perjantai 26. kesäkuuta 2015

Ohut, musta kravatti

Muoti ja siinä mukana pysyminen on ajoittain saatanasta. Kauhein tilanne syntyy jos muoti menee itsensä näkökulmasta epätoivottuun suuntaan ja ajan kuluttua alkaa itsekin pitämään aiemmin kammoksumaansa muotisuuntausta muodikkaana. Itselleni tämä on käynyt muutamankin vaatekappaleen kohdalla, nimittäin pidin aiemmin lahkeisiin levenevistä housuista (ei kuitenkaan mallia 70-luvun Travolta), leveistä kravateista (ei myöskään kuten 70-luvun Travolta, mikäli hän olisi käyttänyt kravatteja) ja en voinut sietää pillihousuja naisilla, koska ne saivat derrierin näyttämään suhteettoman suurelta. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja ainakin edellämainituissa vaatekappaleissa näkökulmani on kääntynyt päälaelleen. Muutos on kuitenkin ollut hidas ja tuskallinen, kuten teinipojan puhkeaminen puberteetista ja angstista aikuisuuden kukkaan. Kasvukivuista en osaa sanoa, kun jätin nuo pituuskasvuhommat sen paremmin hanskaaville ja keskityin leveyskasvuun.

Arvoin pitkään ruton, koleran ja ohuen kravatin hankkimisen kanssa. Koska rutto eikä kolera tarttunut kaikesta ovenkahvojen nuolemisestani huolimatta, jouduin nöyrtymään ja hankkimaan ohuen kravatin. Oletettavaa on, että vastustuskyky on tässä vaiheessa sitä luokkaa, että tarttuvien tautien lisäksi ei tartu edes postimerkki. Väriksi valitsin mustan, koska musta on hyvä. Mustassa värissä parasta on sen mustuus. Musta menee yhteen kaiken kanssa, jopa mustan, jos oikein käyttää mielikuvitustaan. 

Ohut kravatti saattaa olla tämän hipster-kauden likainen sivulyönti, vaikkakaan en muista äkkiseltään nähneeni hipsteriä ohut kravatti päällä. Voi tietysti olla että huoliteltu rantojen mies-look vie huomion pois olennaisesta, ja toivon mukaan myös Olen naisesta, koska Ole tuskin tykkää jos vieraat sankarit katselevat hänen naisiaan rivot ajatukset mielessään. Ohut kravatti on kuitenkin nyt enemmän se juttu kuin keskipaksut tai etenkään paksut kravatit. Arvi Lindkin jäi jo eläkkeelle, vaikkei tainnut Travolta-mallisia krakoja enää viimeisissä lähetyksissään käyttääkään.
Kuvassa ohut, musta kravattini, joka on ihan tavallinen ohut, musta kravatti. Kravatti on kiiltäväpintainen, oletettavasti siitä lähtee creme caramel helpommin irti kuin mattapintaisesta kravatista. Ohut kravatti sopii lyhyemmän ja vantteramman kaverin, kuten allekirjoittanut, sijasta paremmin henkilölle joka on pitkä ja hoikka kuin jatkoroikka. En silti suostu matti-eskohytöstelemään, saati kasvamaan pituutta. Sellainen on ihan pelleille, joilla ei ole raudanlujaa luottamusta omaan tekemiseen.

Jotta en tässä nyt ihan sell out:iksi lähde oman tekemisen kanssa, niin en kyllä hommaile kovin montaa kappaletta ohuita kravatteja, sillä joku roti pitää tuohussa olla. Liika trendikkyys voi nimittäin kostautua, sillä sellainen vetää puoleensa jopa liikaa kömöjä. Pahimmillaan voi joutua jopa hiljaa hirtetyksi, jos joku niistä mieslaivoja karille hoilaavista seireeneistä tekee tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Joka veitikalla on nimittäin omat heikkoutensa, täydellisestä kiiltokuvasta huolimatta jopa minulla. Siinä menee hyvä liian kallis elämäntyyli sitten pilalle.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Petankkijoukkuevaatetus

Lajissa kuin lajissa lähdetään aina voittamaan ja itse suoritus tehdään veren maku suussa, aivan kuten liikennöidessä paikkaan kuin paikkaan tulee aina mennä kelloa vastaan ja aivot ämpärissä. Yksilölajeissa tekeminen hoidetaan aina voimalla, myös tekniikkalajien kohdalla, sillä voima on sekin tekniikkaa sinällään. Voimaa arvosti myös epärealistisen fyysisen miesmallin takaraivooni istuttanut lapsuudensankarini He-Man, joka ilmoitti voiman olevan hänen. Yksilölajeista poiketen, joukkuelajeissa voima ei näyttele tärkeintä roolia, vaikka kyllä sitä tarvitaan niissäkin. Voiman lisäksi suorituksessa keskeistä on joukkuehenki, lopputulemassa ja kilpailemisessa ylipäänsä taas hyvät palkinnot, matkailu, viina, laulut ja kömöt.

Joukkuehengen luomiseksi pitää olla paras porukka kasassa, pelkkä hyvä ei riitä. Paras on vain kyllin hyvää, kuten vanha seuranhakuilmoituksesta napattu fraasi sen kertoo. Parhauden lisäksi joukkueessa on oleellista yhtenäinen varustus, sillä mikä joukkue se nyt sellainen on, jolla on erilainen vaatetus. Muutenhan sitä voi erehtyä luulemaan ketä tahansa pummia joukkueen jäseneksi. Yhtenäisen vaatetuksen tyyppiominaisuudet voi olla oikeastaan mitä vaan, tietysti aina parempi, mitä näkyvämpää yhtenäisyys on. Tietysti on myös hyvä, että kyseinen vaatetus sopii lajiin. Onhan se nyt vähän sellaista, jos pelataan joukkueena biljardia (mikä ei ole kovin hyvä laji, koska siinä painotetaan tarkkuutta enemmän kuin voimaa, ja lisäksi voima keskitetään liiaksi yhteen paikkaan), ja yhtenäisyys näkyy siinä että kaikilla on munasuojat housujen päällä. 

Juhannuksena tuli osallistuttua petankkiturnaukseen, vakaana aikomuksena viedä koko turnaus. Luonnollisesti ei tullut harjoiteltua yhtään, paitsi tietysti voimaa. Harjoittelu olisi varmaan auttanut asiaa, mutta kun yksin harjoittelu on surullista, satsasin petankkivälineiden hankkimisen sijaan vaatetuksen hankkimiseen koko joukkueelle. Ajattelin aluksi jotain perhanan rumaa ja halpaa paitaa kaikille, mutten löytänyt. Kuin jumalaisesta johdatuksesta löysin kuitenkin yhteensopivan ja halvan vaihtoehdon, nimittäin siniset kauluspaidat ja kravatit. Hintaluokka oli sitä tasoa, että dyykkaamalla tuskin olisi löytynyt halvempaa vaihtoehtoa, vaikken tosin kokeillutkaan kyseistä toimenpidettä, kun en ole mikään hampuusi.
Kuvassa petankkijoukkuevaatetus juhannukselta. Sinikaulusmeininki korostaa perinteisesti työväenluokkaisuutta, toisin kuin valkokauluksissa pelaaminen. Lisäksi kun kyseisen vaatetuskombon yhteishinta on 7,50€, ei pääse kukaan huutelemaan porvariksi, ellei sitten ole mitään ymmärrystä vaatteiden hinnasta ja laadusta. Paita on kokoa 43/44, joten se päällä näyttää hieman 90-luvulla vaikuttaneelta washed up-rap-orkesterin jäseneltä.
Kuvassa lähikuva paidan rintamuksesta, jossa siis lukee "Force", mikä tarkoittaa voimaa. Voima on hyvä. Olisi vielä parempi, jos rintamuksessa lukisi "Power", mutta halvalla ei vaan saa kaikkea.

Näin lopuksi on hyvä todeta, että huolimatta joukkueen ja sen jäsenten parhaudesta, tuli itse peleissä turpaan, ja siis tipuimme ensimmäisellä kierroksella. Kaikesta huolimatta olen yhä sitä mieltä että kannatti uhota voittavamme koko turnaus, katteeton uhoaminen nimittäin osoittaa munakkuutta ja maine kasvaa. Toki on totta että kyseessä on huono maine, mutta ainakin tulevat polvet muistavat edes jostain. Uhoa ei luonnollisesti pidä sekoittaa valehteluun, koska sellainen nyt on huonotapaista, banaalia ja karmeaa touhua. Ainakin pitää yrittää kattaa katteeton uho, vaikka lopputulos olisikin menossa  tosiasioiden valossa päin helvettiä.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Akustinen kitara

Katu-uskottavuus ja oman linjan vetäminen ovat tärkeitä asioita ihmisen elossa. Oman linjan vetämisel voi toki joutua myös ongelmaan, voi esimerkiksi päätyä pataan kuten ensimmäisenä maailman kiertäneeksi mainittu Magalhaes reissullaan. Oma moka tietysti, kun läksi Papua-Uusi Guineaan, sanoohan sen järkikin, että siinä voi päätyä parempiin suihin. Joka tapauksessa elämän johdatusta ja perstuntumaa siitä, mitä tulisi tehdä, on syytä noudattaa, paitsi tietysti jos intuitio neuvoo rullaamaan mummoja tai syöksymään vastakkaisen sukupuolen pukkariin ilmoittamatta. Sellaisesta ei yleensä tule kuin sanomista.

Osalla intuitio neuvoo tekeemään suuria, lähestulkoon kaikilla taas ei. Jotkut ajautuvat uraputkeen, minkä sijaan voi myös valita ryyppyputken, joka kestää yleensä vähemmän aikaa, mutta josta saa elämänkokemusmielessä kuitenkin enemmän irti kuin ensimmäisenä mainitusta. Uraputki saattaa lisäksi hämärtää todellisuudentajusi ja alat kuvitella liikaa itsestäsi, kyvykkyydestäsi ja saatat alkaa luulla hankalaan elämäntilanteeseen joutumista aina yksilön omana vikana, mitä se ei automaattisesti ole. Ryyppyputken aikana tapaa uusia ihmisiä, joiden nimi on monasti Reiska, Arska, Rane, tai Ritu. Toki en tässä suosittele kenellekään raakaa alkoholismia, tarjoan vain näkökulmia asioihin.

Joka tapauksessa tämä oman tien noudattaminen on siis tärkeää. Minun tieni vei minut yhteen akustisen kitaran kanssa, jota en tietenkään osaa soittaa. Kuten sähköskeban kanssa, tämä ei kuitenkaan ole este, sillä aina voi ottaa selfieita skitta kourassa ja esittää olevansa maailmaa rakasteleva pitkätukkahippi. Itseltäni tosin tukka puuttuu (ajoin sen, kun en jaksa käydä parturissa ja säästään omaisuuden, jos täiepidemia iskee), mutta aina voi esittää kulipäähippiä (tunnetaan myös Lex Luthor-hippinä, Kojak-hippinä tai Vin Diesel-hippinä), koska sellaisiakin on, harrastavat joogalentoa ja muuta new age paskaa. Toisaaltaan toisen roolin vetäminen vain koska omistaa akustisen kitaran ja saa sillä roolilla aivan hulluna yhteydenottoja kömöiltä, on sinällään huijaamista ja omalta tieltä pois ajautumista, mutta viis siltä jos saa yöseuraa aina silloin tällöin. Prioriteetit, niitä on tärkeä olla.
Kuvassa akustinen naismagneettini sähkönaismagneetin kaverina, bourbonviskitaulun ja kehystetyn Työmies-lehden välissä. Mainitsinko jo, että tuolla saa naisseuraa, ainakin Mikko-maailmassa. Sähkökitarassa on teräskielet, joita on perhanan raskas painaa alas. En silti vaihda niitä nailon-versioihin, koska teräs on nailonia miehekkäämpää, ja vegaanihipin esittämisessä ei saa ajautua liian syvälle, jottei muutu perustulosta haaveilevaksi, vain vähän päältä mätiä tofunakkeja torin lokeilta sieppaavaksi hampuusiksi. 

Akustinen kitara on kivempi näppäillä kuin sähköversio, se on pakko myöntää. Siinä on jotain aitoa, vähän kuin vanhassa kunnon kuntosaliharjoittelussa on suhteessa crossfittiin. Jos treenaa salilla, sitten treenaa. Juoksemiset ja muut hölmöilyt erikseen. Akustista kitaraa on huono käyttää lyömäaseena yöllistä tunkeilijaa vastaan, koska se menee paskaksi, eikä tunkeilija saa kummoistakaan kolhua. Teräskielillä voi toki kuristaa menemään kitaran hajottua. Jos nyt kuitenkin unohdetaan nämä hurmehenkiset väkivaltafantasiat ja keskitytään oleelliseen, niin akustisella kitaralla saa seuraa, tahtoi tai ei. Tietysti tämä on helpompaa, jos opettelee ensin soittamaan ja sitten rupeaa kiertelemään neitokaisten suosimia nuotiopiirejä. Jos tietäisin mistä niitä löytää, olisin jo siellä, enkä kirjoittamassa blogia.


torstai 11. kesäkuuta 2015

Kolmen sävyn kaksun värinen kahvikuppi

Elämä ei ole elämisen arvoista ilman laillisia piristeitä, varsinkaan maanantaisin. Laillisten piristeaineiden ykköstykki on kahvi, mitä ei kylläkään kannata litkiä liikoja, tai muuten alkaa päässä päristä ja tulee vatsahaava. Vatsahaavaan toki vaikuttaa muutkin seikat, kuten jatkuva työperäinen ressi, tai jos joutuu viettämään arkeaan vaikkapa Kouvolassa, tuossa Suomen kaupunkikokoisessa favelassa, Pohjois-Kymenlaakson mustassa monoliittissa. 

Kahvi on joka tapauksessa hyvä, sopii arkeen ja juhlaan. Mitä olisikaan mummoihmisten päivät ilman kahvia, nyt kun Hota-pulveri ja K-amfetamiini on kielletty kaiken maailman holhooja-hyysäreiden toimesta, eikä yskääkään saa parannella vanhaan tapaan herskalla. Jos on aikaa ja kärsivällisyyttä, kahvista saa paremman makuista ja epäterveellisempää keittämällä sen pannussa. Kukaan ei kuitenkaan elä ikuisesti, paitsi Leninin palsamoitu ruumis.

Sopiva kahvinjuonti on kirurgintarkka laji, ja kuten muutkin arjessa tehtävät supritteet, se kannattaa tehdä tyylillä. Maidon sijasta kahvikuppiin voi lurauttaa kuohukermaa ja jos juo kahvin mustana kuten kuuluukin, voi hakea tyyliä käyttämällä sopivaa kuppia. Nimikkokupin lisäksi pitää olla hyviä arkikuppeja, pitäähän sitä käyttökuppiakin pestä välistä, ellei sitten halua hakea eeppistä vastustuskykyä, jolla selviää jopa Gangesin ja Jangtsen veden juomisesta ilman turistiripulia ja salmonellaa.
Kuvassa "Kaksun kolme sävyä"-kahvikuppi, joita löytyy kokonainen setti, jotta kahvinjuonnin ohessa voi tarjoilla esteettistä nautintoa koko seurueelle. Onhan se nyt aika low life-meininkiä, jos ei ole laittaa esille yhteensopivia astioita, jos vaikka tulee nahkoja päiväkahveelle. Katsovat saman tien, että kaveri on selkeästi menetetty tapaus, josta ei kannata edes yrittää koulia kunnon miestä hävyttömän bachelorin tieltä.

Paskanruskea on varma valinta astioissa, jos hakee häveliästä konservatiivisuutta ja jos ruskoa on samassa astiassa useampaa sävyä, se osoittaa että astian omistaja on tarvittaessa taipuvainen myös riehakkaaseen toimintaan, kuten esimerkiksi surmanajoon pappatunturilla tuleen sytytettynä. Lisäksi ruskea muuttuu varmasti uudestaan muodiksi, onhan hipstereiksi itseään nimittävät hampuusit todistaneet sen, että näyttämällä 70-luvun katuojasta repäissyltä ryysyläiseltä, voi kävellä kaduilla ilman että ihmiset osoittavat sormilla ja nauravat.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Selfie-keppi

Jotkut asiat ovat niin paskoja, että ne ovat hyviä, tätä mieltä ovat myös kaikki kulman kundit. Osa näistä paskuuden vuoksi hyvistä asioista on vielä tästäkin paskempia, mikä tekee niistä yleensä siinä määrin jäätävän paskoja asioita, että niitä ei pitäisi edes olla olemassa. Joskus taasen paskuus saavuttaa tietyn kulminaatiopisteensä, minkä ansiosta äärimmäisen paskasta jutusta tulee aivan helvetin hyvä. Pahoittelut muuten kaikesta paskan hokemisesta ja kiroilusta tässä ensimmäisessä kappaleessa, mutta ilman voimallisia sanoja asiaa ei yksinkertaisesti olisi pystynyt selittämään niin, että menee jakeluun.

Hyvällä tavalla huono juttu voi ilmetä monessa muodossa; toimiva huonous voi olla kliseistä, kuten Haminan kansallisruoka, makkispekkis, mikä on ravintosisällöltään huono, mutta silti hieno ruoka. Proteiininlähdeenä toimii uppopaistetut makkikset, joiden kanssa luontevana lisukkeena uppopaistetut pekkikset, sillä kellä täällä nyt olisi varaa pelkkää makkista syödä. Jotkut ulkopaikkakuntalaiset muuuuukalaiset kutsuvat ruokaa myös makkaraperunoiksi, mutta ne nyt onkin sellaisia; ovat laiskoja ja silkalla kavaluudella vievät kunnon haminalaisilta työt, naiset, homot, maahanmuuttajat ja makkispekkikset. 

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole mistään syömishommasta, sillä syöminen on pohjimmiltaan ravinnon hankkimista, ja ravinnoksi nyt kelpaa vaikka nurmikko. Nyt on kyse jo tovi sitten tulleesta ilmiöhärpäkkeestä, erityisesti teini-ikäisten ja muuten vaan sairaalloisten narsistien lanseeraamasta hyödykkeestä, selfie-kepistä. Itsehän en todellakaan kuulu enää ensiksi mainittuun ryhmään ja kun kroonisluontoinen itsesäälissä rypeminen on rankassa ristiriidassa narsismin kanssa, en ole varmaan sellainenkaan. En ole toisaalta mitään ikinä lanseerannutkaan, etenkään nyt, joten pääsen tästäkin kuin koira veräjästä. Trendsetting on välillä vanhan jutun paketointia uudelleen.
Kuvassa selfie-keppini, ikävä kyllä light-porvarin tai vähintäänkin porvari-uteliaan värinen. Vaihtoehtona oli pinkki, joten menin suosiolla tuolla. Pinkki ei ole minun juttu, se on liian näkyvällä tavalla nolo väri. Kepissä on integroitu laukaisinnappi kännykkäkameraan, mutta kun minulla on lumialainen, niin sehän ei saatana toimi siinä ollenkaan, ja joudun käyttämään ajastinta, mikä tekee noloudesta vielä nolompaa, eli parempaa. Siinä voi sitten ajastimen tikittäessä napata lähimmän kömön kainaloon ja vetää ylähuulen toista puolta ylös kuten Elvis konsanaan, paitsi ilman mainetta, rahaa ja lahjakkuutta mihinkään. Mitä sitä lahjakkuudella, kunhan on selfie-keppi.

Selfie-keppi on ylipäänsä helvetin nolo edes omistaa, minkä vuoksi se on aivan huippujuttu. Siksi sitä pitää käyttää ja tehdä kuvista vielä sellaisia kollaaseja, että jälkipolviakin hävettää joku päivä, siis jos niitä siunaantuu. Toisaalta kun selfieiden ottamisella ja itsestään tehdyillä kollaaseilla ottaa samalla pitkäkestoisen suojan sukupuolitaudeilta ja myös ehkäisy hoituu, ei ehkä pidä hötkyillä asian kanssa. Joka tapauksessa teen näin, koska voin. Ei ole mitään mukavampaa kuin laittaa muut katsomaan väkisin kuvia itsestään, vaikka ei jaksaisi itsekään aina katsella itseään. Ne katsovat niitä kumminkin ja salaa tykkäävät niistä, niin kuin Tutankhamon tykkäsi pyramideista ja palsamoinnista.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Rinne-paita

Pukeutumishommissa ei tarvitse aina miettiä kaikkea itse, vaan välillä voi huoletta apinoida juttuja muilta, kunhan ei apinoi jonkun toisen koko settiä yksi yhteen. Yksilöllisyydessä on kuitenkin oma vetovoimansa. Osa ihmisistä haluaa pukeutua hintaviin laatumerkkivaatteisiin, toisille taas kelpaa aivan hyvin virolaiset laatumerkit Luz Vitton ja Huuko Poss. Vaikka kallis merkki takaa monesti myös tietyn laatutason, jossain tapauksissa Vuittonin ja Vittonin erottaa lähinnä yksi kirjain. 

Jos päätyy lainaamaan pukeutumisideoita, lainaamiset kannattaa tehdä sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat ansioituneet yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä, ovat positiivisessa valossa kylpeviä julkimoita tai sitten ovat vähintäänkin Eurooppalaisessa viitekehyksessä viehättäväksi tunnustettuja yksilöitä. Miltään douchebag-hampuuseilta ei kannata lainata yhtään mitään, varsinkaan vaatetusvinkkejä tai rahaa, jota niillä ei kuitenkaan ole. Veltto habitus ei tee vaikutusta, eikä likanaamailulla tehdä vaikutusta hyviin kömöihin, vaikka alla olisi lentävä berberimatto. 

Tämänkertainen vaatetusvinkki on lainattu suoraan vallan keskiöstä, nimittäin alumni-valtiovarainministeri Antti Rinteeltä. Rinne suosii pukeutumisessa lyhythihaisia kauluspaitoja, ja mikäs siinä on suosiessa, kun kyseessähän on kuitenkin ajaton ja klassisella tavalla tyylikäs ylävartalon pukine. Lyhythihainen kauluspaita tunnetaankin vast'edes Rinne-paitana. Jotkut tyyliniekat saattavat neuvoa, että Rinne-paitaa ei sovi käyttää puvun kanssa, mihin voi sanoa suoraan että kissankakat. Siis miksi ei sopisi? Rinne-paitaa voi käyttää vaikka kansallisvaatteen, eli tuulipuvun, housujen kanssa, ja homma toimii kuin afterskiissä konsanaan.
Kuvassa tällä hetkellä ainoa omistamani autenttinen Rinne-paita. Perinteinen Rinne-paita on yksivärinen luomus, raidallisia ja ruudullisia lyhythihaisia kauluspaitoja voi kutsua kyllä Rinne-henkisiksi paidoiksi, vaikkakaan ne eivät varsinaisesti ole ihan real deal. Värillä ei ole sinällään väliä, kunhan ei ole räikeä, ministeritason ihmiset kun eivät tuppaa näyttäytymään minään paratiisilintuina. Räikeät värit nyt ovat muutenkin vähän mitä ovat, sillä Suomessa suositaan enemmän sellaista mollivoittoista pukeutumista.

Rinne-paitaa tulee harvemmin käytettyä talvella, mutta kesällä senkin edestä. Lyhyet hihat ovat kätevät kun on kuuma, vaikka sitten olisikin pikkutakki muuten päällä. Rinne-paidan kanssa voi käyttää kravattia, tosin näin toimitaan aika harvoin. Rinne-paidan kanssa sopii hyvin olla järkälemäiset kyynärvarren lihakset, joita voi sitten vilautella viettelevästi kömöille kokoustilan loisteputkivalojen kelmeässä valaistuksessa. Toki jos kyynärvarsiharjoitukset ovat jääneet talvella vähäisemmiksi, niin sitten ei auta paljoa pullistella.






keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Parisänky

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämmäksi asiaksi nukkuminen muodostuu. Unen määrän ja laadun lisäksi merkittävä asia on myös se, miten ja missä nukkuu. Ajoittainen vieraissa nurkissa nukkuminen ei tee hallaa, vaikka selkä onkin sen jäljiltä yleensä sen tuntuinen kuin sen yli olisi ajettu rekalla. Monesti tämä on luontainen olotila myös muulloinkin.

Vaikka ihminen eläisikin yksin, tämä ei poissulje tarvetta omistaa parisänky, sillä jos sänky ei vedä kahta ihmistä, niin on aivan turha odottaa että sinne on tulossa jotain kömöjä nukkumaan, ellei sitten viehätysvoima pohjaudu persaukiseen boheemisuuteen. Kroonisesta rahapulasta huolimatta tämä ei vaan tule kyseeseen omalla kohdallani, eikä huonosta vaatemausta ole automaattiseksi boheemihabituksen rakennusmateriaaliksi. Rapean kolmenkymmenen ikäinen toimistojyyrä ja hopeakettu ei taivu narkkipatjalla rötköttäväksi elämäntaiteilijaksi ja hampuusiksi.

Aiempi sänkyni oli asunnon mukana saamani runkopatja, mikä oli siis aivan karmea. Uuden sängyn hommasin käytettynä, petauspatjan hommasin uutena. Uuden sängyn hankkimisessa meni aikaa noin vuosi, koska olen järkyttävän saamaton ajoittain. Tämä ei toisaalta ole haitaksi, sillä saamattomuus on uusi musta. Saamattomuus itsessään on kova laji, mutta ei kaikista kovin, sillä lajeista kovinhan on luonnollisesti kuntosalilla bodaaminen. Saamattomuuden suhteen pahin haaste on se, kun asioiden etenemättömyys rupeaa ärsyttämään siinä määrin että ihminen tekee peliliikkeitä. On kuitenkin tärkeää edetä asioissa, kunhan ei hötkyile.
Kuvassa sänkyni, joka on japanialaisittain kohtuullisen matala (millään muulla lailla sänkyhän ei ole japanialaisuutta nähnytkään), muutoin 160-senttiä leveine patjoineen melkoinen mastodontti. Leveä on hyvä, siinä voi maata vaikka tähtiasennossa niin, että alapää osoittaa itään. Puun väri on ehkä tylsähkö, mutta päätylautaan voi vaikka taiteilla jotain, siis joku voi jota kiinnostaa. Laitoin sängylle ainoan omistamani koristetyynyn, mikä on ihan hyvä noin. Tyynyillä on kuitenkin tapana lisääntyä itsekseen, mitä ilmeisemmin tyyny on itsesiittoinen kodinkaluste. Voin tosin olla väärässä, sillä ainakaan vielä tuohon ei ole ilmestynyt uusia sisustustyynyjä.

Paljon muuttaneena ihmisenä osaan arvostaa helposti kuljetettavia kalusteita, mutta sänky kyllä saa olla vähän vaikeamminkin kuljetettava. Kova muuttotahti on pohjimmiltaan hiukan tontoa, mutta minkäs sille voi, jos elämä syystä tai toisesta vie. Hyvä sänky kestää ukemin, kuten myös pikkutuntien kylkimyyryt, mitä ei ole koskaan liikaa. Tästäkään syystä massiivisuuden merkitystä ei voi ylikorostaa.