lauantai 16. toukokuuta 2015

Apinajeesuspaita

Kesä on tulossa. Luonto herää henkiin ja osa ihmisistä alkaa käyttäytyä tietyssä kanssakäyntimielessä kuin raivotautiset mäyrät, siis mikäli kyseisille elukoilla ei olisi kynsiä ja hampaita. Kasvukauden saapuminen tietää myös sitä, että ihmisen T-paitavaranto on syytä olla ajantasalla, erityisesti jos on kansainvälisessä viitekehyksessä huomattavan näyttävännäköisiksi noteerattuja kömöjä vaaniva hopeakettu ja bachelor. Lienee sanomattakin selvää, että edellä mainittu viitekehys on subjektiivinen asia, eli niin sanotusti "katsojan silmässä", mikä on sinällään hyvä, koska tällä lailla jokainen ihminen on on kansainvälisessä viitekehyksessä huomattavan näyttävännäköiseksi noteerattu ja siis myös laulun, tai vähintäänkin lyhyen ja rivon runon, arvoinen.

T-paitahommissa on ensiarvoisen tärkeää se, että hommaa paitoja, jotka ovat itselleen sopivia, siis ulkoasultaan. Vain totaalinen tonto hommaisi itselleen väärän kokoisia paitoja. Esimerkiksi henkilökohtaisesti olen kallellaan inhorealismiin ja mustaan huumoriin, eikä sinällään haittaa, jos tämä näkyy. Joka tapauksessa minulle hauskin asia maailmassa oli Ecce Homon tapaus. Sivistyksemättömille siis vielä tiedoksi, Ecce Homo on espanjalaisessa kirkossa sijaitseva Elias Garcia Martinezin maalaus, joka kuvaa orjantappurakruunupäistä Jeesusta. Männävuosina taulu rupesi olemaan suhteellisen rapistunut, joten paikallinen taideamatöörimummo otti ja restauroi taulun omin päin. Tämän jälkeen taulun henkilö muistuttikin enemmän Charlton Hestonin vastanäyttelijöitä Apinoiden Planeetassa, kuin Kristusta. Luonnollisesti kunnostaja oli vielä sitä mieltä, että häntä pitäisi kiittää, koska hän säästi kirkolleen suuren summan rahaa. Koska koko ajatus merkittävän taideteoksen restauroimisesta ilman osaamista on täysin järjetön ja lopputulos on helvetin huvittava jos huomioi, mitä kuva aiemmin esitti, tapauksen on oltava hauskin asia maailmassa ikinä.

Törmäsin yksi ilta internetin ihmemaassa edellä mainittuun Ecce Homon tapaukseen liittyen, aivan loistavaan T-paitaan, jossa taideilmiö yhdistyi hienosti populaariin vaihtoehtoiskulttuuriin, suomeksi sanottuna siis maaluksesta oli väännetty Che Guevara-paita-henkinen taideteos. Omalla kohdallani tämä löytö tarkoitti oikeastaan pakko-ostosta, sillä kyseessä on kuitenkin maailman hauskimman asian nokkela hyödyntäminen T-paidassa. 
Kuvassa apinajeesuspaitani. Hankin paidan keltaisena, sillä olen päättänyt että keltainen sopii minulle ja lisäksi punainen, vaikka aatteen väri onkin, on jo vähän nähty tässä yhteydessä. Paidan sanoma ja ajatus on kiteytettynä helvetin hyvä. Apinajeesustaulun kuvaaminen itsessään on jo parodiarauhasen reväyttävä temppu, puhumattakaan sen yhdistämisestä Che Guevara-paitoihin, jotka ovat yleistyttyään kokeneet hiukan inflaation. Siis olihan Che aika kova jätkä, mutta kun se oikea tekeminen alkaa vasta sen vallankumouksen jälkeen, siis jos tavoitellaan jonkinsortin sosiaalista parannusta ja unelmayhteiskuntaa.

Apinajeesuspaita on siinä määrin hieno juttu, että tulen todennäköisesti käyttämään sitä niin, että sen alla on aina toinen T-paita. Näin apinajeesuspaita ei likaannu, eikä sitä siis tarvitse pestä niin usein. Apinajeesuspaitaa voi käyttää sellaisenaan tai sitten vaikka pikkutakin kera, jos haluaa briljeerata mauttomuudellaan. Mauttomuus on hyvä, mauttomuus on ajatonta. 

perjantai 15. toukokuuta 2015

Huonerehut

Kevät ja kesä hurahtavat nopeasti, jopa nopeammin kuin blogisti ehtii tehdä nestorimiikkulaisia hämeenlinnalaisessa kerrostalokolmiossa. Koska elämässä on ylipäänsä tärkeää tarttua hetkeen ja sujahtaa mahdollisuuden ikkunasta ennen sen sulkeutumista (muuten menee lasin läpi ja tulee lasinsiruja kämmeniin), valoisa aika on hyvä hyödyntää kasvattamalla hyötykasveja. Kukkia ja vastaavia voi kasvattaa ympäri vuoden, joten kasvukautta on aivan turha haaskata niiden kanssa puljaamiseen. Kasvien määrä kannattaa rajata muutamaan oleelliseen, city-ihmisen kotiin harvemmin mahtuu tai muutenkaan kannattaa laittaa kynnöspeltoa, ellei sitten ole homekarvoja itäviä seitan-lohkoja kaupan roskiksesta yön pimeinä tunteina näpistelevä hippi. Kyseisiltä veijareilta löytyy yleensä joka tapauksessa pieni kasvihuone vaatekomerosta.

Kurkut, tomaatit ja vastaavat jokapäiväiset ruokavihannekset voivat olla hiukan työläitä kasvattaa johtuen niiden kovasta menekistä ja kun niitä pitää kastellakin ja kaikkea. Tästä syystä on järkevää keskittyä muutamaan helppohoitoiseen hyötykasviin, joita sitten ruukussa idättelee. Tietysti jos tykkää ja osaa viherpeukaloida, niin antaa palaa, Frank. Koska itse hyödynnän vapaa-aikani kaikkeen muuhun kuin tuollaiseen, kun en osaa, niin jätän tomaatinviljelyt tomaatinviljelijälle. 

Omat kasvatukseni rajoittuvat muorilta saamiini chiliin ja basilikaan. Chili on hyvä, sillä voi maustaa ihan mitä vaan. Chiliä voi uuttaa jopa happaman sekaan, jolloin tulisuus peittää liuottimen raikasta makua. Basilika on myös hyvä yleisyritti, joka soveltuu ruoan lisäksi hyvin myös drinksuloihin. Kotona ei yleensä tule mitään kummempia juomasekoituksia tehtyä, johtuen oikeastaan siitä, että pakastimessä tuotetut jääpalat ovat vähän niin ja näin. Jos se asianlaita kuitenkin tästä hiljalleen muuttuisi. Toinen vaihtoehto on hankkia jääpalakone, ihan vaan siksi kun on basilikaa saatavilla. Hapanta taas saa kaupasta, kuutena päivänä viikossa. Jotkut persaukiset ostavat trokareilta, mutta jos varat ei riitä kaupan hintoihin, kannattaa miettiä kulutustaan. 
Kuvassa chili ruskeassa, isossa ruukussa. Chilissä ei näy vielä palkoja ja voi tietysti olla että minua on viilattu linssiin ja tuosta kasvaa joku horsma. Maustan sillä sapuskaa sitten. Chiliruukussa on muovipullosta rakennettu kastelujärjestelmä, mikä on loistohomma, koska en kuitenkaan muistaisi muuten kastella kasvia riittävästi. Low-life-vissypullosta muotoiltu kastelujärjestelmä on muutenkin loistava sisustuselementti, on vähän sellaista kotitekoisen makua. Tällä voi myös ovelasti höynäyttää kömöjä, luulevat vielä, että osaisin tehdä jotain käsilläni.
Kuvassa basilikat kasvamassa ruukussaan, taustalla pullo pahahkoa portugalilaista brandyä (maistuu liian rusinaiselle ja maussa on tujaus pontikkaisuutta) ja unkarilaista Palinkaa, jota en ole vielä ehtinyt maistaa. Kyseisellä basilikamäärällä mennään vaikka kuuhun, siis jahka ne kasvavat hiukan. Basilikaruukussa ei ole kastelusysteemiä, mutta kun ruukku sijaitsee näkyvällä paikalla vierashuoneessa, jota koiranpentuni käyttää henkilökohtaisena WC:nään, basilikat tulee yleensä tarpeidenkeruureissun jälkeen kasteltua.

Huonekasvit ovat sinällään hyvä juttu, ja itseäni hiukan harmittaa, että olen kovin saamaton niiden hankkimisen suhteen. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kun en omaa minkäänlaista silmää sen suhteen, mikä olisi hyvä, jätän hankinnat tekemättä. Muutenkin olohuoneesta ulos katsoessa näkyy koivuja, mikä tuo ihan riittävästi vihreyttä asuntoon. 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Hupparit

Kevät ja alkukesä on rennon rempseän pukeutumisen aikaa; krakan voi jättää henkariin roikkumaan ja kauluspaidan voi repäistä auki niin, että napit sinkoilevat pitkin seiniä kuin juoksuhautojen yli viehuvat luodit ensimmäisessä maailmansodassa. Jos ei elä yhden hengen taloudessa, kannattaa varoa ettei ilman halki viilettävä nappi puhkaise jonkun toisen silmää. Kun neuleet ja vastaavat ovat kuitenkin hiukan siistimpiä vaatteita ja nyt on hakusessa sellainen siivo epäsiisteys, ylävartalon verhoajaksi ei ole montaa vaatetta. Tällä kertaa meinasin sukeltaa hupparien aina niin mielenkiintoiseen sielunelämään.

Huppari on suhteellisen hyvä vaatekappale, se soveltuu niin rennoille toimistopäiville, kun ei ole tarkoitus tavata ketään, kuin urheilutilanteeseen mentäessä. Juhlavaatteeksi hupparista ei ole, ellei sitten halua loukata juhlien kohdehenkilöä. Huppari peittää ylävartalon aikaslailla kokonaan, jättäen paljon mielikuvotuksen varaan. Jos on allekirjoittaneen lailla vilkkaan mielikuvotuksen omaava lahjakas henkilö, tilanne ei tuota ongelmia. Jos kylmä sää yllättää, eikä ole pipoa messissä, hupparin hupun voi vetäistä päähän. Hupun käyttöä kannattaa kuitenkin harjoittaa tietyllä vakavuudella ja harvoin, koska pääsääntöisesti huppupäinen ihminen näyttää hämäräheikiltä ja tontolta. Huppu päässä kulkeva ihminen näyttää vähän siltä kuin hän olisi hipsimässä salaa naapurin pihalle, nuolemaan naapurin auton pakoputkea ilman lupaa. Nykyautoissa on muutenkin katalysaattorit, eikä pakoputket maistu enää samalle kuin mitä vaikkapa vanhat Datsunit maistuivat.

Huppareita on jos jonkinlaisia, tykkään että huppareissa saa olla myös sanomaa. Tein viime viikolla muutaman täsmähankinnan, hetken mielijohteesta tottakai. Koska vaatteiden hankinta on useimmiten aika ärsyttävää ja aikaavievää hommaa, kannattaa mielummin hankkia useampi vaatekappale kerralla. Näin säästyy aika ja hermot. Ajan viettäminen vaatekaupoissa voisi toki tehdä hyvää tyylitajulle, mutta tosiasiat tunnustaen on hyvä huomioida, että mikäli parinvalintaprosessi ja loppupeleissä myös suvunjatkaminen on tyylitajusta kiinni, niin tämä peli on hävitty jo ennen kiekon tipahtamista jäähän. Pidänkin vahvimpana pariutumisvalttikorttinani sitä, että minulla on auto. Ei mikään ökymalli, mutta kyllä sillä pisteestä A pisteeseen B pääsee.
Kuvassa "Punainen on muotia"-huppari, joka on väriltään, yllätys yllätys, punainen. Punainen on hyvä, punainen on aatteen väri. Huppari on vetskarilla keskeltä aukeavaa mallia, mikä on näpsäkkää, sillä hupparia voi käyttää liepeistä tartumalla pudotusta hidastavana viittana, kun syöksyy kohti maata hypättyään helikopterista. Hupparin rinnuksessa on puolueen logo ISOLLA. Hupparin selässä oleva teksti pitää täysin paikkansa, punainen on tosiaan aina muotia, myös silloin kun punainen ei ole muotia. Punaista kannattaa käyttää erityisesti jouluna, vappuna ja työväen parissa liikkuessa. Kannattaa ylipäänsä tunnustaa väriä silloin, kun se väri on punainen. 
Kuvassa Operaatio Vakiduuni-hupparini. Hupparissa on iso tasku edessä, ja taskuun on sijoitettu näpsäkkä kumilenkki, johon voi kiinnittää turvallisesti vaikkapa kastanjetit, jos haluaa ruveta spontaanisti joraamaan väenpaljouden keskellä. Operaatio Vakiduuni on hanke, joka pyrkii kieltämään nollatuntisopimukset, jotka ovat harvinaisen paskoja sopimuksia, kun ne eivät varsinaisesti velvoita työnantajaa välttämättä mihinkään, ja työntekijä saa puolestaan odotella tyhjänpanttina, jos sattuisi saamaan työtä tehdäkseen. 1800-luvun johtamiskäytänteiden mukaiset riistosopimukset eivät ole tätä päivää. 

Huppari päällä tuskin saa kömöjä, paitsi näillä kyseisillä huppareilla tietenkin. Pahin pelkoni onkin, että jompikumpi huppareista repeytyy, kun niitä riisutaan päältäni liiallisella vauhdilla. Voi tietysti olla, että elän taas omissa haavemaailmoissani, ja pelko on turha. Varotoimenpiteenä vähintäänkin välttelen kohderyhmääni soveltuvia, amatsoonimaisen vahvoja naisihmisiä. Toisin sanoen jatkan elämääni kuten ennenkin.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Puurannekoru

Ikääntyminen on nihkeää touhua, varsinkin kun huomaa elämän ajaneen ohitse tietyissä asioissa, ja ei auta kuin roikkua asemalla odottamassa uutta junaa. Odottamista helpottaa valheellinen tunne siitä, että kovimmat näytöt on annettu, vaikka tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa. Tämä johtuu taas siitä, että eliniänodotteen nousun myötä myös näytön paikkojen ajankohta myöhäistyy ja osaltaan paikkoja on enemmän kuin ennenvanhaan. Näytön paikkojen multiploituminen ei sekään sinällään auta ahdinkoon, sillä nykyaikana suorittamisen on oltava tasalaatuista; jos onnistuu kerran, odotetaan että onnistuu myös uudestaan. Ikinä ei saa levätä, ja sitten aamulla sattuukin selkään. 

Ikääntymisessä on toisaalta myös mukavia puolia. Ikääntyessä tulee tutustuttua luotettaviin ihmisiin, jotka kertovat että pukeutumisesi ja tyylisi on hanurista. Sinälläänhän he ovat oikeassa, eikä asiasta kannata siksi suuttua. Totuudenpuhujaa ei kannata ikinä ampua, vaikka lyhyehkön suuttumisen hälle voikin järjestää. Suorien vaatetus- ja lisäpukeutumishärpäkehankintojen lisäksi näiltä elämän ystävällismielisiltä sivuhahmoilta saa välillä pahatahtoisia vinkkejä, mihin mennä ja mitä tehdä. Itse päädyin hankkimaan puukoruja ranteeseeni juurikin näiden minulle alitajuntaan ovelasti syötettyjen ajatusten pohjalta.

Puukoruja oli alun perin kolme, pidin niitä samassa ranteessa. Menin sitten hukkaamaan koruista kaksi, joten jäljellä on vain yksi. Harmittaisi, jos olisivat arvokkaita, mutta näkeehän noista, että eivät ole. Sinällään en edes tiedä, onko puukorujen käytössä mitään tyylillistä järkeä, mutta kai ne jotain näkemyksellistä ituhippikarmaa luovat, mikä pehmentää sopivasti sielunmaailmaltaan betonidemarin habitusta. Aina ei ole hyvä viestittää puhtaasti mitä on, koska se ei aina ole kömöjen mielestä trendikästä. Tästä syystä pienten valheellisten imagojuttujen hyödyntäminen on ihan suotavaa ja ok. Ei se ole valehtelemista, jos vaan viestii väärin ja jättää kertomatta loput.
Kuvassa puurannekoruni, ainoa henkiinjäänyt yksilö. Huokea ja ekologinen, koska en ole pohjimmiltani materialisti (vaan pihi). Hommaan varmaan muutaman uuden, jahka kehtaan mennä kauppaan, jossa vastaavia myydään, tai jos joku hankkii minulle sellaisia. Korut ja vastaavat eivät ole oikein minun juttuni, enkä siksi niitä juurikaan harrastele. Minulla ei ole muutenkaan juuri minkäänlaista makua korujen tai oikeastaan yhtään minkään muunkaan suhteen; tilanteessa kuin tilanteessa kannattaa olla kuin rotat ja torakat, ja pyrkiä lutvimaan mukana, vaikka iskettäisiin atomipommia pään päälle.

Korut ovat itselle hankittuna hieman tonto juttu, ainakin jos on mies. Sen sijaan kannattaa hankkia kömöille koruja, edellyttäen että on hullu visio asiasta. Joitain koruja, tai pikemminkin korumaisia esineitä voi myös hankkia muualla oleville ystäville. Tosiasia toki on, että ystävyyssuhteita ei kannata solmia ihan hirveästi ympäri Suomea, saati sitten ympäri maailmaa, koska niitä paskiaisia ei sitten kuitenkaan tule nähtyä juuri ikinä. Siinä sitten riutuu ikävissään riekaleiksi revitty ihminen. Toisaalta taas jos jää koko elämäksi samalle paikkakunnalle hengaamaan ja odottamaan että elämä ja maailma ajelee ohitse, niin on sekin varsin tonto ratkaisu. Nämä ei ole ikinä helppoja kysymyksiä, nämä ystävyyssuhde- ja elämäkysymykset.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Sähköskeba

Jotkut ihmiset näkevät elämän pelinä, osa taas käyttää elämänsä erilaisten pelien pelaamiseen. Oikeastihan elämä on omanlaistaan taidetta ja kuten taideteokselle on ominaista, jossain vaiheessa se tulee valmiiksi. Tämän kanssa ei kuitenkaan kannata kiirehtiä, sillä elämän aikana voi tehdä kaikkia hienoja ja tärkeitä juttuja, kuten matkustella, rakastaa, toteuttaa itseään, harrastaa kylkimyyryä ja keittää sellua. Elämän taideteos on lisäksi valmiina hiukan tonto, koska kukaan ei tule näkemään sen kaikkia hienoja nyansseja, ainoastaan pintaraapauksen ihmisestä. Omalla kohdallani tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia.

Sen lisäksi että elämä on taidetta, sitä taidetta voi tehdä myös elämänsä aikana. Taiteen tekemisessä on nimittäin se hyöty, että ainakin näin heteromiesperspektiivistä tarkasteltuna, sillä on positiivinen korrelaatio kömöjen jallittamisessa onnistumisen kanssa. Ainoa valitettava seikka on se, että oma taiteellinen lahjakkuuteni rajoittuu muutaman härskin värssyn lausumiseen, joita en ole edes sepittänyt itse, paitsi tietysti sitten olen, jos joku kömö kysyy. Tämä ikävä tosiasia on onneksi vain hidaste, eikä varsinaisesti estä allekirjoittanutta hyödyntämästä taiteellisuutta vetovoimatekijänä.

Humpan juoni on nimittäin siinä, että oikeasti ei ole niin suurta väliä mitä on, vaan minkä mielikuvan onnistuu itsestää luomaan muille. Hankin joskus nuorempana kitaran, ja sitä tuli hiukan näppäiltyäkin, vaikkakin harrastus jäi vähän puolitiehen, eli en osaa varsinaisesti soittaa kitaraa. Tämä ei tuota ongelmia, sillä voin aivan hyvin tukottaa sosiaaliseen mediaan kuvia itsestäni skitta kourassa, jolloin kömöt luulevat että osaan soittaa, vaikken oikeasti osaakaan. Kukaan ei kuitenkaan tule kysymään asiasta, ja kunhan en näyttäydy kitaran kanssa missään, asia ei tule ikinä ilmi. Voin aivan huoletta esittää elämäntuskaa potevaa taiteilijaa, ja viedä pisteet sillä kotiin. Jos oikein innostuu, voin plagioida netistä joidenkin oikeasti lahjakkaiden, aloittelevien muusikoiden sanoituksia ja väittää niitä omikseni. Tätä temppua ei ehkä kannata harrastaa, jos hakee jotain yhden illan lohtua pidempiaikaista. 
Kuvassa sähkökitarani ja vahvistin, skeba on ostettu joltain random-ihmiseltä halvalla, vahvistin taas tutun tutulta. Vahvistimessa on jokin kosketushäikkä, jos omistaisin kolvin ja tinalankaa, sekä jos osaisin korjata vahvistimia, korjaisin sen. Minulla on myös akustinen kitara, mutta se on vielä lainassa. Strategisesti lienee viisainta kerätä pisteitä näin alkuun rock-henkisiltä kömöiltä, ja siirtyä taiteellisempiin puunhalaajiin vasta kun sähköskitasta on lypsetty kaikki imagohyöty, jota sillä voi lypsää. Sähkis on siitä parempi näin alkuun, että sitä ei oikein voi roudata mukana johtuen vahvistimen koosta. Näin ei joudu oikeasti soittamaan missään. Akustisen tullessa peliin mukaan, osaa jo ehkä jotain, jos harjoittelee. Jos.
Kuvassa kitaranviritin sekä omistamani pieni huuliharppu, jota en sitäkään osaa oikein soittaa. Sen varmaan jemmaan, koska se kulkisi jopa mukana, karu totuus soittokyvyttömyydestä paljastuisi ja kömöt nauraisivat minulle, kun olisin musikaalisesti impotentti. Harppua on suht' helppo soittaa sinällään, ehkä vielä jossain välissä opin. Vanhojen harppujen soittamisista en tiedä sitäkään vähää.

Jos siis haluat olla suosittu, keskity siihen, miltä meininki näyttää, ei siihen, mitä se oikeastaan on. Ihmisen arkielämä on pohjimmiltaan aika, noh, arkista. Toisaalta jos elämä on sellaista aivot ämpärissä hötkyilyä tilanteesta toiseen, niin ei siitäkään juuri mitään tule. Toinen juttu on sitten se, haluaako olla suosittu. Ajoittainen yöpyminen jossain jonkun vieressä pitää sekin mielen riittävän virkeänä, ja kun ei liikoja hölmöile ihmissuhteissaan, niin elämäkin on mukavan seesteistä. Silloin tulee töistäkin jotain.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Juhlapukeutumisen pikantit yksityiskohdat

Ajassa elävä metropoliitti on hetkessä kiinni ja pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, aivan kuten rotat ja torakatkin pärjäävät, vaikka iskettäisiin ydinräjäytystä pään päälle. Metropoliitin pärjääminen on kiinni roolista rooliin muljahtamisessa, pitää olla tilanteen herra ja mestari, niin kaupan hedelmätiskillä kömöjä vietellessä kuin juhlissa edustaessa. Juhlahommat taas ei suju ilman kunnon ylähabitusta, sopivaa määrää itsetuntoa ja ylpeyttä, sekä sopivaa määrää nöyryyttä. Ylähabituksen luomisessa taasen pukeutumisella on merkitystä, yleisesti ottaen hyvien vermeiden lisänä pitää olla pikantteja yksityiskohtia. Näillä on aidosti merkitystä, tai ainakin siinä mielessä, että on tärkeää luoda ihmisille illuusio siitä, että yksityiskohtiin on kiinnitetty jonkinlaista huomiota. 

Liikaa tarkkuus on juppimaisuutta, minkä mielikuvan syntyminen on taas sinällään huonompi homma, jupit kun ovat tunnetusti ylimielisiä ja laiskoja. Tietysti on vaikea olla aidosti työssä hyvä ja ahkera, jos käyttää valtaosan ajasta työnteon sijasta siihen, että yrittää näyttää ulospäin ahkeralta, osaavalta ja kiireiseltä. Kunnon jupit eivät ole näistä kolmesta yhtäkään, valitettavasti tämä totuus paljastuu jupin palkanneille vasta siinä vaiheessa, kun juppi on jo liian suurissa saappaissa, ei saa hommia hoidettua ja syrjäytyy. Tilanne on lose-lose niin jupille kuin organisaatiolle.

Sopiva pikkutarkkojen yksityiskohtien löytäminen on kirurgintarkkaa hommaa, mutta sitä feng shuita etsiessä ei pidä stressata. Jos ei meinaa irrota, kannattaa tartuttaa itseensä spitaali. Juhlapukeutumisen suhteen nämä pienet yksityiskohdat näyttäytyvät yleensä vaatetuksen pikkujutuissa, kuten vaatteiden värien yhteensopivuudessa tai lisävetimissä, kuten kravateissa, vöissä ja tuommoisissa. Liian tarkka ei pidä olla, sillä liikaa yrittämisestä ei tule erillistä palkintoa, se on vaan tontoa.
Kuvassa juhlapukeutumiseni muutama yksityiskohta, ravatti, taskuliina ja arvonimipinssi, olettaen siis että ihmisellä on joku arvonimi. Sellainen on sinällään hyvä olla, sillä sitä voi käyttää aina, toisin kuin esimerkiksi ammattinimikettä, koska työpaikat vaihtuu ja voi joutua työttömäksikin. Taskuliina ja ravatti eivät mene tällä kertaa yksi yhteen, mutta elämä harvemmin menee sillä lailla muutenkaan. Toki molemmissa vaatekappaleissa on mustaa, ja kait jotain ruskeaakin. Kun allekirjoittaneella ei ole muutenkaan mitkään yläluokkaiset hempukat hakusessa (tulisivat liian kalliiksi), niin on vain parempi, että ei näytä että olisi liikaa massia yllä, että pystyisi hankkia yhteensopivan ravatin ja taskuliinan. 
Kuvassa valkoinen kauluspaitani, sekä mustasolkinen musta vyö. Kokomustuus on tässä yhteydessä hyvä, tyylikäs, moderni, tyly, mutta ynseä. Valkoinen paita on siinä mielessä aika hyvä valinta, sillä sen kanssa sopii ravatti kuin ravatti, ja valkoinen saa siihen kaatuvat punaviiniläikät näyttämään huomattavasti kokoaan suuremmilta. 

Kun juhliin mennään, takaraivossa pitää olla ajatus siitä, että nyt mennään voitolla yöhön ja torilla tavataan. Hävitessäänkin voitetaan henkisesti ja vähintäänkin kaadutaan mokkasiinit jalassa, siis vertauskuvainnollisesti. Toivottavasti kukaan ei oikeasti nykyään käytä mokkasiineja, vaikka olisivathan ne retrouden huippu. Toisaalta taas joku rokokoo-vaatetuskin on retroa, ja edellisen kerran sitä käyttäneet löysivät itsensä giljotiinista. Toki elämästä poistuu kaikki huolet ja murheet, jos pää on korissa.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Vaalivalvojaisvaatetus 2015

Äänestäminen on jumalattoman tärkeä juttu, sillä edustuksellisessa demokratiassa siinä päätetään ketkä päättää. Jos ei äänestä, silloin antaa äänestäville valtakirjan päättää asioista itsensä puolesta. Tällöin on myöskin turha itkeä, jos suunta ei miellytä. Osa jengiä itkee, että demokraattisesti valitut päättäjät eivät saa asioita tehokkaasti läpi. Noh, vaihtoehtojahan demokratialle toki on olemassa, ja näissä järjestelmissä saadaan kyllä asioita tapahtumaan, on taas aivan eri asia, ovatko nämä asiat millään lailla järkeviä. Diktaattorin uhmaaminen on vähän kuin kohtalon uhmaamista, ja jos uhmaa kohtaloa, käy kuin sille pastorille Troijan sodassa, jumalat lähettää kyitä puremaan hengiltä, tosin tässä tapauksessa nämä kyyt ovat rynnäkköasein varustautuneita ihmisiä.

Vaalien tuloksen julkistaminen on juhlallinen tilaisuus, jota pitää kunnioittaa pukeutumalla asian vaatimalla hartaudella. Vaihtoehtoina on joko vähintäänkin kakkoset päällä, tai sitten Suomen kansallisvaate, tuulipuku. Jos mennään ensimmäisellä vaihtoehdolla, voi olla suht' huoletta all in, kovat kaulaan ja ylähabitus päälle, kunhan ei ylpistele. Ravatin voi heittää illalla sivuun, jos (kun) Dionysos tulee mukaan porukkaan ja touhu menee hurlumheiksi.

Vaalivalvojaisissa voi ja kuuluu olla juhlavan business, olematta casual. Tässä yhteydessä siistin pukeutumisen termi olisi ehkä political, sillä politiikan ei ainakaan pitäisi olla liiketoimintaa, se nimittäin toimii hiukan eri logiikalla. Joka muuta luulee ja väittää, on virallisesti tonto.
Kuvassa vaalivaatetukseni ydin, valkoinen kauluspaita yhdistettynä aatteen väriseen kravattiin. Kyseinen yhdistelmä tunnetaan myös nimellä "Jokke". Jos Jokkeen yhdistää suorien housujen sijaan farkut, kyseessä on "Jokke on the rocks". Tässä yhteydessä on aihetta kiittää niitä veijareita, joilta jutun varastin, enkä aio edes mainita heidän nimiään tässä yhteydessä, toisten juttuja plagioiva sika ja ihmishirviö kun olen. Jokkeen pukeutuneen herrashenkilön ei tarvitse miettiä, lykästääkö vaaleissa tai kömörintamalla, nimittäin sanomattakin selvää että lykästää.
Kuvassa valvojaisiin päälle tuleva ykköspikkutakkini, kauluksen lävessä puolueen pinssi, mikä kuuluu olla, kun tunnustaa väriä. Sitoutumattomuus on passé, koska kun kuuluu puolueeseen, saa mainetta kunniaa, lauluja, viinaa ja aina on hyvä boogie päällä, yhtään liioittelematta. Tietysti on myös hyvä olla oikea puoluekirja. Pikkutakki on näin 2010-luvulla itseään kunnioittavan politrukin uniformu, sitä vaan täytyy käyttää, oli asiallista tai ei. Itsehän vetelen kesälomalla uimarannallekin pikkutakissa, siemaillen samalla salmiakkikoskenkorvaa suoraan pullonsuusta.
Kuvassa vaalivalvojaisvaatetuksen bling blingit, vaikka leijonan käyttäminen vaatetuksessa on saanut joidenkin ääritontojen touhujen myötä negatiivisen leiman, ei pidä antaa törpöille valtaa varastaa valtiollisia tunnuksia käyttöönsä. Jos on sellaisessa virassa, että juhlavirka-asuun kuuluu käätyjä, ne täytyy myös ehdottomasti laittaa päälle vaalivalvojaisiin. Mitä enemmän metallia kaulassa, sitä parempi, pl. kaikki muut kunniamerkit paitsi käädyt, ne sopivat ehkä enemmän joihinkin toisenlaisiin juhliin, joiden jälkeen ei tulla kotiin karmit kaulassa.

Edustuksellisessa demokratiassa ajatuksena on äänestää järjestelmän puikkoihin sellaista kuskia, johon voi luottaa ilman että tarvitsee huudella ohjeita takapenkiltä, missä voi ottaa sitten huoletta ja vastuullisesti kaksi keskiketterää. Sama hommahan pätee pohjimmiltaan parinmuodostukseen, jokainen hakee itselleen elämässään sitä ruusunnuppua, joka kyytsää ympäriinsä, ja jonka kyydissä voi juoda samalla kaljaa. Elämän kaljakyydissä voidaan ja tietysti kannattaakin vaihtaa kuskia välissä. Jos kemiat kohtaavat sataprosenttisesti, mopon lähtiessä ajoittain vahingossa keulimaan, aamulla kyseinen undulaatti pitää kyydissä olleen tukkaa ylhäällä, kun tämä oksentaa. Tähän vertauskuvaan tiivistäisin käsitykseni siitä, mitä vastamäessä tukeminen tarkoittaa.