maanantai 27. huhtikuuta 2015

Sähköskeba

Jotkut ihmiset näkevät elämän pelinä, osa taas käyttää elämänsä erilaisten pelien pelaamiseen. Oikeastihan elämä on omanlaistaan taidetta ja kuten taideteokselle on ominaista, jossain vaiheessa se tulee valmiiksi. Tämän kanssa ei kuitenkaan kannata kiirehtiä, sillä elämän aikana voi tehdä kaikkia hienoja ja tärkeitä juttuja, kuten matkustella, rakastaa, toteuttaa itseään, harrastaa kylkimyyryä ja keittää sellua. Elämän taideteos on lisäksi valmiina hiukan tonto, koska kukaan ei tule näkemään sen kaikkia hienoja nyansseja, ainoastaan pintaraapauksen ihmisestä. Omalla kohdallani tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia.

Sen lisäksi että elämä on taidetta, sitä taidetta voi tehdä myös elämänsä aikana. Taiteen tekemisessä on nimittäin se hyöty, että ainakin näin heteromiesperspektiivistä tarkasteltuna, sillä on positiivinen korrelaatio kömöjen jallittamisessa onnistumisen kanssa. Ainoa valitettava seikka on se, että oma taiteellinen lahjakkuuteni rajoittuu muutaman härskin värssyn lausumiseen, joita en ole edes sepittänyt itse, paitsi tietysti sitten olen, jos joku kömö kysyy. Tämä ikävä tosiasia on onneksi vain hidaste, eikä varsinaisesti estä allekirjoittanutta hyödyntämästä taiteellisuutta vetovoimatekijänä.

Humpan juoni on nimittäin siinä, että oikeasti ei ole niin suurta väliä mitä on, vaan minkä mielikuvan onnistuu itsestää luomaan muille. Hankin joskus nuorempana kitaran, ja sitä tuli hiukan näppäiltyäkin, vaikkakin harrastus jäi vähän puolitiehen, eli en osaa varsinaisesti soittaa kitaraa. Tämä ei tuota ongelmia, sillä voin aivan hyvin tukottaa sosiaaliseen mediaan kuvia itsestäni skitta kourassa, jolloin kömöt luulevat että osaan soittaa, vaikken oikeasti osaakaan. Kukaan ei kuitenkaan tule kysymään asiasta, ja kunhan en näyttäydy kitaran kanssa missään, asia ei tule ikinä ilmi. Voin aivan huoletta esittää elämäntuskaa potevaa taiteilijaa, ja viedä pisteet sillä kotiin. Jos oikein innostuu, voin plagioida netistä joidenkin oikeasti lahjakkaiden, aloittelevien muusikoiden sanoituksia ja väittää niitä omikseni. Tätä temppua ei ehkä kannata harrastaa, jos hakee jotain yhden illan lohtua pidempiaikaista. 
Kuvassa sähkökitarani ja vahvistin, skeba on ostettu joltain random-ihmiseltä halvalla, vahvistin taas tutun tutulta. Vahvistimessa on jokin kosketushäikkä, jos omistaisin kolvin ja tinalankaa, sekä jos osaisin korjata vahvistimia, korjaisin sen. Minulla on myös akustinen kitara, mutta se on vielä lainassa. Strategisesti lienee viisainta kerätä pisteitä näin alkuun rock-henkisiltä kömöiltä, ja siirtyä taiteellisempiin puunhalaajiin vasta kun sähköskitasta on lypsetty kaikki imagohyöty, jota sillä voi lypsää. Sähkis on siitä parempi näin alkuun, että sitä ei oikein voi roudata mukana johtuen vahvistimen koosta. Näin ei joudu oikeasti soittamaan missään. Akustisen tullessa peliin mukaan, osaa jo ehkä jotain, jos harjoittelee. Jos.
Kuvassa kitaranviritin sekä omistamani pieni huuliharppu, jota en sitäkään osaa oikein soittaa. Sen varmaan jemmaan, koska se kulkisi jopa mukana, karu totuus soittokyvyttömyydestä paljastuisi ja kömöt nauraisivat minulle, kun olisin musikaalisesti impotentti. Harppua on suht' helppo soittaa sinällään, ehkä vielä jossain välissä opin. Vanhojen harppujen soittamisista en tiedä sitäkään vähää.

Jos siis haluat olla suosittu, keskity siihen, miltä meininki näyttää, ei siihen, mitä se oikeastaan on. Ihmisen arkielämä on pohjimmiltaan aika, noh, arkista. Toisaalta jos elämä on sellaista aivot ämpärissä hötkyilyä tilanteesta toiseen, niin ei siitäkään juuri mitään tule. Toinen juttu on sitten se, haluaako olla suosittu. Ajoittainen yöpyminen jossain jonkun vieressä pitää sekin mielen riittävän virkeänä, ja kun ei liikoja hölmöile ihmissuhteissaan, niin elämäkin on mukavan seesteistä. Silloin tulee töistäkin jotain.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Juhlapukeutumisen pikantit yksityiskohdat

Ajassa elävä metropoliitti on hetkessä kiinni ja pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, aivan kuten rotat ja torakatkin pärjäävät, vaikka iskettäisiin ydinräjäytystä pään päälle. Metropoliitin pärjääminen on kiinni roolista rooliin muljahtamisessa, pitää olla tilanteen herra ja mestari, niin kaupan hedelmätiskillä kömöjä vietellessä kuin juhlissa edustaessa. Juhlahommat taas ei suju ilman kunnon ylähabitusta, sopivaa määrää itsetuntoa ja ylpeyttä, sekä sopivaa määrää nöyryyttä. Ylähabituksen luomisessa taasen pukeutumisella on merkitystä, yleisesti ottaen hyvien vermeiden lisänä pitää olla pikantteja yksityiskohtia. Näillä on aidosti merkitystä, tai ainakin siinä mielessä, että on tärkeää luoda ihmisille illuusio siitä, että yksityiskohtiin on kiinnitetty jonkinlaista huomiota. 

Liikaa tarkkuus on juppimaisuutta, minkä mielikuvan syntyminen on taas sinällään huonompi homma, jupit kun ovat tunnetusti ylimielisiä ja laiskoja. Tietysti on vaikea olla aidosti työssä hyvä ja ahkera, jos käyttää valtaosan ajasta työnteon sijasta siihen, että yrittää näyttää ulospäin ahkeralta, osaavalta ja kiireiseltä. Kunnon jupit eivät ole näistä kolmesta yhtäkään, valitettavasti tämä totuus paljastuu jupin palkanneille vasta siinä vaiheessa, kun juppi on jo liian suurissa saappaissa, ei saa hommia hoidettua ja syrjäytyy. Tilanne on lose-lose niin jupille kuin organisaatiolle.

Sopiva pikkutarkkojen yksityiskohtien löytäminen on kirurgintarkkaa hommaa, mutta sitä feng shuita etsiessä ei pidä stressata. Jos ei meinaa irrota, kannattaa tartuttaa itseensä spitaali. Juhlapukeutumisen suhteen nämä pienet yksityiskohdat näyttäytyvät yleensä vaatetuksen pikkujutuissa, kuten vaatteiden värien yhteensopivuudessa tai lisävetimissä, kuten kravateissa, vöissä ja tuommoisissa. Liian tarkka ei pidä olla, sillä liikaa yrittämisestä ei tule erillistä palkintoa, se on vaan tontoa.
Kuvassa juhlapukeutumiseni muutama yksityiskohta, ravatti, taskuliina ja arvonimipinssi, olettaen siis että ihmisellä on joku arvonimi. Sellainen on sinällään hyvä olla, sillä sitä voi käyttää aina, toisin kuin esimerkiksi ammattinimikettä, koska työpaikat vaihtuu ja voi joutua työttömäksikin. Taskuliina ja ravatti eivät mene tällä kertaa yksi yhteen, mutta elämä harvemmin menee sillä lailla muutenkaan. Toki molemmissa vaatekappaleissa on mustaa, ja kait jotain ruskeaakin. Kun allekirjoittaneella ei ole muutenkaan mitkään yläluokkaiset hempukat hakusessa (tulisivat liian kalliiksi), niin on vain parempi, että ei näytä että olisi liikaa massia yllä, että pystyisi hankkia yhteensopivan ravatin ja taskuliinan. 
Kuvassa valkoinen kauluspaitani, sekä mustasolkinen musta vyö. Kokomustuus on tässä yhteydessä hyvä, tyylikäs, moderni, tyly, mutta ynseä. Valkoinen paita on siinä mielessä aika hyvä valinta, sillä sen kanssa sopii ravatti kuin ravatti, ja valkoinen saa siihen kaatuvat punaviiniläikät näyttämään huomattavasti kokoaan suuremmilta. 

Kun juhliin mennään, takaraivossa pitää olla ajatus siitä, että nyt mennään voitolla yöhön ja torilla tavataan. Hävitessäänkin voitetaan henkisesti ja vähintäänkin kaadutaan mokkasiinit jalassa, siis vertauskuvainnollisesti. Toivottavasti kukaan ei oikeasti nykyään käytä mokkasiineja, vaikka olisivathan ne retrouden huippu. Toisaalta taas joku rokokoo-vaatetuskin on retroa, ja edellisen kerran sitä käyttäneet löysivät itsensä giljotiinista. Toki elämästä poistuu kaikki huolet ja murheet, jos pää on korissa.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Vaalivalvojaisvaatetus 2015

Äänestäminen on jumalattoman tärkeä juttu, sillä edustuksellisessa demokratiassa siinä päätetään ketkä päättää. Jos ei äänestä, silloin antaa äänestäville valtakirjan päättää asioista itsensä puolesta. Tällöin on myöskin turha itkeä, jos suunta ei miellytä. Osa jengiä itkee, että demokraattisesti valitut päättäjät eivät saa asioita tehokkaasti läpi. Noh, vaihtoehtojahan demokratialle toki on olemassa, ja näissä järjestelmissä saadaan kyllä asioita tapahtumaan, on taas aivan eri asia, ovatko nämä asiat millään lailla järkeviä. Diktaattorin uhmaaminen on vähän kuin kohtalon uhmaamista, ja jos uhmaa kohtaloa, käy kuin sille pastorille Troijan sodassa, jumalat lähettää kyitä puremaan hengiltä, tosin tässä tapauksessa nämä kyyt ovat rynnäkköasein varustautuneita ihmisiä.

Vaalien tuloksen julkistaminen on juhlallinen tilaisuus, jota pitää kunnioittaa pukeutumalla asian vaatimalla hartaudella. Vaihtoehtoina on joko vähintäänkin kakkoset päällä, tai sitten Suomen kansallisvaate, tuulipuku. Jos mennään ensimmäisellä vaihtoehdolla, voi olla suht' huoletta all in, kovat kaulaan ja ylähabitus päälle, kunhan ei ylpistele. Ravatin voi heittää illalla sivuun, jos (kun) Dionysos tulee mukaan porukkaan ja touhu menee hurlumheiksi.

Vaalivalvojaisissa voi ja kuuluu olla juhlavan business, olematta casual. Tässä yhteydessä siistin pukeutumisen termi olisi ehkä political, sillä politiikan ei ainakaan pitäisi olla liiketoimintaa, se nimittäin toimii hiukan eri logiikalla. Joka muuta luulee ja väittää, on virallisesti tonto.
Kuvassa vaalivaatetukseni ydin, valkoinen kauluspaita yhdistettynä aatteen väriseen kravattiin. Kyseinen yhdistelmä tunnetaan myös nimellä "Jokke". Jos Jokkeen yhdistää suorien housujen sijaan farkut, kyseessä on "Jokke on the rocks". Tässä yhteydessä on aihetta kiittää niitä veijareita, joilta jutun varastin, enkä aio edes mainita heidän nimiään tässä yhteydessä, toisten juttuja plagioiva sika ja ihmishirviö kun olen. Jokkeen pukeutuneen herrashenkilön ei tarvitse miettiä, lykästääkö vaaleissa tai kömörintamalla, nimittäin sanomattakin selvää että lykästää.
Kuvassa valvojaisiin päälle tuleva ykköspikkutakkini, kauluksen lävessä puolueen pinssi, mikä kuuluu olla, kun tunnustaa väriä. Sitoutumattomuus on passé, koska kun kuuluu puolueeseen, saa mainetta kunniaa, lauluja, viinaa ja aina on hyvä boogie päällä, yhtään liioittelematta. Tietysti on myös hyvä olla oikea puoluekirja. Pikkutakki on näin 2010-luvulla itseään kunnioittavan politrukin uniformu, sitä vaan täytyy käyttää, oli asiallista tai ei. Itsehän vetelen kesälomalla uimarannallekin pikkutakissa, siemaillen samalla salmiakkikoskenkorvaa suoraan pullonsuusta.
Kuvassa vaalivalvojaisvaatetuksen bling blingit, vaikka leijonan käyttäminen vaatetuksessa on saanut joidenkin ääritontojen touhujen myötä negatiivisen leiman, ei pidä antaa törpöille valtaa varastaa valtiollisia tunnuksia käyttöönsä. Jos on sellaisessa virassa, että juhlavirka-asuun kuuluu käätyjä, ne täytyy myös ehdottomasti laittaa päälle vaalivalvojaisiin. Mitä enemmän metallia kaulassa, sitä parempi, pl. kaikki muut kunniamerkit paitsi käädyt, ne sopivat ehkä enemmän joihinkin toisenlaisiin juhliin, joiden jälkeen ei tulla kotiin karmit kaulassa.

Edustuksellisessa demokratiassa ajatuksena on äänestää järjestelmän puikkoihin sellaista kuskia, johon voi luottaa ilman että tarvitsee huudella ohjeita takapenkiltä, missä voi ottaa sitten huoletta ja vastuullisesti kaksi keskiketterää. Sama hommahan pätee pohjimmiltaan parinmuodostukseen, jokainen hakee itselleen elämässään sitä ruusunnuppua, joka kyytsää ympäriinsä, ja jonka kyydissä voi juoda samalla kaljaa. Elämän kaljakyydissä voidaan ja tietysti kannattaakin vaihtaa kuskia välissä. Jos kemiat kohtaavat sataprosenttisesti, mopon lähtiessä ajoittain vahingossa keulimaan, aamulla kyseinen undulaatti pitää kyydissä olleen tukkaa ylhäällä, kun tämä oksentaa. Tähän vertauskuvaan tiivistäisin käsitykseni siitä, mitä vastamäessä tukeminen tarkoittaa.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Avainkilluttimet

Asunnosta ulos lähtiessä on luonnollisesti tärkeää, että päällä on tarkoitukseen sopivat vermeet. Jos on menossa juhliin, niin puku, jos urheilemaan, niin urheiluvaatteet ja jos autoa ajamaan humalassa, niin punainen pipo. Vaatteiden lisäksi tärkeä asia on pyhä kolminaisuus, nimittäin lompakko povarissa, kännykkä vasemmassa housuntaskussa ja avaimet oikeassa housuntaskussa. Ilman tätä varustusta ei pidä kotoa lähteä, varsinkaan ilman avaimia tai sitten sorkkarautaa. Pitkässä juoksussa harvemmalla on kuitenkaan varaa uusia ovenkarmeja tämän tästä, joten avaimet ovat parempi vaihtoehto. Sorkkarauta kädessä ulkona pyöriminen on muutenkin tontoa, se saattaa herättää hämmentyneitä katseita maitokaapin kulmilla. Kaupasta ei parane joutua heitetyksi ulos, kunnollisella ihmisellä pitää kuitenkin olla jääkaapissa muutakin kuin valo ja jonkun hipin roskiksesta dyykkaama viikon vanha tofunakki. 

Avaimet ovat aika pienikokoinen kapistus, tästä syystä niihin yleensä kiinnitellään kaikenlaisia killuttimia kiinni, jotta ne eivät huku. Avainkilluttimilla voi ilmentää hassunhauskasti omaa persoonaansa tai sitten niillä voi olla jokin funktio, kuten pullonavaaja pullon avaamiseen, tai syanidikapseli, jos vieraan vallan agentit ovat saamassa kiinni ja viemässä kidutettavaksi. Syanidikapseli kannattaa nauttia pureskellen runsaan veden kanssa, mielellään tyhjään vatsaan.

Avainten lisähärpäkkeitä kannattaa oikeasti miettiä, muuten on tyylillisesti pihalla kuin lintulauta. Ainakin itselläni on pakonomainen tarve räplätä jotain käsissäni kun juttelen ihmisille, avaimet ovat tähänkin hyvä esine. Tästä syystä ihmiset ajoittain näkevät avaimeni, ja niiden pitää siksi olla asianmukaiset, muuten menee katu-uskottavuus (street credibility in english, tärkein olemassa oleva uskottavuus), maine, kunnia, rahat ja kömöt. Onneksi jälkimmäisiä kahta ei pahemmin ole muutenkaan, joten olen jo osittain minimoinut tappioni.
Kuvassa avainnippuni, olen melko varma, että osa avaimista on nykyisellään tarpeettomia, mutta en ole saanut aikaiseksi poistettua niitä nipusta. Ainoa täysin funktionaalinen lisävaruste avainten ohessa on pullonavaaja, jonka sain Kuopion Opiskelija-asuntosäätiöltä. Teksti on tosin hioutunut pois vuosia sitten, kuten myös opiskeluvuodet ja viattomuus. Avainten mukana on ketju, jonka voi laittaa halutessaan roikkumaan grungemaisesti farkkujen vyölenkkiin. Nykyisellään teen tätä oikeastaan en koskaan. Ketju on sinällään näppärä, että se tuo avainnipulle kokoa, jotta se ei katoa helposti. Ketjussa on lisäksi tiettyä työväenromantiikkaa, mikä on vaan hyvä juttu, kun olen kuitenkin tälläinen ay-utelias konttorijyyrä. Pienehkö ketju on hyvä, sellaisen suurehkon väkivaltaketjun kantaminen on tontoa, painaa liikaa ja katuväkivalta on muutenkin huono harrastus, varsinkin ketjulla aiheutettuna jos arvostaa vapauttaan.
Kuvassa autonavaimeni killuttimineen, jotka ovat siis Honda-lärpäke, kun ajan Hondaa ja legoturtlesäijä, jonka sain lahjaksi iloiselta vekkulilta. Lahjoja kuuluu käyttää, varsinkin sellaisia, mitkä ilmentää antajan persoonaa. Turtles on Rafael, itse tykkäsin lapsena Donatellosta, kun sillä oli se perhanan sauva, jolla se olisi voinut kepittää ne muut mutantit mennen tullen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, mutantti mikä mutantti. Autonavaimissa olevat killuttimet eivät saa olla liian kookkaita, kun avain yleensä roikkuu avaimenreiästä ajaessa, ja se on hiukan ikävää, jos joku kilon painoinen möhkäle killuu siinä ajaessa.

Avaimet ovat liikkuvaista sorttia, kerran ystävälläni kävi niin, että hänen ollessaan bileissä, avaimet päättivät jäädä vielä törpöttelemään hänen poistuessaan paikalta, ja tämä hiukan haittasi kotiinpaluuta. Tästä syystä avaimia on syytä pitää silmällä, eikä niitä pidä varsinkaan jättää minkään random-kömöjen yöpöydille, jos harrastaa lajien kuningasta, yöjuoksua. Tästä syystä lehtiroskis on aina turvallisempi yöpymispaikka, siellä ei nimittäin ei saa sankkeria, eikä tule pieneen mieleenkään ottaa avaimia pois taskusta.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Essut

Ammattilainen on ammattilainen alasta riippumatta, ammattilaisen tunnistaa siitä, että tällä on ammattilaisen vehkeet ja vermeet, sekä puhelinluettelossa nimen edessä maininta amm.mies tai amm.nainen. Kun nykypäivänä ei puhelinluetteloja harrastella ja elämä on muutenkin mennyt vaikeaksi (esim. perinteisen baarivonkaamisen sijaan vongataan sosiaalisissa medioissa ja deittiapplikaatioissa, kohta varmaan perinteinen kylkimyyrykin hoituu chatissa), ammattilaismaininnan voi laittaa vaikka sähköpostin morjenstelukenttään tai siitä voi mainita keskusteluissa sivulauseessa. On joka tapauksessa kova juttu, jos on ammattilainen jossain. Jos ei ole ammattitaitoinen missään, voi käydä todella kehnosti, kuten työttömyyden riski on suurempi tai voi joutua puukotetuksi basiliskin hampaalla kylkeen, kun valitsemassa viinirypäleterttua kaupan hedelmätiskillä.

Allekirjoittanut on kovan luokan pro ainakin kolmessa ammatissa, koska elämä vei ja nykyään on muutenkin tontoa jättää työllistymistä yhden kortin varaan, koska ikinä ei tiedä milloin joku muualta tullut vie meidän työpaikat, toimialat, naiset, homot ja maahanmuuttajat. Tietysti asiasta voi monimutkaisesti syyttää myös teknologista kehitystä, väestönkasvun painopisteen muuttumista ja kolmannen maailman maiden markkinoiden avautumista, mutta yksinkertaisilla selityksillä on helpompi perustella impivaaralaisuutta itselleen, vaikka henkilökohtaisesti olenkin kaupunkien väleillä sukkuloiva metropoliitti ja cityboy. Ammattilaishommissa on hyvä olla avoin muuttamiselle, ellei sitten ole jo jämähtänyt paikoilleen, tod.näk. jonkun kömöhomman takia. Liikkuvaisuutta nimittäin hidastaa se, jos joku sattuu sanomaan ne maagiset sanat, joiden jälkeen ei tarvitse enää oikeastaan muuta sanoa. Nämä sanathan ovat tietenkin "ei sun tarttee kotiin yöksi mennä". Erikoisinta asiassa on se, että kyseinen fraasi lausutaan aina em. muodossa, riippumatta siitä, millä murrealueella ollaan.

Ensimmäinen ala, jossa allekirjoittanut saavutti koboltinkovan ammattilaisuuden, oli tarjoiluhommat, mikä on sinällään kova juttu, kun en ole lähtökohtaisesti ihmisenä mikään hyperextrovertti yksilö. Palveluhommien ammattilaiseksi kasvaminen alkoi fraasien heittelyllä, joita tuki ammattimainen vaatetus. Yksi tarjoilijan keskeisimmistä ammattilaisvaatekappaleista on essu. Essuja on erilaisia eri tarkoitukseen, pitkä essu sattuu olutravintolahommiin, keskipitkä ruokatarjoiluun, lyhyt rennompaan ruokatarjoiluun ja todella lyhyt roolileikkeihin makuukammarissa. 
Kuvassa omistamani essut. Vasemmalla puolella ruokapuolelta jäänyt essuni, jonka taskuun mahtuu kynän, vihkon ja viinipullonavaajan lisäksi näppärästi iso ketsuppipullo. Keskimmäinen essu on enemmän viini/ruokatarjoiluun soveltuva tooodella pitkä essu ja oikeanpuoleinen olut- ja viskitarjoiluun käyttämäni pitkä essu. Essu tekee tarjoilijan ja kyypparin. Jotkut baarijupit eivät tietysti essua käyttele, mutta se onkin heidän häpeänsä. Siinähän ovat sitten housujen etumukset märkinä juomien kaatuessa, kun ammattilainen vislailee essu housujen tiellä. Työkastelijaa kun ei palkkaa kukaan.

Vaatetus ei yksin tee ammattilaista, mutta ainakin alkuun se auttaa ammattilaisuuden teeskentelyä, kun on oikeaoppinen roolivaatetus päällä. Ammattitaito seuraa sitten perästä, kuin vainoaja seuraa supertähteä korkean aidan takaa. Oikea vaatetus voi auttaa myös työstä suoriutumista, kuten essu suojaa lialta ja kosteudelta, sekä sen taskuihin voi sulloa työssä tarvittavia esineitä. Siinähän yritätte kantaa itse useampaa lautasta ja ketsuppipulloa samalla kertaa, jos ei käytössä ole isompitaskuista essua.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Haarukasto

Ihmisen arki on monesti aika tavanomaista ja yllätyksetöntä, paitsi tietysti jos on ammattimainen sellunkeittäjä, jolloin jokainen päivä pidetään Suomen rattaita pyörimässä. Kunnollinen arki ei onnistu ilman tiettyä esineistöä, joiden hyödyllisyyttä ei tule välttämättä arvostettua tarpeeksi, kun niitä käyttää kaiken aikaa. Tästä ei kuitenkaan kannata olla huolissaan, sillä ne ovat vain esineitä, ja esineitä, ja esineitä ei kiinnosta, välitetäänkö niistä. Sen sijaan vanhoja pakanajumalia kiinnostaa, ja tästä syystä on vain järkevää antaa vähintään viikoittain makoisa tuliuhri Moolokille, josta pieni siivu kannattaa uhrata myös Mardukille, koska muuten Marduk on möksmöks.

Alustuksessa mainittua esineistöä on varmasti monenmoista, mutta meinasin tässä käsitellä vähän haarukoita ja noita, joita myös vilskeeksi ravintolakielessä kutsutaan. Aterimet ovat sellaisia käyttöesineitä, että niitä ei ihan äkkiä uusita. Humpan juoni on monesti myös se, että miesihmisen aterimet ovat eksyneet laatikkoon ihan jonkun muun toimesta, kuin hänen itsensä. Pihi-Mikko nostaa aina päätään, kun katsoo vähänkin laadukkaampaa ruokailuvälineistöjä, paitsi kristallisia viinilaseja, mistä syystä epäilen että Pihi-Mikolla on raaka alkoholiongelma, mikä johtaa pihtailuun kaikesta muusta, ja vilskeiden kohdalla tämä on ihan loogista, kun alkoholi nousee paremmin päähän tyhjällä vatsalla. Todennäköisesti kyseinen kaveri myös nuolee autojen pakoputkia aamupalaksi.

Aterinmerkkejä on varmaan vaikka kuinka paljon, ja kun en jaksa uskoa että ketään paitsi ravintolaihmisiä ne sen suuremmin kiinnostaa, sellaiset perushyvät, kotimaiset vilskeet ovat hyvät. Ne kestää myös perillisille, ja kun niiden tasearvo kerkiää kuitenkin tippua vuosien saatossa, verottaja ei vie kuin pikkulusikat omana siivunaan, jos niillä selkärangattomilla hampuuseilla ei ole varaa maksaa asianmukaisia viranomaismaksuja.
Kuvassa parempi haarukastoni, Hackmanin Savonia-sarjaa. Savonia on perus, Savonia on hyvä. Ne tuovat Suomen maakunnista mieleen Savon, joista pohjoisversio on se parempi, kun en eteläversiota oikein tunne. Aterimia on luonnollisesti useampia kuin vain nuo neljä kappaletta, on ihan oikeasti. Noilla kehtaa syödä ja ne kehtaa laittaa esille, jos on nahkoja vieraana ruokapöydässä. Ukot voi syödä jollain low life-jutuilla, vaikka sormilla. 
Kuvassa paskempi haarukastoni, verrannollista paskuutta lisää se, että pikkulusikkaa lukuunottamatta kaikki aterimet ovat paskaisia. Peruskäytössä nämäkin palvelevat ihan kohtuullisen hyvin ja kun nämä olivat lahja muorilta, niitä ei hävitetä ikinä. Ne voi ottaa vaikka piknik-käyttöön, kun menee maakunnista Suomenlinnaan sekoilemaan punaviinipäissään, kunnon ollessa nakit ja muusi. Aterimet olivat ilmeisesti aiemmin venekäytössä, mikä on loistava tekosyy hankkia vene ja kapteenin hattu, koska veneellä saa kömöjä, ainakin jos on asianmukainen päähine.

Kätevä tapa hankkia parempi astiasto, on ylläpitää riittävän kauan kattavaa low life-astiastoa, jolloin tuttavat hommaavat lahjuksina jossain vaiheessa parempia tilalle. Jos taas ei halua olla toisten armossa kylpevä, elintasoa spurguava douchebag, on ehkä syytä investoida omaa rahaa aterimiin. Niissä ei ehkä tasearvo säily, mutta eiväthän ne muuten miksikään mene.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kuntosalivaatetus revisited

Olen kirjoittanut kuntosalivaatetuksesta jo aiemmin, mutta nyt olen täydentänyt salivaatetustani ja siksi palaan aiheeseen takaisin. Ihan vaan koska tämä on minun blogi, ja koska voin. Aivan sama kiinnostaako ketään. Näin rapeana kolmekymppisenä keho ei enää palaudu, taivu, veny eikä pauku samalla lailla kuin nuorempana. Toisin sanottuna piiritoimiston setä rapautuu nopeasti, jos ei urheile. Urheilulajilla ei ole oikeastaan niinkään väliä, kunhan se ei ole mitään kahvakuulat kourassa puistoissa lepattamista. Mikä vaan itselle toimii, se on hyvä, paitsi sellaiset netistä napatut trendipelleilyt eivät satu oikeastaan kenellekään. Vanhan koulukunnan ihmisenä kannatan perinteisiä lajeja. Oma lajini on perinteikäs, suomalainen, jo Lönnrotinkin harjoittama, kuntosaliharjoittelu. Lönnrot ei vaan kirjoitellut asiasta, kun ei halunnut tehdä numeroa urheilutaustastaan. Sammatissa ihmiset ovat vähän sellaisia.

Kuntosaliharjoittelu on hyvä, se sopii hyväksi myös monien muiden lajien harrastamiseen, kuten esimerkiksi kaksinotteluun. Tietämättömille tarkennuksena, kaksinottelu sisältää kaksi lajia, syrjähypyt ja yöjuoksut. Kaksinottelussa kilpailevia kutsutaan yleisesti ottaen mulkuiksi, erityisesti ensimmäiseksi mainitussa lajissa kunnostautuneita veitikoita. Kaksinottelun mitalisijoille pääsevät tunnetaan huoripukkien kuninkaina. Kaksinottelu tunnetaan mieskeskeisenä ja jopa sovinistisena urheilulajina, vaikka kyllä sitä naisetkin voivat harrastaa. Kaksinottelu ei ole oikeastaan välineurheilua, koska suoritteissa arvioidaan enemmänkin määrää, eikä laatua. Itsehän en sinällään tarkemmin tuosta tiedä muuta kuin mitä isot pojat ovat kaupungilla kertoneet. Minä käyn vaan salilla.

Hyvä salivaatetus lähtee funktionaalisuudesta, pitää olla sellaiset vaatteet, jotka päällä on hyvä liikkua. Yleensä tavalliset vaatteet ajavat tämän asian. Jotkut harrastavat jotain salimerkkivaatteita, vaikka siitä ei ole mitään hyötyä itse aktiviteetin kannalta. Saahan sitä kuitenkin mennä salille vaikka aatteen väriset spandex-byysat jalassa, jos tuntuu että kyykky lähtee sillä lailla paremmin. Ulkopuolisista em. 
aktiviteetti näyttää varmasti härskiltä touhulta, mutta viis siitä, nämä henkiset jutut ovat kanssa tärkeitä. Oma pikantti lisäni salivaatetukseen on vasempaan kyynärvarteen kiskottu rannehikinauha. Siinä on vaan juttunsa, ja onhan se tavallaan kuin karvat King Kongilla. Se vaan kuuluu olla.
Kuvassa kuntasalivermeeni, alhaalta ylöspäin normaalit sisäpelikengät, shortsit, T-paita ja uutuutena rannenauha, jota pidän käsivarressa. Kenkien kuuluu olla ihan tuollaiset tavalliset, salikenkähifistelyssä ei yksinkertaisesti ole järkeä, se on tontoa. Jalassa kuuluu olla shortsit, koska muuten jalat hikoaa kuin sukulaismiehen niska kesähäissä, kun on kovat kaulassa ja 27 astetta lämpöä auringonpaisteessa. T-paidan käytölle on samat perusteet, normipaidat on hyviä. Hikinauha käsivarressa on trendsetter-juttuja, sillä voi lisäksi pyyhkiä hikeä otsalta, kun hikihän siinä tulee, kun painoja nostelee.

Sinällään tälläiset pikantit pukeutumisyksityiskohdat eivät kuulu allekirjoittaneen repertuaariin, ja oikeastaanhan tämäkin on vaan oma juttu, eikä mitenkään muodissa, joten saan tästäkin vapaudut vankilasta-kortin. Pikanteilla yksityiskohdilla voi kuitenkin saada kömön sivuttaisliikkeeseen, ja sivuttaisliikkeessä oleva ihminen on helpompi kampittaa. Hopeakettuuden hyviä puolia on se, että nuoruuden puutteen pystyy korvaamaan vastaavankaltaisilla loivilla liikkeillä. Wanha sanontakin sanoo, että nuoruus on lahja, mutta vanheneminen se on taidetta. Saattaa olla, että tuon muuten lausui Junnu Vainio, jota nämä 2000-luvun tuotokset eivät edes tiedä, ikävä kyllä.