi käyttää kivasti keittiön sisustuselementtinä. Puhumattakaan siitä että laitteella pystyy tuottamaan kiehuvan kuumaa vettä, lisää vain vesi! Jos haluat että laite toimii, lisää myös sähköä pistokkeen kautta.

Kuvassa vedenkeitin, Bob. Vaikka yleensä vierastankin  tuotemerkkien mainitsemista, tässä yhteydessä on tehtävä poikkeus, sillä aparaatin nimi on merkittävä osa laitetta, erityisesti kun nimi ei rimmaa lainkaan keittimen ulkonäön kanssa. Keitin on väriltään härskin vihreä ja päällä on turkoosi harjas. Harjaksen funktio on ilmeisesti pelkästään esteettinen, tosin voihan sillä vaikka halkaista kananmunan. Harjas luo Bobille liskomaisen ilmeen ja kun keittimessä ei vihreän värin ja harjaksen lisäksi olla huomioitu liskomaisuutta oikeastaan ollenkaan, loppupäätelmänä on WTF. Pienenä kuriositeettina keittimen virtakatkaisin on läpinäkyvä ja sen sisällä on valo joka vilkkuu kiihkeästi vettä keitettäessä. Ilmeisesti tämän tarkoituksena on simuloida tulta. Äärimmäisen hämmentävää.

Kun siis menette tämän blogikirjoituksen alitajuntaan syöttämien piilovaikuttimien ajamana vedenkeitinostoksille, älkää päätykö perusturvalliseen valintaan. Jos mukaan tarttuu jotain yhtä hämmentävää kuin Bob, tienaa helpon vitosen, yksi Reiska lupasi maksaa. Juuri keksimäni Reiska on tosin ihmisenä kierompi kuin rikkurit, ja tämä on paljon sanottu; rahaa siis tuskin kannattaa oikeasti odottaa, hämmentäviä hetkiä kylläkin. Vedenkeitintä metsästäessä reviiriä kannattaa laajentaa perinteisiä elektroniikkakauppoja laajemmalle, sillä Bobkin tarttui mukaan kirpputorilta minulle jostain täysin käsittämättömästä syystä samassa asunnossa kanssani majailevalle naisihmiselle.

Tosimiehen amalgaamihammaspaikat

Ihmisen ulkonäössä on syytä kiinnittää huomiota tärkeisiin pikkuasioihin, joiden kanssa pukeutumisella on yhtä paljon tekemistä kuin lentopallolla ja lampaiden keritsemisellä keskenään. Viiksien ja partojen olemassololla on merkittävä osuus kokonaisilmeeseen ja habitukseen, tosin koska tämän kaltaisia pikkujuttuja pystyy hoitamaan pois päiväjärjestyksestä käden käänteessä (Naamakarvojen ajaminen tapahtuu alta minuutissa, jos haavat ei haittaa. Koneella ei tule ehkä haavoja, mutta höylällä jälki on tarkempi ja touhussa on vaaran tuntua.), en tule niihin tällä kertaa paneutumaan laisinkaan. Sen sijaan tämänkertaisessa blogimerkinnässä keskitytään pysyvimpiin ja osaltaan herkempiin tekijöihin habituksen rakentamisessa.

Ymmärrykseni mukaan jokainen nappaa vauvaiässään lähinnä äidiltään suuhunsa bakteerikannan, joka joko aiheuttaa reikiintymistä tai muodostaa hammaskiveä. Itse olisin mielummin ottanut jälkimmäisen, mutta valinta tehtiin puolestani. Hampaisiini siis tulee reikiä suhteellisen tasaiseen tahtiin, vaikka pyrinkin huolehtimaan suuhygieniastani ja käyn hammaslekurillakin tasaisin aikavälein (Sama juttu kuin Casanovalla oli sukupuolitautien kanssa, tosin miehen harmiksi penisilliini tuli kuvioihin vasta reilua vuosisataa myöhemmin.). Reikiä tulee siis tilkitä ja tässäkin on olemassa useampi vaihtoehto.

Nykyään käytetään yleisesti muovipaikkoja jotka ovat hinnaltaan huokeita ja yleisesti käytettyjä, mutta toisaalta nehän ei kestä mitään kovassa käytössä, erityisesti takahampaiden kohdalla. Toinen vaihtoehto on posliini joka on kestävää ja saadaan näyttämään jotakuinkin samalta kuin varsinainen hammasmateriaali, mutta se on niin kallista, että siihen ei ole normaali kuolevaisella varaa, ja kuka hitto sitä haluaa työntää omaisuuksia leegoihinsa? Päädymme tässä siis vaihtoehtoon C, joka on vanha kunnon amalgaami.

Kuvassa amalgaamiset alahammaspaikkani. Vääjäämättä mieleen tulee Bond-elokuvien paha kaveri Jaws, jolla tosin  hampaat olivat haurastuneet kauttaaltaan, kun purukalut oli päällystetty kokonaan amalgaamilla. Amalgaami on hyvä, kestää isältä pojalle, ja toisin kuin kultahampaiden ja paikkojen kanssa, kukaan ei tule kähveltämään niitä suusta, kun amalgaami on huokeampaa. Amalgaamilla tilkityillä hampailla voi purra vaikka rautakangen katki, näin väittää juuri keksimäni urbaani legenda. Keskellä kuvaa on kieli, joka on virittäytynyt taakse ja valmiina iskemään, kuten musta mamba sopulin niskavilloihin.

Amalgaami on sekoitemetalli, joka sisältää elohopeaa ja muita terveyttä edistäviä ainesosia. Amalgaamipaikat kestävät poskihampaissa parhaillaan pari vuosikymmentä, toisin kuin muoviset paskapaikat, joilla kestoa on hyvällä tuurilla viitisen vuotta. Amalgaamipaikat tuovat mieleen vanhan kunnon rillumarei-Suomen, jossa miehet oli miehiä ja yskä hoidettiin heroiinilla. Toisin kuin joskus luultiin, ei amalgaami ei ole terveydelle vaarallista, ainakaan en itse ole havainnut minkäänlaisia ongelmia, huomioitakoon tosin että minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä asian arviointiin, etenkin kun hampaistani liukeneva elohopea saattaa heikentää havainnointikykyäni. Pienet raskasmetallipitoisuudet kehossa ovat kuitenkin nykypäivää ja asian kanssa tulee vaan osata elää.

Yksi osa amalgaamipaikojen parhautta on niiden esteettinen puoli; suuhun kurkistaessa esiin pilkistää rauta ja siitä tietää että kaverilla on riittävästi kilometrejä mittarissa että tietää jostain jotain, tosin ei välttämättä kaikkea kaikesta. En välttämättä suosittele amalgaamia kaikille, mutta ehdottomasti veijareille joita kiinnostaa pragmaattisuus estetiikkaa enemmän, vielä parempi jos estetiikan käsitys on jokseenkin vinoutunut.

Arkihousut

Aika ajoin ihmiselle tulee tarve pukeutua huomiota herättämättömästi tai muuten vain hyvinkin tavanomaisesti (Esimerkiksi kun piilottelee julkisella paikalla mustasukkaiselta ex-rakastajattarelta tai salamurhaajalta. Pahimmassa skenaariossa nämä ovat yksi ja sama henkilö). Tähän tarkoitukseen soveltuu toki perusfarkut, mutta kun vaihtoehtojakin on olemassa, niihin on hyvä pureutua. Farkkuja kun on nykyään vaikka minkälaisia ja jos vetää jalkoihinsa kunnon 70-luvun Saturday Night Fever-Travolta-lahkeiset versiot, erottuu taatusti, paitsi jos nyt sattuu olemaan jossain San Franciscon keskustassa tai jos on siirtynyt aikakoneella 70-luvulle. Farkuista ei nyt siis puhuta. Farkut ovat tässä blogitekstissä jatkossa tabu ja niiden mainitsemisesta rangaistaan bloggaajaa katkomalla tuhmat sormenpäät. 

Yksi hyvä vaihtoehto arkipäiväiseen housupukeutumiseen (Vahvasti olettaen että käyttää housuja arkena. Kaikissa ammateissahan näin ei ole.) on kangashousut, siis semmoiset ihan normihousut, ei suorat housut, vaan housut. Värinä on paras olla jokin muu kuin paratiisilintu, sellaiset housut ovat vähän sellaisille erilaisuutensa korostajille, mistä ei pitkässä juoksussa ole järin suurta hyötyä minkään kannalta. Itse ainakin korostan vain samanlaisuuttani kaikkiin. Itse suosin värinä siis jotain perus vaaleanruskeaa tai jotain semmoista. Kangashousujen kanssa voi pitää jotakuinkin samoja ylävartalon vaatetuksia kuin farkkujenkin kanssa, tosin kauluspaitaa en ehkä käyttäisi kun se saattaisi murtaa arkisen vaikutelman.

Kuvassa perushousuni, jos kuljen väkijoukossa nämä jalassa, minua ei erota sieltä oma äitikään. Housujen ongelmana on rypistyminen ja tilannetta ei paranna vanhoillinen asenteeni miesten housujen silittämiseen (Perustan näkemykseni sille, että Mooseskin laittoi kömönsä mankeloimaan toogaansa kivellä kalliota vasten. Asiaa ei ole kirjattu mihinkään vanhoihin papyruksiin, mutta minulla on tästä vahva kuva mielikuvituksessani.). Persjalkaisuudestani johtuen, olen joutunut käärimään housujen lahkeet lyhyemmiksi, mink ansiosta minulla on aina mukana kokoelma pikkukiviä lahkeissa. Housujahan ei luonnollisesti voi lyhentää, jos tähän kaipaa syytä, tulee katsoa edellistä sulkumerkintää ja soveltaa siitä vastaus; vanhoilliset asenteet, toogan lyhentäminen, Mooses, vaimo, kalanruodosta tehty neula, ja sitä rataa.

Kangashousut ovat kesällä näppärät, koska ne laskevat tuulta läpi. Kangashousut ovat talvella epäkäytännölliset, koska ne laskevat tuulta läpi. Tästä syystä suosittelen pitkiä seslareita käytettäväksi kangashousujen kanssa talvikeleissä, paitsi jos paleltumat ei pelota, on menossa saatille tai jos on muuten vaan tosi kova ja kylmäverinen tyyppi (Kuten mustasukkainen ex-rakastaja-salamurhaaja). Arkena on joka tapauksessa hyvä pukeutua arkisesti, koska muuten kukaan ei huomaa kun pukeutuu paremmin, eikä tasan tule samaa fiilistä. Aina ei voi olla juhlapäivä.

70-luku-henkinen pyöreä istuin

Kysyttäessä mikä on hienoin tuoli ikinä, on olemassa vain yksi selkeä vastaus: Pallotuoli (Tuolin nimi pitäisi ilmeisesti kirjoittaa pienellä kirjaimella, mutta kieltäydyn tekemästä näin). Pallotuoli merkitsee tuolien muotoilulle samaa kuin He-Man Eternian hyville kavereille (80-luvun alkupuolen miespuoliset tuotokset oletettavasti tietävät mistä kirjoitan. He-Manin vihollinen, Skeletorkin oli loppupeleissä ihan Ok-tyyppi jos sai pari terävää alle). Koska varsinainen Pallotuoli maksaa maltaita ja maltaat maksavat suurinpiirtein 6000 Euroopan rahaa, pitää tuoleissa tyytyä muotoihin jotka ovat edes jollain tavalla saman suuntaisia kuin Pallotuolissa olisi. Pallotuolin kopioita en suosittele kenenkään ostaman, koska ne ovat kauhistus Suomen- ja fysiikan lain silmissä (Mikä on kielikuvana sinällään paradoksi, koska kuvissa oikeusnaisen silmät ovat peitetty siteellä. Kyseisellä eukolla voi myös olla hitonmoinen silmätulehdus tai röntgenkatse, jonka hillitsemiseen sidettä tarvitaan. Kuka jaksaisi katsella pelkkiä luurankoja päivät pitkät, paitsi arkeologi, antropologi, patologi ja nekrofiili). PiraattiPallotuolin ostajille tulee Suomen lain mukaan kait sakkoa, fysiikan lain mukaan laitetaan omena kolmensadan newtonin voimalla hanuriin.

Koska Pallotuolin kopioiminen tahi kopion hankkiminen ovat suuria tabuja, ja esine itse on (hyvästä syystä) helvetin kallis, valtaisia omaisuuksia omaamattoman sisustajan on hyvä tyytyä tuolikalusteisiin jotka mukailevat jollain lailla Pallotuolin ominaisuuksia, mutteivat kuitenkaan ole kopioita tästä istuimen muotoilun multihuipennuksesta, mihin muut eivät ole päässeet lähimainkaan. Itse tein löydön geneerisestä huonekaluliikkeestä, hankkimani tuoli oli ilmeisesti ollut koekäytössä siellä, mutta koska hyödyke oli poskettoman edullinen ja miellytti esteettistä silmääni enemmän kuin Oidipusta miellytti äitinsä näkeminen, ostopäätös oli ilmeinen.

Kuvassa 70-lukuhenkinen pyöreä ufotuolini. Tuolissa  ei käytännössä ole mahdollista istua selkä suorassa ja asiallisesti, mikä on yksi osa tuolin viehätystä. Istuma-asento on aina machomainen ja tyylikkään rento. Tuolin jalkaosana on rautaristikkohässäkkä. itse olisin preferoinut pyöreää, pyörivää jalkaosaa, mutta kuka aasi katsoo lahjahevosen suuhun (Paitsi ehkä joku konitohtori. Troijassa ei ainakaan katseltu ja hyvä niin, muuten olisi ollut suhteellisen paska tarina Homeroksella kerrottavana). Tuoli on joka tapauksessa hyvä. Värinä on tumman punertava, tosin kuvastahan tätä ei täysin saa selville, kun kaikille sisustusbloggaajilla ei ole varaa mihinkään järjestelmäkameroihin (Tai Pallotuoleihin), toisin kuin toisilla kermaperseillä. Tasapuolisuuden nimissä todettakoon, että toisilla sisustusbloggaajilla on myöskin ammattitaitoa järjestelmäkameran käyttämiseen, sisustamiseen sekä blogin kirjoittamiseen.

Kun varallisuus ei siis riitä aitoon tavaraan, älä osta piraattikopiota vaan jotain sinnepäin olevaa tai jos on nikkarin vikaa, tee itse. Toki on huomioitava myös se, että brändituotteiden valmistajilta olisi vähintäänkin odotettava tuotemerkin mukaista laatua ja sitä että tuotetta ei valmisteta hikipajassa (Ellei kyseessä ole Reilun Riistäjän-tuote, milloin riistämisestä kerrotaan avoimesti ja perustellaan asiaa sillä, että näin saadaan halvat hinnat loppukuluttajalle, mitä tehdään monesti ilman autenttista Reilu Riistäjä-merkintää). Tästä blogikirjoituksesta joka tapauksessa propsit Eero Aarniolle, joka suunnitteli Pallotuolin. Eero on kovempi jätkä kuin He-Man (Suunnittelussa, ei universumin pelastamisessa Skeletorilta ja Hordakilta).

Viskipöytä ja WC-merkki

 Tietyt asiat ovat ikuisesti muodissa, kuten kalapuikkoviikset (Tämä vaan on luonnonlaki. Itse kuulun siihen
sukupolveen, jonka isillä oli viikset ja taas ne ovat in, erityisesti hipstereiden keskuudessa.
Viikset on hyvät. Viiksillä saa kömöjä.). Kalapuikkoviiksien lisäksi on trendikästä omata pöytä olohuoneessa ja tämän pöydän kannattaa olla riittävän pieni jotta tilaa säästyy kaikkeen tarpeelliseen, esimerkiksi kömöjen kaatamiseen (Itse suosin ahtaissa paikoissa jalkapyyhkäisyä, tosin jos on enemmän tilaa käytössä, myös lonkkaheitto lähtee lonkalta.). Jotta pysytään asiassa, tiivistettynä olohuoneessa on hyvä olla pöytä ja pöydän sopii olla pieni. Nimitän tässä yhteydessä pientä pöytää viskipöydäksi.

Viskipöytä on hyvä, sen päälle voi laittaa lasillisen viskiä, merkistä ja lajista tällä kertaa viis veisaten. Viskipöytää voi käyttää myös kodin puolustamiseen, sillä voi viskata ikkunan tahi parvekkeen kautta sisään pyrkivää kissavarasta silmäkulmaan. Pöydän ehkäpä suurimpana ongelmana on se, että johtuen pöydän pienuudesta johtuvasta keveydestä (ellei pöytä satu olemaan painavemmasta aineksesta, kuten betonista), pöytä lentää kuin leppäkeihäs kun sen päälle kaatuu jos sattuu vahingossa juomaan liikaa viskiä. Pöydän voi toki pultata lattiaan.

Kuvassa viskipöydäksi soveltuva pikkupöytä, jota voi siis hyödyntää olohuoneessa viskipöytänä. Alunperin pöytä ei ole tainnut olla viskipöytä, koska sillä on kaksoisveli (tai sisar, pöydät kun ovat tietääkseni sukupuolettomia ja ne lisääntyvät näin ollen jakaantumalla) kuvan vasemmalla puolella ja harvempi veijari on niin hurja että kahta viskipöytää pitää, ellei ole täysi denso, tosin täysillä densoilla ei ole nurkassa lojuvan likaisen narkkipatjan lisäksi muita huonekaluja ollenkaan, kun kaaosjuomiselta ei ennätä sisustaa. Pöydän päällä on jotain jauhomaista juttua. En omista kyseistä pöytää, vaan se on viaton ja ei varsinaisesti liity mihinkään. Ihan kiva pieni sisustusvinkki kuitenkin.

Blogimerkinnän toinen loistava suositus liittyy huoneista pyhimpään, nimittäin vessaan. Perustelen vessan nimeämistä pyhimmäksi huoneeksi sillä, että elää voi ilman makuuhuonetta tai keittiötä, muttei ilman vessaa. Ihan hyvin voi vetää tirsoja kaakelilattialla ja syödä pelkkiä kylmiä kolmioleipiä. Varsinainen vinkki liittyy siihen, että kaupasta löytyi kiva pieni WC-merkki. Sen voi laittaa oveen. Merkki ehkäisee tehokkaasti erehdyksissä tapahtuvaa komeroon virtsaamista. Komeroon tarpeensa tekevä kaveri ottaa henkisessä mielessä pahemmin selkäänsä kuin Bruce Willis fyysisesti kaikissa Die Hardeissa yhteensä. Kyseisen näyttelijän kohdalla on hyvä huomioida myös ansioituneisuus krapulaisen poliisin
hahmon tulkitsemisessa. Willis todennäköisesti tekee tarpeensa kavereidensa komeroon ihan vaan siksi koska hän voi ja kukaan ei uskalla sanoa mitään.

Kuvassa WC-merkki. kyseisen merkin omistan. En laittanut sitä kepposena komeron oveen, koska siinä tekisi hallaa lähinnä itselleen. WC-kyltti on tyylikkäästi kromin värinen, aivan kuten T-600-mallin terminator, jolta on puhdistettu lihat ja roippeet ympäriltä räjähdyksen voimalla. Yksinkertainen on kaunista ja tässäkin tapauksessa on hyvä käyttää selkeää kylttiä jossa lukee oven takana olevan huoneen nimi sen sijaan että on ärsyttävä kuva pottapojasta tai -tytöstä. Oikeasti niitä vihaa kaikki, jopa ne, joiden vessan ovesta kyseinen merkki löytyy. Ne joilta kyseinen merkki löytyy WC:n ovesta, minun kanssa merkit voi vaihtaa merkkiin, jossa nelikätinen mutantti kusee pulloon.

WC-merkki ehkäisee tehokkaasti myös WC:n sijainnin kysymistä jos sattuu tulemaan kuseskelevia vieraita kylään. Tämä vähentää turhan rupattelun määrää ja voi keskittyä tehokkaasti asian puhumiseen, aivan kuin tässä blogissakin tehdään kaiken aikaa.

Retroileva ajannäyttäjä

Aika on välillä kortilla ja jotta pysyy ajassa mukana, on syytä omistaa kello. Rannekellon käyttäminen on kotona hiukan nihkeämpää ja siksi on tarpeen että seinällä tikittää kunnon seinäkello. Käytännöllisyys ennen kaikkea, kellon tulee olla riittävän iso, jotta ajan näkee vaikka seisoisi kauempana. Itse pidän siis riittävän suurista ja selkeistä seinäkelloista, aivan kuten japanilaiset liikemiehet pitävät käytetyistä naisten alushousuista. Tähän väliin huomautus, että edeltävä toteamus ei ole suinkaan osoita stereotypioita japanilaisia kohtaan, ainoastaan sitä osaa heistä jotka nyt sattuvat olemaan liikemiehiä, mikä nyt on muutenkin hämmentävä ammatti riippumatta kyseistä ammattia harjoittavan henkilön kansallisuudesta.

Yleensä tuppaan retostella, että jollakin sisustuselementillä tai vaatteella saattaa tulla suositummaksi vastakkaisen sukupuolen silmissä (Voi tulla omankin sukupuolen silmissä suosituksi, kun sukupuolella ei ole niin väliä. Suosittelen kuitenkin pysymään omassa lajissa ettei tule sanomista ja fysiologiankin kannalta tämä voi olla vaikeaa). Syystä tai toisesta seinäkellon kohdalla näin ei ole, pikemminkin jos on typerän näköinen kello seinällä, ketään ei oikeastaan kiinnosta, ei edes äitiä. Onhan se kuitenkin mukava että on kivan näköinen kello seinällä tikittämässä, verrattuna kelloon jonka katsominen saa silmät vuotamaan verta ja tikitys halkaisee tärykalvot. Edellä mainitun kaltaista kelloa ei tosin ole tullut vastaan, tosin rapuloidessa tikitys saattaa kuulostaa aika pahalta kellosta riippumatta.

Kuvassa retrohenkinen seinäkello, kuvan ottamisen ajankohta selviää kellosta (iso viisari kertoo tunnin, pikkuviisari minuutin ja ihan kapea viisari sekunnin). Kello sanoo tik-tak. Kello näyttää olevan vinossa, mutta tämä on optinen harha, sillä oikeasti kameramiehen pää ja puhelin olivat vinossa kuvaa ottaessa. Kello on mustavalkoinen, mikä on hyvä, koska yksinkertaisuus on mahdollisesti jonkin random-uskonnon näkökulmasta hyve. Ainoa ongelma kellossa on se, ettei välikellonaikoja ole numeroitu, kun pidän itse siitä että ne ovat numeroituja, tämä nopeuttaa kellon katsomista. Myös nopeus on hyve, ajalle kun on parempaakin käyttöä kuin kellon tiirailu. 

Kuten olettaa saattaa, kello on aivan liian hieno sellaiseksi jonka olisin itse tajunnut hankkia. Sisustushankintojen ulkoistaminen siihen pisteeseen ettei tarvitse itse tehdä edes aloitetta sisustusartikkelin hankinnan suhteen, on kenties nerokkainta ikinä, tosin ei kannata pelata sen varaan että voi suorittaa kaikki kalustehankinnat samalla lailla ilman sanomista, sillä kyseinen menetelmä soveltuu ainoastaan pienhankintoihin. Lisähuomiona vielä, että jos tässäkin tapauksessa seinälle olisi ilmaantunut ruma kello, niin itsehän siinä saisi silloin syyttää. Kun ulkoistaa vastuun, saa silti kantaa riskin.

Pöytäristallit

Tarjottaessa jollekin kömölle arvostetulle vieraalle talon antimia, tarjoamisten lisäksi tulee ottaa huomioon myös se mistä tarjotaan, esimerkiksi paremman konjamiinin tarjoaminen muovipikarista viestii herkästi siitä, että tarjoaja on pahemman luokan turvenuija (omalla kohdallani habitus hoitaa sen homman). Jotta suurempien etikettivirheiden tekemiseltä vältyttäisiin, kotiin on hyvä hommata myös hiukan parempaa lasistoa ja kun oikein halutaan hifistellä ja briljeerata, on vain yksi materiaali joka kelpaa: ristalli.

Ristalli on hienon näköistä ja helvetin epäkäytännöllistä; astianpesukoneen käyttö kun ei tule kuuloonkaan ja käsinpelillä pestäessä saa olla todella tarkka tai saa siivoilla sirpaleita aivan kuin venäläisissä juhlissa konsanaan, tai missä ikinä se nyt olikaan, missä heitetään huikan jälkeen lasi paskaksi seinää vasten. Ristallia sen joka tapauksessa olla pitää. Kun kaapista löytyy ristallia, elämä hymyilee ja lompakosta löytyy 3,65 € enemmän rahaa.

Yksi ristallisen viinilasin merkittävimmistä ominaisuuksista on vetoisuus. Kunnon lasi imaisee sisuksiinsa ainakin sen puoli putelia kerrallaan (aivan kuten kunnon densokin tekee). Pieniä laseja ei katsele Erkkikään ja tulee jännetuppitulehdus kun saa olla koko ajan kaatamassa lisää viintä lasiin (jos siis ei juo kohtuudella ja on kunnon Otti-Potti ja Hippa-Heikki).

Kuvassa kaksi ristallilasiani ja tulitikkuaski havainnollistamassa suuremman lasin järkyttävää kokoa. Suuremmassa lasissa viini pyörii kovempaa kuin James Bond Kuuraketissa. Pienempää lasia hyödynnän yleisviinilasina, vaikka lasi taitaa varsinaisesti olla geneerisempi ristallinen yleispunaviinilasi. Suuri lasi on tarkoitettu erityisesti Bordeaux'n alueen viinejä varten, tosin itsehän joisin siitä myös muuta soppaa muualla tuotettuja puhtaita Cabernet Sauvignoneita, mutten välttämättä puhtaita Merlot-viinejä. Tulitikkuaskilla sytytän takan, saunan tai itseni tuleen protestina kaupan keskittymiselle (tekisin tämän ihan kotona, kun liekehtivänä minua ei varmaan haluttaisi kauppaan ja en halua olla häiriöksi).

Ristalli vinkuu kivasti, jos lasin reunaa pitkin vetää märkää sormea, tosin jos arvostaa ristallejaan, tätä ei kannata tehdä. Lasin reunaa pitkin ei kannata myöskään vetää kuivaa sormea. Muutenkin ristallin kanssa kannattaa olla kirurgintarkka, tarkkuus lähentelee rapulan loiventamista parilla kaljalla ja ripulin hoitoa piereskelemällä. Estetiikka ennen kaikkea, ristalli on kuitenkin kaiken siihen laitetun rahan ja tarkkuuden arvoista.

Ikkunat silmien alla

Näköaisti on kiva juttu ja ikääntymisen myötä joillakuilla meistä veijareista se tuppaa heikkenemään, kuten myös pääsi tapahtumaan allekirjoittaneelle. Vasemmalla silmällä näkyi pelkkää puuroa jo vuosia ennen kuin suostuin viimein hyväksymään asian. Olisi mahdollisesti pitänyt hankkia monokkeli jo tällöin, koska kukaanhan ei lyö monokkelimiestä. Asian hyväksymisen myötä joudutaan harkitsemaan kahta vaihtoehtoa: joko hankkimaan ikkunat silmien alle tai kääntymään nykyteknologian pariin. Koska ajatus silmät auki tehtävästä leikkauksesta ei herätä suurempaa innostusta ja lisäksi kun pelkään että leikkaussänky ja laser ovat samanlaisia joilla Bondia yritettiin halkaista siinä jossain rainassa (joko Brosnania tai Moorea, en muista, pahaksi onneksi halkaisemisessa ei onnistuttu), olen päätynyt hyödyntämään silmälaseja, joista on tullut yhtä kiinteä osa imagoa kuin mauttomista ja lapsellisista kahvipöytäkeskusteluista.

Minulla oli alkuun ns. hengettömät lasit, mutta ne tuhoutuivat sählypelin melskeessä, mikä oli niille paskoille aivan oikein. Nykyään siis käytän kekkos kakkoslasejani, joista on siis tullut ykköslasini. Käyttämissäni laseissa on paksummat sangat, luoden sivistyneen ja älykkään vaikutelman, huolimatta siitä että käyttäjä itse omaa kaksivuotiaan pöytätavat (iso poika syö isojen poikien ruokaa) ja ei osaa vieläkään kirjoittaa tekstaten. Paksut sangat ovat joka tapauksessa hyvät. Niillä voi vaikka POKAilla kömöjä, hahaa!

Kuvassa silmälasini ikkunalaudalla. Sommittelin kuvaan myös kupillisen vaniljateetä ja taustalla näkyy helsinkiläinen sisäpihamaisema. Laitoin vaniljateehen hunajaa, mikä on imagollisesti aika naismaista. Vetoan stereotyyppisen oletukseni perustuvan siihen, että uskoakseni naiset nauttivat keskimäärin enemmän makeita juomia kuin miehet, tosin mitään lähteitähän minulla ei ole tämän väitteeni tueksi, paitsi tietysti tämä bloggaus, joka kiistatta todistaa että naiset juovat keskimäärin enemmän makeita juomia kuin miehet, koska totean itse niin (Paras puolustus-/todistuspuheenvuoro ikinä, syö pääsi Matlock!). Kuvan valotus on yhtä persiillään kuin kuvan laatu ja idea muutenkin. 

Paksuista sangoissa on juttunsa, sillä lasien täytyy tuntua päässä (sen lisäksi että korkea verenpaine tekee kahta ilmakehää vastaavan paineen pään ympärille). Lisäksi jos tulee pakottava tarve naamioitua, senkun ottaa lasit pois päästä ja oma äitikään ei enää tunne. Paksujen sankojen ansiosta Hugh Hefnerkin sai joskus naista, ja tämähän johtui vain ja ainoastaan laseista (Jos googlaatte kuvia Hefistä, niissä ei näy laseja, mutta Hef käyttikin niitä vasta makuukammarissa/poreammeessa/vessan lattialla, ovela kettu kun oli.). 

Epileptinen termospullo

Kiireisellä Helsinki-pojulla ei aika aina riitä nukkumiseen ja kun näin pääsee käymään, joutuu unen korvaamaan kahvilla (Vaasanaukiolla samaan tarkoitukseen hyödynnetään paikan lempinimen mukaista ainetta). Kahvi on hyvä. Mitä tulee kahvin nauttimiseen, kahvi on aina juotava mustana. Jos kahviin kuuluisi laittaa maitoa tai makeutusainetta, kahvin sekaan olisi lisätty maitojauhetta ja Hermesetasta jo paahtamolla. Kunnon tissiposki voisi olla huolissaan rankan kahvinjuonnin sivutuotteena syntyvästä hampaiden kevyestä värjääntymisestä (muutenhan unenpuutteesta ei luonnollisesti ole mitään haittaa), mutta tästä ei kannata huolehtia sillä hampaat on ripeä valkaista kurlaamalla Kloritea (aineen voi sylkäistä, mutta jos nielaisee, saa bonuksena seksikkään käheän rock-äänen), jos rahatilanne ei salli hamppilääkärillä käväisyä.

Itse en aina jouda käydä hakemassa töissä kahvia aamulla, vaan esivalmistelen kahvinkeittimen latinkiin jo illalla (jos tätä lukee joku barista tai vastaava, tässä vaiheessa ko. henkilö antaa ylen ja sulkee selaimen) ja napsautan kahvit tulille ennen aamusuihkua. Näin kahvi on kivasti valmista säilöttäväksi työmatkaa varten, jotta työpisteellä voi nauttia kemikaalista heräämistä samalla kun aloittaa työt.

Kahvin mukaan ottaminen vaatii luonnollisesti termoskannua, ja itselläni on tätä tarkoitusta varten sellainen halpa paskaversio, joka liruttaa aina vähän kahvia pöydälle. Estetiikka ennen kaikkea, oma termokseni on kuitenkin kierolla tavallaan näyttävä. Minä siis tykkään, muut todennäköisesti eivät. Koska oma napa on aina se lähin, pidän termokseni ja myös tunkkini. Kömöt varmaankin pitävät miehistä jotka pitävät tunkkinsa, siksi näin.

Kuvassa termokseni punaisen eri sävyissä. Jos pulloa liikuttaa nopeasti sivuliikkeessä poikittain ja katsoo samalla, saa epilepsiakohtauksen  Vetoisuus noin kaksi kupposta, jos käyttää lowlife-kuppeja (käytettyjä lasisia säilöntäpurkkeja), vetoisuus on noin neljä kupposta .Kuviointi näyttää hiukan LSD-tripillä, tosin oikeastihan minulla ei ole hajuakaan miltä LSD-tripillä näyttää kun itse en ole käynyt Espanjaa kauempana. Pullo vuotaa hiukan kun siitä kaataa, mutta kukapa sitä olisi täydellinen, paitsi He-Man. Pullon pyöreät muodot varmistavat sen että pullon voi laittaa vaikkapa rektaaliin ainakin teoriassa, en ole kokeillut. Miksi joku näin tekisi, ehkäpä vaikka simuloidakseen synnytystä väärään suuntaan, väärästä aukosta, maailma on sairas paikka. Pullon voi laittaa kanssa jonkun toisen rektaaliin jos siltä tuntuu.

Termos on loistava keksintö ja toimii kanssa juomien pitämisessä kylmänä, mihin sitä ei usein hyödynnetä. Kunnon class-act-ihminenhän tekee cocktailit valmiiksi termariin sen sijaan että nauttisi ammattilaisen käsintehdyistä juomingeista. Itsehän olen sen verran class act, etten juo cocktaileja juurikaan, kun kotona kasvatettiin juomaan juomat juomina. Jos juomia kuuluisi sekoittaa, se tehtäisiin valmiiksi tehtaalla. Tehdas on hyvä.

Pukukalossit

Paremmin pukeuduttaessa tulee huomioida että kokonaisuus täytyy olla kunnossa; mikäli yksikin vaatekappale ei ole linjassa kokonaisuuden kanssa, on riskinä että joku tarkempi kömö huomaa asian ja tämä saattaa heikentää viehätysvoimaa mitä harvemmin kellään on muutenkaan liikaa. Nykypäivänä olettaisin jok'ikisen osaavan välttää tasoltaan puvun ja tennissukkien yhdistämisen kaltaisia virheitä, joiden tulisi Darwinin oppien mukaisesti johtaa kyseisen erheen tehneen mieshenkilön suvun sammumiseen kyseisen yksilön kohdalta, kun parittelukumppania ei enää yksinkertaisesti ole löydettävissä, ainakin mikäli maailmassa on minkäänlaista oikeudenmukaisuutta olemassa. Jätetään siis eeppisten virheiden käsittely sikseen, annetaan evoluution kulkea radallaan ja keskitytään keskitason rikkeisiin jotka ovat kiusallisia, mutta eivät riko luonnonlakeja.

Yksi merkittävä tekijä hyvin pukeuduttaessa on jalkineet. Itse harrastan hyvinkin simppeleitä jalkineita, kun en tahdo näyttää miltään hipsteriltä tahi riikinkukolta. Voi toki olla, että tosiasiassa näytän muiden mielestä apinalta, mutta samapa tuo, kunhan en näytä kahdelta aiemmin mainituilta (mistä ei tarvinne kantaa huolta). Yksinkertainen on hyvä, aivan kuten kömöjenkin kanssa. Äskeisen kommentin jälkeen allekirjoittanut joutunee jatkossa kätkeytymään blogeja lukeneiden feministien ansaitulta vihalta sekä pariutumaan suomea osaamattomien ja/tai aidosti yksinkertaisten naikkosten kanssa. Nykytilanne huomioiden, vietän ensi yön mahdollisesti lehtiroskiksessa (tähän asti olen vetänyt pikkutirsoja lähinnä metrossa, junassa, bussissa, taksissa sekä Kalasataman metroaseman luona sijaitsevan kyltin takana kostean illan jälkeen).

Kuvassa uudenkarheat pukukenkäni. Kenkien kärjet ovat semisti kulmikkaat, tosin minulle on pohjimmiltaan se ja sama onko näin vai ovatko kärjet enemmän pyöreät. Suippoja kengänkärkiä en henkilökohtaisesti suvaitse, sillä niistä tulee mieleen tonttu, idän ilkeä noita tai haaremissa hengaileva palvelija (mikä ei itseasiassa ole paskempi ammatti, paitsi jos työehdoissa vaaditaan kuohituksi joutumista).  Kengät ovat hyvinkin simppelit, aivan kuten sielunelämäni ja Egyptin maastokartta (ulkomuistista ja perstuntumalta helvetisti hiekkaa ja kivikkoa, yksi vähän merkittävämpi rapakko maata halkomassa). 

Loppuun vielä pukeutumisvinkki. Näin syksystä tulee huomioida ilmojen kylmeneminen, mutta koska pitkähihaiseen paitaan pukeutuminen voi saada ihmisen hikoilemaan kuin erään sorkkaeläimen joka sanoo röh röh, liikaa ei voi laittaa päälle. Itse olen ratkaissut asian yhdistämällä T-paidan ja kaulaliinan.

Kuvassa asustevinkkini jonkun henkilön torson (ei voi päätellä että kyseessä on kokonainen henkilö, kun todisteet eivät kerro onko ruumiilla muita osia) päällä. Torson kieltämättä massiivisessa vasemmassa kädessä on ruma, varmaankin kuulakärkikynällä piirretty, tatuointi joka esittää mahdollisesti huonosti piirrettyä DNA-rihmastoa. T-paita yhdistettynä kaulaliinaan on helkkarin autenttinen idea, koska en ole nähnyt kenenkään muun käyttävän kyseistä vaatetusta kuin itseni. Kuvasta on symbolisesti rajattu pää pois, sillä tässä blogissa ei ole päätä eikä häntää, minullakaan ei ole häntää vaikka huhut sinnikkäästi niin kertovatkin. Tosielämässä alaosan rajaaminen selittyy sillä ettei minulla ole hännän lisäksi myöskään housuja jalassa kuvaushetkenä. 

Parasta T-paidan ja kaulaliinan yhdistämisessä on se, että kellään muulla ei taatusti ole samaa asustekokonaisuutta päällä, paitsi siis minulla ja olen itseni useiden muiden mielestä siisti tyyppi. Kannattaa ehkä kuitenkin laittaa housut jalkaan. Voisin väittää että edellä mainitussa vaatetuksessa pääsee saatille, tosin tämä olisi räikeä valhe. Minulla ei tosiasiassa nimittäin ole hajuakaan kuinka pääsee saatille. 

Old school-retropöytä

Tässä blogissa menee tällä kertaa lujempaa kuin pikajuoksijoiden amfetamiinipippaloissa! Joissain asioissa 2000-luku on aivan hanurista ja siksi on hyvä idea hakea voimaa retrosta. 70-luku potkii kovemmin kuin Bruce Lee hevossteroidikuurin jälkeen (siis olisi potkinut silloin aikoinaan, nykyään hra Lee potkii korkeintaan ruohonkorsia ylöspäin maasta käsin) ja myös seuraava sisustusartikkeli on hakenut vauhtia tältä hienolta, hienolta vuosikymmeneltä, tosin on niitä varmaan hienompia vuosikymmeniäkin ehkä ollut. Antiikin Kreikassakin irstailivat hedonismin nimissä ja pomppivat pelkät toogat päällä, siis silloin kun eivät teurastaneet toisiaan milloin missäkin kaupunkivaltioiden välisissä sodissa. Herrat ja kömöt, tervetuloa pyöreän valkoisen pöydän valtakuntaan!

Tähän kohtaan blogia voi kuvitella ensin vauhtiviivat, sitten hieman alemmas jarrujäljet.

Pyöreä valkoinen pöytä on hakeutui asuntooni vaatimatta minulta minkäänlaista tekemistä asian suhteen lukuunottamatta ihmisjuhtana toimimista, mikä taasen on jo osa imagoani. Tämä vahvistaa osaltaan uskoani passiivisen aktivoinnin elämänfilosofiaani, eli olla tekemättä asioita muiden puolesta jotta muut aktivoituvat ja tekevät asioita itse. Noh, anyway pöytä tuli ja vanha pöytä lähti. 

Kuvassa 70-luvun pyöreä retropöytä, tilanne pöydän päällä on autenttinen eikä lavastettu. Pyöreä on hyvä. Pöytää reunustaa old school-tuolit jotka sopivat pöydän kanssa yhteen koska minulle sanottiin niin. Pöydän päällä on kuvaushetkellä viskilasi (joka arvaa minkä viskin, voittaa Tauskin gigworn t-paidan (tod. näk. käytän paitaa itse salilla ja väitän että se on Tauskin käyttämä)), vesilasi, banaani, omega 3-kapseli, hedelmäkori, random-lehtiä ja -kirjekuoria ja jos oikein käyttää mielikuvitustaan, pöydän ääressä voi nähdä Kofi Annanin istuvan oikeanpuolimmaisella tuolilla. Pöytä on niin hieno, että sen ansiosta saattaisi joku hyvännäköinen, hyvätuloinen ja muutenkin mukava veijari saada vaikkapa naista (pahoittelut seksistisestä ilmaisusta, pöydällä saisi varmaan miestäkin, siis ei pöydän päällä vaan sen avulla). 

Vaikka en itse ollut 70-luvulla muuta kuin rivo ajatus, joka jatkoi elämäänsä siinä muodossaan seuraavalle vuosikymmenelle asti, on pakko myöntää että kyseisen ajan tyylimaailmassa oli jotain niin häröä että se vaan toimii, sille joka ei usko suosittelen visiittiä Itä-Suomen Yliopiston Kuopion kampukselle, paskanruskealla lattialla, oransseilla portailla ja käsittämättömissä paikoissa sijaitsevilla sisäpihoilla ei yksinkertaisesti voi mennä vikaan, kuten ei myöskään pyöreällä valkoisella pyödällä. Jos joku tietää mistä voi vielä saada autenttisen Pallo-tuolin ilman että tarvitsee maksaa itseään velkavankeuteen tahi varastaa murhaamatta (törkeä pahoinpitely ehkä menee), saa vinkata. Sellainen olisi hieno. 

Sisärehut

Kuten olen tämän blogin puitteissa jo aiemmin todennut, asunto vaatii tietynlaista tilpehööriä näyttääkseen ihmisasumukselta. Jottei asunto näyttäisi kiinalaiselta oopiumluolalta, sinne on hyvä hankkia huonerehuja. Tältä ilmiötä välttyäkseen on myös hyvä poistaa hallusionaatioita näkevät ja ooppiumissa trippailevat kiinalaiset ja myös muut vastaavaa harrastavat eri kansallisuusryhmiä edustavat henkilöt pois kämpästä, mikäli siis vastaavia on nurkkiin kertynyt.

Huonerehujen hankkiminen voi olla haastavaa mieshenkilöille, sillä satunnaisten kuulopuheiden vahvaan asiaymmärrykseni pohjalta, miehet eivät suuremmissa määrin kasvillisuutta harrastele, paitsi ehkä jotkut satunnaiset jampat. Naiset taasen handlaavat tämän asian aivan eri tavalla (käänteistä sovinismia, mistä ansaitsen tulla henkisesti kuohituksi) ja siksi voi olla kannattavaa konsultoida naisihmistä tai ylipäänsä jotain random viherpeukaloa rehun hankinnassa. 

Kuvassa ensimmäinen sisärehuni, eikä tasan ollut omasta oivalluksesta hankittu. Kuten kuvasta näkyy, ruukkuun voisi lisätä kanssa multaa, tämä on vielä hiukan vaiheessa. Jos ei olisi naista estämässä, lisäisin tod. näk. vain multaa päälle peittäen kasvin alkuperäisen ruukun, eikä kukaan saisi ikinä tietää karmeaa totuutta. Itseasiassa arastelen hiukan mullan ostamista, kun pelkään että kaupan myyjät leimaavat minut joksikin ihmeen pilvenpössyttelijäksi, kun en varsinaisesti näytä miltään viherpeukalolta. Pitänee vetää puku päälle ja kovat kaulaan jotten näytä hampuusilta kun saan viimein aikaiseksi mennä multaostoksille. 

Oma rehuni ei ole täysin helpoimmasta päästä, se täytyy jopa vaihtaa toiseen ruukkuun, mikä tuottaa ainakin minulle haasteita kun olen tältä osin uusavuton (äiti vaihtoi kotona kukat ruukkuihin ja lyhensi pikku-Mikon farkut). Valtaosalle suosittelisin siksi kaktusta, sillä sille ei ole niin nuukaa, muistatko aina kastella ja onhan se muutenkin aika miehekäs ja munakas huonerehu kun on piikit ja kaikki. 

Viikon niksinä tarjoaisin kahvin suodatinpussien hyödyntämistä mikrossa lämmitetyn ruuan nauttimisessa. Talouspaperiin jää kaikki vittumaisesti kiinni lämpimään ruokaanja välillä tulee vahingossa syötyä paperia, miskä on tosin orgaanista ja siten syömäkelpoista. Suodatinpaperi ei ole niin heppoista ja soveltuu siksi loistavasti ruuan nauttimiseen. 

Kuvassa halkaistuilla kaupan lihapullilla täytettyjä suodatinpussilihaspiirakoita. Ruoka ei taatusti tartu kiinni tarjoiluvälineeseen ja syöminen on hauskaa. MMMM! Niin hyvää että tekee mieli kiljua, ja terveellisyyskin on sitä luokkaa, että jo haukkaisusta tulee elinminuutti lisää, tosin mikäli kiljunhimo käy liian suureksi ja tulee hankittua kyseistä kulutushyödykettä joko itse valmistamalla tai pimeän alkoholin kauppiaalta ostettuna, elinminuuteissa tulee persnettoa ihan huolella. 

Kuten aiemminkin, mikäli tätä niksiä hyödynnetään, minulle kuuluu rojaltit, eli vähintääkin puoli prinsessaa (jalkopää) ja valtakunta. En minä tätä ilmaiseksi tee.

Typerimmät rintanapit ikinä

Pitkällisen itsetutkiskelun tuloksena olen havainnut että minulle paras tapa purkaa stressiä on tehdä jotain täysin tarpeetonta, kuten kirjoittaa tyhjänpäiväistä pukeutumis- ja sisustusblogia. Toissailtana sain parhaan idean aikoihin ja keksin suunnitella omat rintanappini. Tämä oli siinäkin mielessä aivan loistava idea tyhjänpäiväisyyden kannalta, sillä pinssin käyttäminen pukeutumisartikkelina on nolompaa kuin alaosattomissa esiintyminen kylmällä säällä ulkosalla mieshenkilölle. Vielä kun rintanappien käyttökelvottomuuden yhdistää  järjellä käsittämättömään sanomaan, stressitason purkaminen edistyy multihuipennuksen lailla. Ja eikun askartelemaan!

Ensimmäisen idean sain huonosta sisäpiiriläpändeeroksesta, mitä en aio kertoa koskaan kenellekään vaan vien salaisuuden mukanani hautaan kun joskus potkaisen tyhjää raivostuneen väkijoukon kappaleiksi repimänä. Yhdistin juttuun sopivan kuvan ja voilà! Kaunis, kuin sika pienenä.

Kuvassa "Mun faija Papaija"-rintanappi. Pitämällä rintanappia rinnassa WTF-efekti on taattu. Kuva on päin helvettiä, tosin tämähän menee täysin yhteen blogin yleisen linjan kanssa, joten kaikki on niin kuin pitääkin. Varmistukseksi totean vielä, että isäukkoni ei ole papaija tai mikään muukaan kasvi-  tai hedelmäkunnan tuotos. Rintanapin sanoma on syvällinen kuin uusnatsin kirjoittama haiku ja liittyy toisten ihmisten hämmentävään läpändeerokseen, mitä en selitä vaikka kidutettaisiin.

Toisen rintanapin tausta-ajatuksena oli yhtälailla paska inside-läpänderi, varsinaisessa toteutuksessa yhdistelin juttua toiseen juttuun ja plagioin samalla kaverini keksimää heittoa raa'asti. Tässä rintanapissa menee yhtä lujaa kuin jaksat heittää tätä rintanappia!

Rintanapin numero 2 sanoma on selkeämpi ja blogistin lisäksi myös moni muu voi kokea aihetta pitää oheista  tuotetta rintapielessä. Voisin kertoa tästäkin jutusta tarinaa, mutten vittuillessani kerro. Rintanappia käytettämällä voi päästä rietastelemaan ankarammin kuin markiisi de Sade konsanaan, tosin rintanapin käyttämisellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa kuin korkeintaan sen osalta, että tilanteeseen pääsemiseen tulee lisähaastetta. Tämänkin kuvan resoluutio on samaa luokkaa kuin blogistin huumorintaju. 

Näitä autenttisia rintanappeja voi ostaa kolmentoista euron kappalehintaan, Lapin lisä sisältyy hintaan, alv taasen ei. Suunnittelu MikkoDesign, jälleenmyyjänä toimii Tmi Reilu-Mikko. Designed and handmade in Finland. Rintanapin mukana tulee palovakuutus, osta tai pala.  

Villaneule

Talvella on välillä vähän vilakka sisätiloissa. Jotta ei olisi vilakka, kannattaa pukeutua hieman tai vaihtoehtoisesti naukkailla pieniä siivuja hapanta vähän väliä tai sitten aloittaa alumiinilakan imppaaminen (mikä ei tosin varsinaisesti poista kylmyyttä oikeasti, vaan turruttaa aistit ja tunteet sekä sulattaa aivot). Harmillisesti kuitenkin harvemmassa työpaikassa pystyy kuitenkaan olemaan pikkukekkulissa saati sitten alumiinilakkapöllyssä kaiken aikaa, joten lisäpukeutumisella pääsee keskipitkässä juoksussa helpommalla. Puettavan vaatteen on hyvä olla mukava päällä, koska kuka sitä nyt epämukavaa vaatetta päällään jaksaa pitää, paitsi jos kyseessä on hieno vaate, estetiikka ennen kaikkea.

Itsehän siis harrastan villaneuleeseen pukeutumista ajoittain (mistä syystä luettelenkin sen harrastuksekseni CV:ssäni), sillä onhan tuo suhteellisen näpsäkkä vaate; villaneuletta voi käyttää vaikka peittona, jos päättää yöpyä lehtiroskiksessa kodin sijaan pitkäksi venähtäneen illan kulminaatiopisteenä. Villaneule on siis kätevä, muttei välttämättä hyvä. Se nimittäin huokuu vaara yhtä paljon kuin haaremin eunukki ja vaatetta voi siis käyttää ehkäisyvälineenä kun se päällä ei tasan voi käydä flaksi.

Kuvassa yleisesti käyttämäni neuletakki, tai mikä nyt lieneekään. Takissa on kätevä vetskari, jonka voi laittaa kiinni tarvittaessa. Vetskari mahdollistaa vaikkapa kivan pikku vilauttelun ruókakaupan hedelmäosastolla, jos jättää paidan pois alta. Värinä on väritön, hajuton ja mauton vaaleanruskea, mikä antaa vaarattoman setämäisen mielikuvan vaatteen käyttäjästä, vaikka olisikin luonteeltaan ties minkälainen tyrannosaurus. 

Tällä kertaa siis esittelin vaatekappaleen, joka ei välttämättä ole lainkaan hyvä. Tein näin, koska voin. Aion kuitenkin jatkossakin käyttää villaneuletta silloin kun ykkösprioriteettina on palelemisen- tai lisääntymisen ehkäisy, mikäli ei ole pessaaria taskunpohjalla.

Oleskeluhousut

Vapaapäivänä tai iltaisin kotona hengaillessa pukeutumisessa mietitään yleensä lähinnä käytännöllisyyttä, eikä niinkään ulkonäköä (sama pätee myös hiphop-keikan esiintyjien pukeutumiseen, pl. vaatteiden käytännöllisyys). Parhaita vaatteita edellä mainitunlaiseen ajanviettoon ovat sellaiset vaatteet, joita ei varsinaisesti voisi edes käyttää muissa tilanteissa, jättäen huomioimatta vaatteet joita ei voi käyttää missään tilanteessa, kuten lappufarkut. Kotona oleskelua varten minut painostettiin tein itsenäisen valinnan hankkia olohousut, tai miksi niitä nyt sanotaankaan. Olohousut jalassa tuntuu siltä kuin ei olisi housuja ollenkaan jalassa. Tämä tunne on hyvä, samaa mieltä ovat taatusti ainakin aina toogassa heilunut Sokrates sekä nykykuuluisuuksista ainakin M-junalle vilauttelija. Toki voi olla myös ilman housuja, mutta tällöin ei jää mitään mielikuvituksen varaan ja jos tulee vieraita kylään, he yllättyvät todella.

Oleskeluhousut jalassa tulee heti kotoinen fiilis ja tuntuu siltä kuin olisi lauantai-aamu; viikonloppu vielä suurelta osin edessä, eikä sen suurempi kiirus mihinkään. Oleskeluhousut jalassa on nopea paeta, jos asunnossa syttyy spontaani tulipalo ja jos housut ottaa jalasta, niitä voi käyttää näppärästi vaikkapa kääntöveitsellä varustautuneen hyökkääjän torjumiseen (pistohyökkäyksen voi väistää sivulle ja pyöräyttää housut veitsikäden ympärille. Hyökkääjää voi tämän jälkeen kuristaa housuilla ilman että jää rumia jälkiä kaulaan.). Lisäksi olohousut luovat ihmiselle mielikuvan keskiluokkaisuudesta (mikä itsessään on sosiaalinen konstruktio ja ihmiset eivät tod.näk. oikeasti hahmota sitä, kuuluvatko oikeasti keskiluokkaan), ainakin niille jotka ovat katsoneet amerikkalaisia elokuvia (niitä kivoja perheleffoja joissa ei lahdata kolmasosaa jonkin muun mantereen paikallisväestöstä). Myös ukemit, sudokut, kamasutrat ja harakirit luonnistuvat paljon vetreämmin oleskeluhousuissa.

Kuvassa ruudulliset oleskeluhousuni, materiaalina puuvilla. Keveät kuin etelätuuli ja joustava vyötärönauha takaa nopean pukeutumisen ja riisumisen, joten housujen käytännöllisyys on sinällään kiistatonta. Housuissa on myös kätevät taskut joissa voi varastoida tavaraa, kuten maitolitraa. Ruudullinen kuviointi mahdollistaa maastoutumisen ruudullisiin vaatteisiin pukeutuneiden ihmisten laumaan; näin petoeläinten saalistus vaikeutuu kun ne eivät välttämättä hahmota saalisihmisten muotoa.

Pidemmittä puheitta toteankin, että jokaisella on hyvä olla olohousut kotona, piste. Joka väittää muuta, kerjää allekirjoittaneelta haastetta oikeuteen, syytekohtina sananvapauden kahlitseminen ja kahlitseminen. Kahlitsemisesta syyttämiseltä on hyvin vaikea puolustautua, sillä kukaan ei usko että ihmistä syytettäisiin kahlitsemisesta vailla perää. Viimeistään villit huhupuheet ja sosiaalisen median lynkkausviestit hoitaisivat rankaisemisen vaikka oikeuslaitos ei tähän lähtisi.

Designsuihkepullo

Siivoamisessa jokaisella tuntuu olevan omat juttunsa ja minun kohdallani mielenkiinto kohdistuu tiskeihin; jätän harvemmin tiskejä lojumaan koska ensinnäkin likaisten astioiden vuori houkuttelee banaanikärpäsiä, hipstereitä ja muita ihmisen loisia, sekä toiseksi pinttyneen lian irti saaminen vie enemmän aikaa, mitä voisi käyttää vaikkapa ihmisiä kateelliseen sävyyn haukkuvan, helvetin huonon blogin kirjoittamiseen. Nykyisessä asunnossani ei ole astianpesukonetta, koska se ei mahtuisi mihinkään noin kahden neliön keittiössäni. Voisin yrittää tässä yhteydessä myös yrittää kiillottaa kilpeäni väittämällä olevani pesukoneeton säästääkseni luontoa, mutta kun astianpesukone käsittääkseni käyttää vähemmän vettä kuin käsitiskaus (vai oliko näin vain pyykinpesun kohdalla? Vain merimies sen tietää.), en ole täysin varma kuinka paljon ekologisempaa toimintani on ja kun kuitenkin olen astianpesukoneen joskus omannut, ei tämä brassailu menisi läpi kuitenkaan.

Tiskaukseen kopioin työmaalta hyvän käytännön konstin, jota siis nykyään hyödynnän: laittamalla pesuaineen vedellä lantrattuna suihkepulloon, annostelu käy ripeästi ja pulloa voi huoletta säilyttää näkösällä kun raskaan empiirisen aineiston todistuksella (olen pari kertaa huomannut asian) joillakuilla kömöillä saattaa olla tarve kätkeä pesuaine kaappiin. Voi olla että olen sovinisti kun väitän näin, kun minulla ei ole käsitystä tekevätkö miehet näin. Itse en tee. Laitan astianpesuainepullon olohuoneen pöydälle jotta kaikki näkevät (Edellinen oli posketon valhe. Minulla ei ole olohuoneen pöytää.). Suihkepullon näkösällä oleminen asettaa tuki haasteensa sisustuksellisessa mielessä, sillä ruma ruiskupullo keittiön altaan tuntumassa pilaa keittiön tehokkaammin kuin ruokottomat jutut lopettaa ensitreffit tai hoitamaton kuppa syö nenän ja aivot (tulee haavoja naamaan ja pitää käyttää naamiota, ts. käy Borgiat, kts. Cesare Borgia).  Pitää siis olla komia suihkepullo ja itseltänihän luonnollisesti löytyy sellainen.

Kuvassa designsuihkepulloni, suunnittelijan nimi löytyy järkyttävän isoilla kohokirjaimilla toiselta puolelta pulloa. Ei ole Warhol. Oikeasti ostin pullon vähän vahingossa kun en löytänyt halvempia kyseisestä saupasta missä shoppailin, mokomat paskiaiset varmaan piilottaneet peruspullot että designkrääsä myisi paremmin kun ei kukaan kuitenkaan jaksa juosta ympäri kaupunkia suihkepullojen perässä. Väri voisi olla kait joku muukin, ei noita kait ollut kuin limettinä. Suihkepullolla voi kanssa tarvittaessa suihkuttaa aamulla epämukavaksi osoittautuneen yöseuran ulos asunnosta, jos siis ei tohdi pyytää poistumaan ja kokee olevansa suoran toiminnan ihminen, kuten Charles Bronson "Väkivallan Vihollinen"-elokuvasarjassaan. Päähenkilö oli muuten kaikkea muuta kuin väkivallan vihollinen. Suomentajille papukaijamerkki. Suosittelen kolmososaa. 

Antakaa siis suihkepullolle mahdollisuus. Suihkepullo astianpesuaineen annostelussa on hyvä, näin voi kätkeä fairypullon vaikkapa ydinjätehautaan Cheekin koko tuotannon kera (Cheekin kipaleiden puoliintumisaika on tosin noin viikko). Voi olla kanssa fiksua merkitä pulloon että siellä on astianpesuainetta, muuten voi joutua huonekasviostoksille, mikä on aivan sietämätöntä, tuottaa lähes fyysistä kipua, ei kuitenkaan sentään huonekalukauppaan joutumisen tasoista piinaa. Ihan sama onko nurkassa Jukkapalmu, Jukka Poika vai mikälie. Omassa asunnossani ainoana huonekasvina on tällä hetkellä asunnon asukas. 

Eeppinen viskipullo

Normaalien, jonkun varsinaisen funktion omaavien huonekalujen lisäksi sisustajan on hyvä huomioida myös muun tilpehöörin merkitys optimaalisen feng shui:n aikaansaamisessa asuntoon. Tosimiehet eivät yleensä pientä tilpehööriä harrastele, eikä sille tiellä pidä lähteäkään. Liiallinen tilpehööri kun tarkoittaa automaattisesti  enemmän pölyjen pyyhintään tuhlattua aikaa, joka voi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa konkreettisesti sitä, että viikossa menee puoli minuuttia vähemmän aikaa laskuhumalassa baarissa notkumiseen tai lonkan vetämiseen. Liiallista tilpehööriä kalusteiden päällä pitää siis olla suhteellisen vähän, sillä ne ovat kauhistus, josta Mooses vetäisi pahemmat kilarit kuin kultaisesta vasikasta aikanaan. Jotta feng shui tulisi huomioitua ettei Buddhan tarvitsisi vetää isomman luokan herneenpalkoa vasempaan sieraimeensa, pakollista tilpehööriä tulee kuitenkin hankkia, pitäytyen kuitenkin johtoajatuksessa että tilpehöörin on oltava barokkimaisen massiivista ja vähän koloja ja suoria pintoja omaavaa, jotta minimoidaan pölyn kerääntyminen.

Tilpehööriä hankittaessa tulee aina huomioida, että mikäli esinettä käytetään sisustamiseen, sillä pitää olla myös jokin varsinainen käyttötarkoitus hyvältä näyttämisen ja tyhjän tilan täyttämisen lisäksi. Tarpeettoman tilpehöörin hankkiminen on massiivinen virhearvio, joka on kokoluokaltaan samaa tasoa kuin minkä Ikaroksen isä teki käyttäessään vahaa poikansa siipien sidosaineena (mikäli teen joskus pojalleni siivet, käytän Bostikkia. Tähän sisältyy oletus, että jakaannun jossain vaiheessa.), tosin eeppisemmän virhearvion teki tarun sepittäjä kun ei huomioinut että korkeammalle noustaessa ilma ei varsinaisesti lämpene (Homeros ja muut sen ajan sanasepot eivät varsinaisesti harrastelleet fysiikan, saati sitten muiden tieteenlajien tutkiskelua. Omassa Iliaassani Akilles heittää veivinsä ensimmäisenä otettuaan nuolta rintaansa ja sankarilaulut jäävät laulamatta. Hedonis pöllii sotavainajilta saalista ja vetää muuten lonkkaa kedolla.). Oma loitelias sisustusvinkkini tähän tilanteeseen onkin entisestä raatamispaikastani saatu tyhjä viiden (tai neljän ja puolen tai jotain, senkin pilkkua raa'asti hyväksikäyttäjät otukset) litran leka. Pullossa voi säilöä jotain, sillä voi puolustautua epämiellyttävää tunkeilijaa vastaan (miellyttävälle tunkeilijalle voi tarjota vihreää teetä) ja se luo miehekkään säväyksen luolaan asuntoon.

Kuvassa eeppinen viskipullo. Varsinaisesti pullo sisältää tällä hetkellä vain roposia joita yritin sinne keräillä, menettäen kuitenkin mielenkiintoni jossain vaiheessa kun lähemmäs viiden litran leka täyttyy viisisenttisillä verrattain hitaasti. Pullon alkuperäinen sisältöhän oli viskiä, tarkemmin sanottuna irlantilaista sekoitus sellaista, tislattu kolmesti jotta tissiposketkin ja muut hipsterit voivat hifistellä polttamatta kurkkusiaan, jääpalat lasissa kolisten, alfaurosten juodessa tynnyrinvahvuista raakana, yksin pimeässä. Noh, pullo on pullo ja se on pääasia. 

Jos siis tarvitset miehekästä feng shui:n luojaa, valitse pullo, ja mielellään sellainen joka on joskus sisältänyt alkoholia ja etikettien täytyy olla tallella. Pullo on hyvä. Kaikki tykkäävät pullosta, jopa Sibeliuskin, joka vietti kyseisen veijarin kanssa parhaillaan pitkiäkin aikoja yhdessä samaan soittoon. 

Lompakko

Nykyaikoina ihmisellä tulee olla rahaa mukana, sillä koskaan ei tiedä milloin eteen tulee tilanne jolloin tarvitsee harjoittaa vaihdantaa. Minulla on lähestulkoon aina kotoa lähtiessä mukana pyhä kolminaisuus; avaimet, kännykkä ja lompakko. Näitä ilman ei pidä ulos ovesta lähtemän, tämän tiesi jo Aatamikin aikoinaan, vaikkei omannutkaan lukollista ulko-ovea, ketään kelle soittaa, rahajärjestelmää eikä taskuja em. asioiden kantamiseen. Lompakko piti kuitenkin olla viikunanlehtien säilömiseen jos tuli äkillinen ja pakottava tarve olla alatsi.

Neitokaisilla on monesti kukkaromallinen kantoväline rahan ja korttien kantamiseen, mikä on ihan suotavaa. Naisilla saattaa myös olla hillittömän kokoinen lompakko, mikä käy jonkinasteisesta säilytysjärjestelmästä, mahdollisesti tämän vuoksi he tarvitsevat myös laukkua, kun kymmenen senttiä paksu nahka-arkisto ei oikein perstaskuun asetu. Joillain hipstermiehillä saattaa olla pelkkä lärpäke lähinnä korttien mukana kanniskeluun, mutta nähdäkseni tämä on on ruokotonta ja tekee kaiken tarpeellisen mukana kantamisen mahdottomaksi. Tämän vuoksi suosin itse barokkimaisen massiivista mustaa nahkalompakkoa, joka on raakaa maskuliinisuutta ahdettuna kompaktiin kotelomuotoon. Mustaan nahkalompakkoon mahtuu kaikki tarpeellinen, lounasseteleistä ja käyntikorttinipusta, Serbian valuuttaan, turhan päiväisiin etukortteihin ja vanhaksi menneeseen opiskelijakorttiin asti. Ihmisen rahapussi on kuvaus hänen senhetkisen elämänsä sisällöstä ja siksi siellä pitää olla kaikkea kamaa mukana.    

Kuvassa musta nahkalompakkoni, ahdettu niin täyteen tyhjänpäiväistä roinaa seteleitä, että tursuaa saumoistaan ja soveltuu lyömäaseeksi, mikäli itseään pienempi mieshenkilö yrittää etuilla lähikaupan kassajonossa (tämänkaltaisissa lähitaistelutilanteissa voittamisen mahdollisuus maksimoituu verrattuna nakkikioskirähinöihin). Musta nahkalompakko on hyvä. Jokin eläinsuojelujärjestö voi olla mahdollisesti tästä asiasta eri mieltä, mutta kun en tällaisten jäsenistöistä muutenkaan meinannut mitään kömöjä alkaa viettelemään ja pidän eläinperäisten tuotteiden käyttämistä muutenkin ihan hyväksyttävänä, lotkautan korviani asialle. Mikäli kuitenkin pyörrän asiassa päätökseni, vaihdan heti taskussa maatuvaan, biodynaamiseen vehnäkukkaroon ja rupean vatsaoireista välittämättä syömään soijarouhetta kaksin käsin. 

Lompakkoa on hyvä säilyttää povitaskussa, mikäli povitaskumahdollisuus on pukeutumisesta johtuen poissuljettu, käytän itse perstaskua vaikka tämä hankaloittaakin istumista (uskoisin monen taskuvarkaankin suosittelevan samaa). Kun lompakossa on tarpeeksi roinaa sisällä, sen ottaminen taskusta vie rypsiöljyä hyödyntäen ainakin puoli minuuttia ja tällöin salakavala lompakon näpistäminen on mission impossible. Kömöt pitävät lompakoista (erityisesti rahalla täytetyistä, paksuista sellaisista, ainakin Mikon raadollisuusmaailmassa) ja siksi pelkkä korttitasku ei yksinkertaisesti riitä. Itsekään en nykyistä lompakkoani ostanut omatoimisesti, tosin aiempi lompakkoni oli suhteellisen samankaltainen kuin nykyiseni ja varmaan myös tulevani.

Low-life cd-soitin

Musiikin kuuntelu on miellyttävä tapa viettää aikaa ja yleensä kun ollaan humputtelemassa, joku laittaa jotain heti soimaan jotta saadaan lisäfiilistä alkoholin katkeransuloiselle ensipuraisulle. 2010-luvun meiningeissä monelle tuppaa olemaan kotipuolessa sellaiset stereojärjestelmät että saa suoraan interneteistä soitettua musiikkia ja monesti myös volyymit säädetään tasolle, jolla varmistuu se että kuulolaiteyrityksillä ja korvaklinikoilla tulee olemaan kissanpäivät parinkymmenen vuoden päästä. Itse kuuntelen musiikkia hyvinkin satunnaisesti ja kun höristin ei sovellu millään lailla alfan imagoon, pidän yleensä myös äänenvoimakkuuden säälittävän mummomaisen alhaalla, mikä taasen sattuu aivan helvetin hyvin alfa-uroksen manttelia hakevan hopeaketun habitukseen. Yhtään ei ole ristiriitaa tässä (ironiapisteet +1, narsismipisteet oman ironisuuden huomioimisesta +1). Edellä mainittujen syiden lisäksi, musiikin kuuntelemisen korvia vähemmän vammaannuttavalla volyymilla puolesta puhuu kohdallani seuraavat huomiot: muori pelotteli lapsena asiasta ja naapurit voi häiriintyä ja valittaa.

Johtuen siis edeltävästä vesitiiviistä todistusaineistosta, en saituudestani ja persaukisuudestani järkiperusteisista ja loogisista syistä johtuen ole hommannut kotiini megalomaanista äänentoistoa. Tämän sijasta minulla on syntykotoa kerjätty ja aneltu saatu low-life cd-kasetti-radiosysteemi joka on sisustuksellisesti loukkaus kaikkea hyvää vastaan ja muutenkin vähän nolo. Musiikin soittamiseksi interneteistä palvelee kannettava, jonka volyymit hädin tuskin peittävät puheääntä alleen.

Kuvassa low-life cd-soitin. Vaikka en yleensä merkeistä perusta saati sitten esittele niitä interneteissä, tässä tapauksessa teen poikkeuksen, kun on aivan se ja sama, näkyykö logo vaiko ei. Low-life cd-soittimen kohdalla merkki voisi olla Denverin sijaan Chicago, Seattle tai vaikkapa Kajaani, kunhan hyödyke palvelee tarkoitustaan eli sillä voi kuunnella radiota ja cd-levyjä (jotka alkavat nekin kait olla passé).  Kömöjen herutuksessa low-life soitin palvelee mahdollisesti siinä että soittimen omistaja saa heti tililleen 10 säälipistettä, joilla voi näppärästi kompensoida ulkonäköä, koulutusta, tilipussia ja muuta viehätysvoimaa. Selkeänä miinuspuolena on se, että soitinta julkisesti interneteissä esittelevä torspo saattaa ehkä viestittää myös itse olevansa low-life scum, mutta kaikkihan on suhteellista kun todellisuus on subjektiivinen konstruktio.

Jos siis hätä on suurin ja kaipaa jonkinlaista peliä ja rensseliä musiikin popittamiseen, voi olla kannattavaa hankkia itselleen autenttinen low-life cd-soitin. Soittimen omistaminen ja julkinen esillelaitto tekee pariutumisen vähintäänkin haastavaksi, tai ainakin soitinta voi käyttää hyvänä tekosyynä huonon tuurin ohella kun patriarkaattisen perhedynastian rakentaminen ei tahdo luonnistua. Piknik-soittimena mokomaa voi mahdollisesti käyttää ilman paheksuntaa ja väheksyntää, tosin teknologian kehittymisen myötä tähänkin on kompaktimpia ja toimivampia ratkaisuja, jotka eivät sulje täysin pois mahdollisuutta sukusolujen jakaannuttamisesta joku kaunis päivä. Itse käyn varmaan hautaamassa low-life soittimeni joku yö, jottei julkisesti nähdä että tälläisen omistan.

Shortsit

Ties kuinka monetta blogimerkintääni aloitellessani havahduin huomioimaan, että tekstini on hyvinkin heteronormatiivistä ja näkökulma on usein mies-nais-suhdekeskeinen. Tämä johtuu omasta suuntautumuksestani ja tarkoitus ei ole väheksyä muita suuntautumuksia olemalla kirjoittamatta niistä. Tästä synnistä puhdistautuakseni pesen itseni tärpätillä, mutten siltikään kirjoita kuin omasta näkökulmastani.

Kesäkeleillä kömöseuraa vonkaavan (olisin voinut kirjoittaa ”haeskelevan” tms., mutta totuuden nimissä käytin sulkuja edeltävää sanaa) mieshenkilön on tarpeellista huomioida ettei saa näyttää ihan kalkkilaivan kapteenilta (paitsi jos on kalkkilaivan kapteeni, tällöin kannattaa esitellä eritoten tiliotetta baaritiskillä kovaan ääneen). Pintavärin hommaamisen tulee toteutua myös jalkojen osalta, välttämättä ei ole suotavaa kuitenkaan vedellä pitkin kadun laitaa ihan alaosattomissa, mutta uimarantameiningin tulitukena voi hyödyntää shortsien käyttämistä. Kevyt rusketus on suotavaa, syvä rusketus taas samanaikaisesti esteettistä mutta helkkarin epäterveellistä.

Shortsit pitävät miehen hedelmällisenä ja vitaalina, kunhan lahkeiden väljyys mahdollistaa riittävän ilmankierron. Shortsien kohdalla myös lahkeen pituus on erittäin määrittävä tekijä. Ateismin pyhissä kääröissä (joiden tekstit löytyy koottuna ”Atekismuksesta”) määritellään, että mieshenkilöt eivät saa käyttää reiden puolivälin yläpuolelle ulottuvia shortseja. Mikäli mieshenkilö tavataan kyseisessä asustuksessa, pelkkä tärpätillä puhdistautuminen ei enää riitä vaan pakanaa roimitaan vitsoilla tunnin ajan perhepiiriin kuuluvien hartaiden ateistien toimesta. Liian pitkät shortsit sopivat ehkä nuorille hunsvoteille, mutta löysänä roikkuvat shortsit vetävät myös ryhdin löysäksi ja tekevät hampuusimaisen ulkomuodon. Jottei shortsit kuitenkaan tekisi menosta jäykempää kuin Lootin vaimolla (siis sen jälkeen kun tämä oli katsonut Sodoman ja Gomorran tuhoa. Sitä ennen Lootin vaimon meno oli hyvinkin raflaavaa), vaatekappaleen ulkomuotoa voi piristää väri- ja kuosivalintojen kautta.

Kuvassa sinipohjaiset ruutushortsini, tällä hetkellä likaisempina kuin Zorbaksen mielikuvitus. Minulla on olemassa myös samanmalliset mustat, shortsien kytkykauppana tullut vyö on ehkä kätevimpiä pukeutumisjuttuja ikinä. Ei kannata vaihtaa voittavaa joukkuetta tahi shortsimallia. Reisitaskut mahdollistavat painavuudeltaan lyömäaseeksi luokitellun lompakkoni kantamisen näpäkästi mukana ilman että sitä tarvitsee laittaa epämukavasti perstaskuun. Löyhyyttä shortseissa on sopivasti, alle mahtuu uimashortsit ja ilma kiertää pitäen allekirjoittaneen aina vitaalina ja elinvoimaisena. Kömöt tykkäävät kuin hullu puurosta, tosin kun minulla ei ole oikeastaan mitään tietoa siitä, tykkäävätkö hullut oikeasti puurosta, tämä väittämä on puhdasta spekulaatiota.

Shortsien kanssa käytettävistä jalkineista vielä sen verran, että so not, hommat menee niin kuin ne menee. Jos haluaa olla kunnon spartalainen, laittaa sandaalit, mutta ei herranen aika niitä sukkia silloin. Jos on lenkkarit, ei herranen aika niitä pitkävartisia sukkia silloin. Jos on jotkin muut jalkineet, niin pitää olla, herranen aika, sellaiset jotka sattuu kyseisten shortsien kanssa yhteen. Kysykää kömöiltä, niillä on kuudes aisti tälläisten sopivuuksien ja sopimattomuuksien suhteen.

Keltaiset muovilautaset

Muuttaessaan omilleen joko lapsuudenkotoa tai avoeron tullessa (jos on siis niin laadukas veijari että on jossain vaiheessa kelvannut jollekulle kömölle ihan asuinkaveriksi asti), mieshenkilölle tulee yleensä muutama tarvittava astia mukaan, mutta yleensä ei ihmeempiä kun miehet eivät lapsesta asti keräile mitään astiasarjaa. Tämä on sinällään hyvä, koska astiasarjat ovat saatanasta. Niiden keräämisen suurimpana kipupisteenä on se, että mikäli sitä keräisi täyden setin, joka luonnollisesti maksaisi jotakuinkin yhtä paljon kuin Kreikan valtionvelan tämänhetkiset vuotuiset korot, jos sattuu pariutumaan, tulee pirttihirmulta (tässä yhteydessä sanan "puoliso" korvaaminen vähemmän mairittelevalla sanalla on nähdäkseni suotavaa) mahtikäsky että kun astiasto on väärää merkkiä/väriä/yleisesti-vaan-väärä-kun-ei-ole-itse-sitä-hommannut, siitä joutuu hankkiutumaan eroon (tässä kohtaa kapitalisti ja kansantalous kiittävät). Johtuen tästä perusteellisesta ja loogisesti aukottomasta perustelustani, mieshenkilön ei tule astiasarjoja ostamahan tai kuppa syö nenän.

Lähtiessäni kotoa 19-kesäisenä koltiaisena, sain mukaani sekalaisen sarjan astioita joilla pärjäilin oikein mukavasti. Erityisenä suosikkina vuosien varrella ovat säilyneet keltaiset muovilautaset, joilta pyrin nykyäänkin syömään kaiken lautasta vaativan ruokani. Keltaiset muovilautaset ovat loistavat; syvyys riittää helposti sopan, puuron ja murojen mutustamiseen ja kuitenkaan syvän lautasen muoto ei estä varsinaisen lämpimän ruoan, kuten kaupan valmislihaspullien ja makaronin, syömistä (siinähän arvostelette einesten syöntiäni, syön paljon muutakin. Sairaalloisen narsismin piirteitä osoittavien henkilöiden Kosmopoliittien aika ei riitä hellan edessä päivystämiseen.). Muuttaessani taasen omilleni, koirien ruokakupit kirjautuivat luottotappioihin ja tällöin uskolliset keltaiset muovilautaset palvelivat koirankuppeina. Nyt kun muistin ostaa koirankupit kaupasta, lautaset palasivat pesun jälkeen taasen arkikattaukseen.

Kuvassa keltaiset muovilautaseni, varsinaiselta arvoltaan vaatimattomat mutta tunnearvoltaan lähes korvaamattomat. Mesenaattina lautasten hankkimisessa toimi vanha kunnon äitimuori, ts. antoi jotain vanhoja astioita maailmalle karkaavan tuhlaajapojan matkaan. Tiukempien liharuokien syömisessä en näitä lautasia käytä, kaiken muun syömisessä kylläkin. Minulla on toki muutama kappale parempia lautasia jemmassa, mutta kun yhteisiä syömätilanteita tulee harvakseltaan (jostain syystä kömöille ei hotsita tarjoilla eineslihaspullia) ja kun näissäkin tilanteissa syöjiä on yleensä vain kaksi, ei parempaa astiastoa kannata useampaa ruokailijaa varten kannata hankkia.  

Olen vuosien varrella pitänyt tarkasti huolta että rakkaat astiani pysyvät menossa mukana ja näin on myös käynyt. Jokaisella pariutuvalla miehellä tulisi olla muutama rönttöastia jossain jemmassa, kun ikinä ei tiedä; mikäli sitä ollaan ihan niin kyyhkyläisiä että oikein yhdessä keräillään Teemaa, on aivan saletti juttu että lusikoiden mennessä jakoon, ei tarvitse huolehtia siitä että ikinä niitä enää näkisi. Omien luolamiesastioiden pitäminen menossa mukana siis on halvin vakuutus mitä voi olla. Jos on niin käsittämättömän typerä että antaa toisen viskellä poikamiesastiaston roskakoriin, pääsee tutustumaan helvettiin nimeltänsä astioiden hommaaminen tyhjään kotiin, mikä ei ole optimaalinen tilanne kun siinä vaiheessa pitäisi hommailla vähän kaikkea muutakin, kuten elämän. 

Huppariliivi

Kolmenkympin kouristuksia kokevalla henkilöllä voi olla välillä vaikea päättää varsinkin kesällä pukeutumisestaan, eritoten jos tilanteessa johon on menossa, ei ole selkeää linjaa siitä mikä on toivottava pukukoodi. Lähtökohtainen suositus vastaavanlaisiin hetkiin on kuunnella kömöä, jos siis kuuluu niiden onnekkaiden paskiaisten joukkoon jotka seurustee tai on ihan naimisiin päässeet. Jotain satunnaisia naishenkilöitä voi myös kuunnella vinkkien toivossa, vaikkakin Mooseksen paskaksi heittämissä kivitauluissa tämän todettiin olevan huono idea ja kauhistus (sinällään hyvä että näin kävi, sillä uusien kivitaulujen jutut olivat paljon raflaavampia ja muutenkin helpompia selittää lapsille. Loppu onkin historiaa). Jos kuitenkin kuuluu allekirjoittaneen lailla niiden onnekkaiden joukkoon, jotka ovat vapautuneet parisuhteen, yhteiskunnallisten normien ja fysiikan lakien hirmuvallasta, vapaa-ajan pukeutumisessa on suositeltavaa vetää ihan omiaan ja lonkalta. Asenne ratkaisee.

Jos haluaa olla konservatiivinen, mielikuvitukseton ja tylsä pelata varman päälle, kannattaa luottaa smart casual-linjaan; siistit farkut, jotkut random-kesähousut (paitsi miehille ei ikinä sellaisia puolisäärihousuja, jottei näytä ihan hipsternousukkaalta), ehkä jokin t-paita (kovat jätkät ei sellaista tosin laita) ja päälle avonainen, lyhythihainen kauluspaita. Jos taasen on haluaa olla joku, vaatetuksessa pitää olla nyansseja. Käsivarsien ruskettamiseksi (sopivasti, ei rusinansävyiseksi asti) voi pitää vaikkapa vaimonhakkaajapaitaa (jotain kivaa kesäkuosista sellaista) ja tämän blogin helmeä, huppariliivipaitaa. 

Kuvassa huppariliivipaita, tai mikä lie tuo nyt nimeltäänsä on.  Kyseinen vaatekappale menee mustuutensa (mikä on hyvä) ansiosta kivasti yhteen eri väristen hihattomien paitojen kanssa ja mahdollistaa lihan näyttämisen. Huppariliivin etutaskujen ansiosta ei haittaa vaikka kasvattaisi järjettömän järjestöröllykän; vetskari vaan kiinni ja tuskin näkyy. Huppariliiviä käytettäessä on hyvä omata mukavasti ruskettuneet ja massiiviset käsivarret, tosin jos pohjatyötä tähän ei ole, voinee jättää vaatekappaleen suosiolla kauppaan. Empirian valossa kyseisen vaatekappaleen onnistuneisuusprosentti kömöjen kaatamisessa on puhdas nolla, mutta pitää elämässä olla muutakin, senkin irstastelijat.

Huppariliivi on hyvä; se pitää hiukan lämpöä yllä ja on hieno. Vaatteen ongelmana on sen huono vetoavuus toiseen sukupuoleen, mahdollisesti koska asuste vie käyttäjältä ainakin viisi vuotta iästä pois (allekirjoittaneella kymmenen) ja saa ihmisen näyttämään vartaloaan ylläpitoa vastaan kaupittelevalta rantakundilta. Varttuneemmassa iässä ei ehkä kuitenkaan halua liian nuorelta näyttää ja voi olla että itselläkin lipsahtaa pukeutuminen pois tästä lookista muutaman vuoden päästä.

Huppariliivien toimimattomuus viettelyssä on toki harmillista, mutta toisaalta kun vaate säästää rahaa ehkäisystä (yhdyntätilanteeseen pääseminen on käytännössä mahdotonta) ja kun heteromiehelle läheisempi kontakti kesäisten neitokaisten kanssa voi johtaa tunteista kauhistuttavimpaan eli ihastumiseen (perusteena vanhat kunnon tuntemukset, jokainen tunnistaa varmaan jonkin joskus ehkä kokeneensa ellei ole tunnekylmä friikki; "tekee mieli soitella ja tekstailla kaiken aikaa mutten voi kun se on aika karmivaa ripustautumista" tai "ehkä voisi tehdä aloitteen mutta jos se torpataan niin siinähän sitten ollaan häpeäntunteessa, kuin alatsi koko kansakunnan edessä, ja ihmiset varmaan puhuu" tai "päässä pitäisi pyöriä oleellisia juttuja, mutta eipäs pyörikään vaan ajatukset on hattaraa ja vatsassa perhosia ja samanaikaisesti tunne että vituiksi se menee kumminkin ja oikeat hommat jää tekemättä". Esimerkkejähän löytyy varmasti lisääkin.) tai jopa kanssakäymisen terminaalivaiheeseen, rakastumiseen, vaate on osoittanut toimivuutensa kesälaitumilla.