keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Tanskalainen kauluspaita

Ihmisellä on hyvä olla tasoa jossakin asiassa, mutta ei kaikessa, koska se maksaa aikaa ja rahaa. Humpan juoni menee nimittäin vertauskuvainnollisesti samalla lailla kuin painissa, jos pistät vastaan kaverin jokaista liikettä, vedät itsesi piippuun ja häviät. Aivan sama juttu koskee panostamista tasoon, jos kaikki on harkittua ja hintavaa, se viekin sitten kapasiteetin kaikelta muulta. Tästä syystä pitää osata optimoida oleelliseen ja kaikki muu saakin olla luokatonta ja halpaa paskaa. Ei ne ihmiset kuitenkaan sitä hintaa tajua, kun ei niissä tavaroissa ole hintalappuja kiinni.

Oma tasoloikkani tapahtuu kauluspaidoissa ja niiden kohdalla oma valintani on toinen Pohjoismaa, nimittäin Tanska. Tanska on maa, jossa jokainen on oman elämänsä Nils Holgersson. Siellä ihmiset ovat helposti ruskettuvia vaaleita pellavapäitä, jotka tykkäävät vaaleasta leivästä ja Tuborgista jo lapsena. Tanska on samalla maa, jossa osataan tehdä kauluspaitoja. Näin se vaan on. Tanskalaiset kauluspaidat myös maksavat aika pirusti, mistä syystä pitää metsästää tarjouksia. Näin tein, ja tein myös hankinnan.
Kuvassa tanskalainen Bosweel & Sonsin kauluspaitani. Se on kaikin puolin hyvä, soma ja sievä. Sillä saa...maininnan kaverina, joka kulkee Bosweel & Sonsin kauluspaita päällään. Niin joo, paita on myös sininen. Kuvasta ei näy, mutta kauluksen sisäpinta on hiukan eri väriä kuin muu paita. Tässäkin on pikantti juttunsa. Tästä syystä en myöskään yleensä pidä kyseisissä paidoissa kravattia. Paita on hintavahko, ja jos käyttää kalliimpia paitoja, on kaveri jolla on ihan liikaa rahaa. Toki tämä on tulo- ja kustannustasoon nähden suhteellista, mutta silti. Tämä selkeästi ylimääräinen raha pitäisi käyttää mielummin hyväntekeväisyyteen, viinaan, lauluihin ja kömöihin. 

Kauluspaita on siistien vaatteiden DC-10, vahva perussuorittaja. Tästä syystä kauluspaidoissa on hyvä pitää jonkunlainen perustaso yllä, olkoonkin että valtaosa ihmisistä todennäköisesti rekisteröi vaan sen että ihmisellä on kauluspaita päällä, eikä mitään sen kummempaa. Jos on jonkun verran ylimääräistä ja halukkuutta satsata kauluspaitaan, hanki tanskalainen sellainen. Et kadu. Käytän itse ja suosittelen. Tanska on kuitenkin Pohjoismaa, tykkäävät varmaan syödä perunansakin keitettyinä, mikä on kunnollista. 

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Reisitaskushortsit

Shoppailu on vähän sellaista hommaa, että sen tekeminen on hyvä optimoida ripeäksi silloin, kun raha ei polttele taskuja ja kun on hankkimassa hyödykkeitä, joiden hankkimisen kokee yleensä epämiellyttäväksi. Omalla kohdallani tälläinen hyödykeryhmä on vaatteet, mistä syystä on ihan helvetin loogista pitää puolittain pukeutumiseen pyhitettyä blogia (toinen puoli on yleistä perseilyä). Tästä syystä hankin vaatteita nopealla päätännällä, minkä osaltaan kyllä huomaa. Ensituntuma on kuitenkin yleensä se ainoa oikea tuntuma, turha sitä on hieroa. Joillakin on tarve hakea parasta mahdollista, mutta oikeasti sellaista parasta mahdollista ei ole, on vaan subjektiivisia mieltymyksiä. Jos hyväksyttävän raja ylittyy, nihkeiden hankintojen kohdalla se on siinä. Ei asia hieromalla parane.

Shortsikausi on Pohjolassa melko lyhyt, tästä syystä on melkolailla tontoa laittaa suuremmin rahaa kiinni shortseihin, saati investoida kalliimpiin malleihin. Toinen kriittinen virhe on hankkia sellaiset reisitaskuttomat shortsit, eli nk. lilliputtihousut. Nimi tulee siitä, että lilliputtihousujen käyttäjä saa itsensä näyttämään ihan Nils Holgerssonilta ja tälläistä ihmistä katsellessa jää vain odottamaan sitä, että Akka Kebnekaise ja muut villihanhet tulevat hakemaan hänet pois. Älä siis ole Holgersson, älä lähde hanhien matkaan (ne ruojat), äläkä käytä lilliputtihousuja. Kun shortseja tulee kuitenkin käytettyä vähän, ne kestää vuosikausia; jos löytyy hyvä malli, kannattaa hankkia muutamat samanmalliset ja eriväriset. Säästää kanssa aikaa, kun ei tarvitse arpoa vaatekaapilla.
Kuvassa hankkimani reisitaskushortsit, malli sama, väri eri. Ei mitkään lilliputtihousut. Sellaiset eivät sovi persjalkaisen ruumiinrakenteen omaavalle, eivätkä muutenkaan kenellekään, pl. sininen piippalakki päässä hanhien selässä matkustavat henkilöt. Istuvat hyvin ja ovat, noh, shortsit. Joskus perushyvä on riittävä ja sillä pärjää ihan kalkkiviivoille asti. Reisitaskut ovat kesällä oikeastaan ihan näpsäkkä olla, kun oleminen on muutenkin rennompaa ja mukaan tarvii afoja ja kaikkea muuta tarpeellista tavaraa.

Shortsien käyttämisessä on tärkeää hyödyntää se mahdollisuuden ikkuna, jonka lämmin sää luo. Sama teoria mahdollisuuden ikkunasta on laajennettavissa myös muille elämänalueille, kuten kömöihin. Humpan juoni on nimittäin sellainen, että omien tekemisten ja olemisen seurauksena aikajanalle avautuu tiettyjä ajankohtia, jotka ovat samalla mahdollisuuksien ikkunoita viettää hedonistisia hetkiä tiettyjen kömöjen kanssa. Jossain vaiheessa tämä on siis mahdollista tietyn kömön kanssa, toisessa taas enää ei. Sulkeutuneet mahdollisuuden ikkunat ovat luonteeltaan vähän sellaisia, että niiden perään itkeminen on aika turhaa, juna meni jo. Niissä uusissa avautuvissa ja nykyisellään auki olevissa ikkunoissa saattaa muutenkin olla paljon kivemmat pokat. Makuasioita, sanoi Musti kun muniaan nuoli.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Yliopistopaita

Vanhassa kirjassa sanotaan, että pöyhkeyden vievän perikatoon ja ylpeyden kulkevan lankeemuksen edellä. Tässä on vinha perä, vaikka osa vanhan kirjan jutuista, tyyliin kivitystuomio loskan roiskuttamisesta toisen Jaguarin päälle, on toki nykyaikaan sopimatonta. Nokka pystyssä kulkeminen on joka tapauksessa ei-ei. Kokonaan toinen juttu taas on itsetunto, itsekunnioitus ja sovelias ylpeys omista aikaansaannoksista. Jos vaikka käy jossain kaupungissa, sieltä saa ostaa tuliaisiksi T-paidan tai mukin, josta ilmenee että tuotteen omistaja on käynyt kyseisessä paikassa. Tämä on toki monesti myös tontoa, sillä yleensä nämä turistituotteet näyttävät justiinsa siltä, että niitä näkyy ainoastaan vyölaukkua ja sukkia sandaalien kanssa käyttävien ihmisten päällä. Periaatteellisella tasolla näin kuitenkin voi toimia, siis ostaa sen turistikrääsän. Paikalliset tykkää. Ne tuotteet jossain muualla tehnyt kaveri tykkää, virnistää ja suhisee kuin kanadanhanhi.

Ihmisten saavuttamat asiat, ja niistä koettu saavuttamisen tunne, ovat hyvinkin subjektiivisia kokemuksia. Yksi on ylpeä valmistuttuaan tutkintoon, toinen on ylpeä pestyään auton, kolmas on ylpeä kiivettyään ilman lisähappea ja kännissä K2:lle, neljäs on ylpeä siitä, että isillä on paljon rahhoo (mikä on kiistatta kovin saavutus edellä mainituista). Tässä ei ole sinänsä mitään väärää, jos onnistuu jossain, saa olla tyytyväinen, kunhan ei tukota muiden ihmisten some-feedejä aivan täysin sillä saavutuksellaan. Siksi on myös hyvä pitää mielessä että se onnistumisen taso ei tarkoita jollekin toiselle välttämättä mitään, pysyypähän nöyränä.

Blogistin yksi oma ylpeydenaihe liittyy koulutukseen, sillä vaikka se ei mennyt suunnitellusti, se meni silti ihan oikein. Oma subjektiivinen kokemus arvottaa yliopistotutkinnon korkealle, sillä siellä oppii kirjoittamaan sujuvasti paskaa ja puhumaan itsestään yksikön kolmannessa persoonassa joutuu tekemään useamman vuoden töitä sen päätepisteen eteen, ja sen jälkeen se homma vasta alkaakin, jottei tutkinto mene kankkulan kaivoon (muu elämä sitten meneekin). Tästä syystä, ja koska en nuorena ajatellut olevani yliopisto-materiaalia, pidän kovana juttuna sitä että kävin yliopistotutkinnon ja hommasin paidan todisteeksi siitä!
Kuvassa Kuopion Yliopisto-college-paitani. On melko ruma. On melko punainen. On melko Kuopio. Kyseinen opinahjo fuusioitui Joensuun vastaavan kanssa ennen valmistumistani, ja oli siten toinen tutkinto, jonka sain koulusta, johon en alunperin hakenut. On se silti kova, ja paidan arvohan vaan nousee, kun niitä ei enää valmisteta! Tästä syystä käytän paitaa yleensä takin alla koiraa kusettaessani.
Näitä tälläisiä aikaa kestämättömiä juttuja, eli tietynlaista muistojen memorabiliaa, tulee hankkia, vaikka ei siinä mitään järkeä sinällään ole. Niissä on kuitenkin juttunsa. Lapset voi sitten nauraa ja pitää sekä näitä tavaroita että vanhempaansa retrohenkisenä paskana. Kyllä se ehkä joskus muotiin taas tulee.



tiistai 5. huhtikuuta 2016

Afat

Kesä ja kärpäset, sanovat. Kevään saapuminen tarkoittaa valon saapumista takaisin Pohjolaan loputtoman syksyn ja yönmustan talven jäljiltä. Se tarkoittaa tiivistettynä sitä, että jos ei käytä apuvälineitä, joutuu siristämään silmiä niin maan perkeleesti, että on iso riski näyttää myyrältä. Kun silmiä ei kuitenkaan ole järkevöidä laseroida huonommin valoa vastaanottaviksi yksittäisen vuodenajan takia (muutenkin voi olla että joutuu mustasukkaisten miesten ajamana maanpakoon sellaiseen maahan, joka ei ole talvella kuin Mordorin käymälä), liiallisen valoisuuden ehkäisemiseksi on järkevä hankkia apuvälineitä.

Allekirjoittaneelle ikä teki tepposet (Tepponen on siinä määrin paska jätkä, että sen sukunimikin kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella) ja runteli silmät huonosti näkeviksi päältä parikymppisenä. En kuitenkaan taipunut kuin vasta siinä vaiheessa, kun ei tahtonut saada selvää tienviitoista kuin vasta melkein kohdalla. Tästä syystä sitä joutui hankkimaan silmälasit, ja kun kesällä pitäisi olla aurinkolasit, eli afat, niitä ei sitten tullutkaan hommattua, kun sellaiset vahvuuksilla olevat maksavat rahaa. Nyt kuitenkin talouden taantuman hetkillä tuli aika noudattaa vastasyklistä talouspolitiikkaa henkilökohtaisella tasolla, ja investoida afoihin. Kaikki voi pienissä mielissään miettiä sitä, että tässä käytettiin juuri kaksi kappaleellista tekstiä silkkaan paskanjauhantaa, kun itse asian olisi voinut ilmoittaa yhdellä lauseella.
Kuvassa uudet aurinkolasini, ovat oikein merkkiä. Merkki on kuulemma hyvä. Afat tummentavat näkökenttää, mikä on kesällä hyvä. Narkomaanit kuulemma käyttävät afoja laajentuneiden pupilliensa kätkemisesn, mikä on sillä lailla tontoa, että huumeiden käyttäminen on tymää. Lisäksi ihmisillä saattaa pistää silmään että on kaksvitonen ja on afat naamalla Hoplopin pallomeressä. Suonensisäisten käyttäjän tunnistaa myös siitä, että tämä kuumentaa lusikkaa sytkärillä kolmosen ratikassa.

Afoissa ulkonäöllä on aika suuri merkitys itse hyödykkeen varsinaisen funktion, eli näkökentän tummentamisen ohella. Siksi afoja hankkiessa on syytä olla vahva näkemys ja kömö mukana. Afoja tulee käytettyä yleisesti ottaen hiton paljon vähemmän kuin tavallisia laseja, joten ihan tästä syystä jälkimmäisiin kannattaa optimoida enemmän rahnaa. Tästä huolimatta afoihin on ihan hyvä myös panostaa, ne voivat tehdä sen viimeisen silauksen, mikä jää allekirjoittaneelta yleensä tekemättä johtuen alatyylisestä läpändeeroksesta.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Salishortsit

Urheiluvaatetuksessa on tärkeää erityisesti funktionaalisuus, koska urheilu on tekemistä eli eräänlainen funktio. Jos urheiluvaatetuksessa satsaa yksinomaan ulkonäköön, on riskinsä että homma menee tekemisen sijaan boastailuksi. Ihminenhän saa nimittäin olla ihan mitä vaan, kunhan ei ole boastailija, joka lausutaan kuitenkin "boustailija", kun tuossa muodossa kirjoitettuna se näyttäisi pirun typerältä. Boastailija on henkilö, joka boastailee kaikella. Boastailun aihe voi olla tehty suoritus, joku saavutus, materiaalinen omaisuus tai oikeastaan mikä hyvänsä minkä varjolla voi boastailla. Boastailijoiden kohdalla sananlasku "laiska töitään luettelee" pätee täydellisesti, sillä yleensä boastailija käyttää siinä määrin valtaisasti aikaa aikaansaannoksillaan kehuskeluun, ettei oikeastaan saa aikaiseksi paskaakaan. Tämä saamattomuus johtuu yleensä kykyjä suuremmasta egosta ja siitä harhaluulosta, että kukaan ei huomaisi. Kyllä ne huomaa. Valitettava tosiasia on se, että boastailijat pääsevät kyllä silloin tällöin eteenpäin elämässä, johtuen siitä että onnistuvat hämäämään pelipaikoilla olevia ihmisiä boastailullaan. Tämä on sääli niiden organisaatioiden kannalta, jotka saavat boastailijan jäsenekseen.

Any case, funktionaalisuus, se on tärkiää. Itsehän harrastelen salihommia, johtuen siitä että se on tehokasta ja hektisessä ajassa ja ruuhkavuosina ei todellakaan harrasteta tehottomuutta missään muodossa. Jos seurustellaan ja rakastetaan, ollaan ihan all in. Jos ryypiskellään, vedetään naula kerralla päähän. Jos nostetaan rautaa, laitetaan perkeleen isot raudat kiinni, niin homma on tehokasta. Salihommissa tärkeää on vaatteiden toimivuus ja ventilaatio, koska tehokkaassa salihommassa tulee muuten kuuma. Tästä syystä olen tupannut pitämään shortseja jalassa, kun ne jalassa hikoiluttaa vähemmän. Shortsit jalassa pystyy samalla näyttämään kömöille salavaivihkaa tukin paksuista pohjetta ja mustaa jalkakarvoitusta. Sellainen on kuulemma viekottelevaa, näin ne sanovat.
Kuvassa uudet salishortsini. Tavoistani poiketen nuo on tuollaista kollegekangasta, mitä en yleensä suosi, koska se tuo minulle mieleen housuihin laskemisen. En tiedä yhtään, mistä olen moisen mielleyhtymän saanut, mutta niillä korteilla pelataan jotka on jaettu. Shortsit ovat tummanharmaat ja niissä on tuollainen vaaleanvihreä skraidu tuossa taskun holleilla. Hyvä juttu, kait. Pääasia, että ovat tummat, painoista irtoaa nimittäin välillä ruostetta, ja se näyttäisi vaaleissa shortseissa ihan kamalalta.

Shortsien ostaminen oli vähän herätehommia, tosin oli varmaan jo aikakin, kun vanhoissa shortseissani on etumuksessa levytangon karhennusten tekemiä reikiä. Tarkennukseksi niitä tulee jos tekee olankohautuksia levytangolla, mutta ette te sellaisesta mitään tiedä kummiskaan. Ei liene yllätys, jos mainitsen että shortsit eivät maksaneet juuri hittojakaan, mutta vain boastaileva tonto laittaa hulluna rahaa vaatteisiin, jotka päällä hikoillaan kuin sika naama irvistyksessä.


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Normaalit farkut

Jokaisen vaatetuksessa on perusprinsiippejä, joiden pohjalle kaikki rakentuu. Allekirjoittaneelle yksi minuuden kulmakivistä on farkut, johtuen siitä että niitä voi käyttää niin business- kuin casual-lookeissa.  Farkut valmistetaan denim-kankaasta ja vaikka ko. kangas on melkoisen kestävää, kovan hinnan maksaminen farkuista on hyvin yksiselitteisesti ilmaistuna tontoa, koska hinta ei takaa kestävyyttä, joskus jopa päinvastoin, jos pöksyt on tehty kulutetusta kankaasta. Muoti on toki muotia, mutta sen perässä ei nyt anyways kannata juosta, ellei sitten pätäkkä polttele taskunpohjia rovion lailla.

Farkuilla on paha tapa reikääntyä haarusista ajan myötä, ja vaikka paikkaaminen pidentääkin farkkujen elinikää, jossain vaiheessa paikatkaan eivät enää riitä. Tästä syystä farkkuvarantoa on järjevä uudistaa aina hiljalleen. Päädyin tällä kertaa ostamaan farkut vähän vahingossa, vähän sillai heräteostoksena. Tämä ei sinällään ole paha, kun kyse on puhtaasta jokapäiväisestä käyttöhyödykkeestä. Farkkujen merkiksi valikoitui Lee Cooper, mikä johtui lähinnä mallin sopivuudesta; normaalia kaikin puolin, paitsi vähän matalampi vyötärö, kun matala se on mieskin. Farkkujen merkin muistaa kätevästi yhdistämällä Yhdysvaltain sisällissodan konfederaation kenraali Robert E. Leen sekä yhden niistä kankkuselokuvien hahmoista, joka taisi olla Coop, eli Cooper. Niin ja jenkeissä on varmaan muitakin Coopereita. Ah, ja Cooperin testi!
Kuvassa tuliterät farkkuni, tuollaiset tummansiniset. Tumma on hyvä. Tummasta ei näy lika ja se sopii hyvin tummien vaatteiden kanssa. Farkkujen kankaassa on tujaus elastaania, mikä tekee sen että farkut venyvät, mutta eivät pauku. Melko normaalissa mallissa on hyvää myös se, että niitä voi käyttää trendituulahduksista välittämättä. Se voi nimittäin hiukan harmistuttaa, kun huomaa että vaatekaappi on täynnä travoltoja (sellaiset lahkeista leveät housut, joilla lentää kolme metriä, jos tulee kunnon tuulenpuuska), ja 70-luku ja sen vääjäämättä takaisin pinnalle nostanut retrokausi menivät jo ajat sitten.

Farkkuja on hyvä olla useampaa mallia, vaikka viime aikoina olenkin sortunut ostamaan lähinnä samaa tyyppiä olevia mokomia, joskus kahdet samanlaiset kerralla, kun vaatekaupassa vietetty aika on poissa A-marketin viini- ja viskihyllyiltä vietetyltä ajalta. Lisäksi joku aika pitää aina varata kömöille, vaikka heitä ei olisikaan elämässä. Itsellänihän siis luonnollisesti on, mutta tilannehan ei aina ole ollut tälläinen, vaan kuten tapoihin kuuluu, elämään on sisältynyt myös etsikkoaikaa. Näinä luonteen lujuutta koettelevina ajankohtina pitää kuitenkin olla hirveät pelit ja säätämiset käynnissä milloin kenenkäkin kanssa, ja ihan vaan vahingossa. Kaikki on sinänsä sallittua, kunhan ei puhu kenellekään höpöjä.


torstai 4. helmikuuta 2016

Olkalaukku

Ihminen tarvitsee tietyn määrän tavaraa aina mukanaan. Vaikka normaalisti pärjääkin pyhällä kolminaisuudella (avaimet, kännykkä, lompakko), useimmiten pitää olla myös muuta tavaraa mukana, koska ikinä ei tiedä mihin joutuu. Sitä saattaa vaikka maitokauppareissulla ajautua Kouvolaan, ja siinähän sitten ollaankin, jos ei ole mitään tavaraa mukana. Vaikka Kouvolaa parjataankin paljon johtuen erityisesti sen 70-luvun funkkis-betonimonoliittimaisesta kaupunkikuvasta, Kouvola ei ole kokonaan huono. Jos näet televisiosta ihan sattumalta jonkun fitness-kissan, on 75% mahdollisuus, että kyseinen kedon kukka on kotoisin Kouvolasta. Kouvola sijaitsee Kymenlaakson paskemmalla puolella, mutta se on siltikin parempi kuin (lisää oman maakuntasi nimi tähän, paitsi älä silloin jos se on Kymenlaakso). 

Kouvola on fuusiokaupunkina sinällään melko tuore tapaus, eikä uutuus sinällään tuo välttämättä laatua. Vanhempien kaupunkien kohdallahan asia on vähän kuten ihmisten kohdalla, muutamat harakanvarpaat silmäkulmissa ei haittaa, varsinkin silloin, kun on valinnut vanhenemisstrategiaksi mallin "hyvä portviini". Uusissa kaupungeissa vieraillessa on joka tapauksessa sitäkin tärkeämpää pitää pieni määrä tavaraa nenossa mukana, ja tätä tarkoitusta varten pitää olla jonkinlainen laukku tai vastaava. Itselläni oli sellainen kantolaukku, tai siis on yhä, mutta vuosien ahkera käyttö on tehnyt tehtävänsä, ja nyt laukku alkaa olemaan elinkaarensa päässä. Kun en kuitenkaan ole budjetoinut uuteen laukkuun, piti edetä strategialla halpa. Halpa on hyvä. Kun ostaa halpaa, jää rahaa yli. Raha taas on käyttövoimaa.
Kuvassa uusi olkalaukkuni, jonka hankin lähinnä siksi koska se oli alennuksessa ja halpa. Ei se nyt ihmeellinen ole, mutten oikein tiedä, että millä lailla se voisi edes olla ihmeellinen. Sinne voi laittaa tabletin ja joitain papereita. Laukku on kanssa riittävän pieni, että se olalla voi vetää ukemin ilman että laukku olisi tiellä. Kömöt tykkäävät miehistä, jotka heittävät ukemin tuosta vaan kadulla. 

Laukun ulkonäöllä pitäisi kai olla merkitystä, ja onhan sillä. Ei kuitenkaan suurta. Ehkä. Jotakuta saattaa myös tässä vaiheessa peliä mietityttää, että miksi ihmeessä tässä kirjoituksessa käsiteltiin Kouvolaa, tuota pieniä tehdaspaikkakuntia sekä maalaisseutua sisälleen imaissutta, elinkeinorakennemuutoksen runtelemaa Pohjois-Kymenlaakson metropolia. Kouvolahan liittyy halpoihin olkalaukkuihin yhtä paljon kuin samurait liittyvät ydinfuusioreaktorin toimintaperiaatteisiin. Allekirjoittanut ei ole kuitenkaan tainnut viettää kyseisessä kaupungissa kuin muutaman yön elämänsä aikana ja on oletettavaa, että allekirjoittanut päätyy ennemmin asumaan ydinjätteen loppusijoitusonkaloon kuin Kouvolaan. No, vastaushan on yksinkertaisesti se, että ihan koska asia pälkähti päähän ja koska voin. Harvempi kuitenkaan ruotii Kouvolaa kunnolla, paitsi kouvolalaiset, ynseissä ja inhorealistisissa ajatuksissaan.