maanantai 25. elokuuta 2014

Saunan tekstiilit ja kalusteet

Kolmenkympin ylittämisen myötä tullut tarve tasaannuttaa ja vakiinnuttaa elämää ajoi ihmisen saunalliseen asuntoon, mikä nyt on toisaalta ihan ymmärrettävää myös aiemmassa elämänvaiheessa, sillä sauna on hyvä. Saunassa synnytään, saunassa virkistäydytään, saunassa rentoudutaan, saunaan kuollaan. Tässä mielessä sauna on suomalaiselle vähän kuin vuoret vanhalle intiaanille. Jos saan ikinä kotona sydänkohtauksen, yritän kömpiä ylälauteelle korisemaan. Jos nirri sitten lähtee, hyvällä lykyllä saunaan kuolemista ruvetaan kutsumaan termillä "tehdä Mikot".

Saunan sisustamisesta on nihkeä puhua, kun kyseisen huoneen kalusteet on yleensä aika kiinteitä. Kiuas on kiuas ja puulauteet puulauteet (myös metallilauteita voi harkita jos on hardcoremasokisti). Saunaan voi kuitenkin hommata muutamia pikkujuttuja, joilla saa tehtyä ilmettä pienellä vaivalla. Toinen näistä jutuista on laudeliina, toinen taasen kiulu ja koussikka, joka myös löylykauhana tunnetaan.

Minun kiuluni ja koussikkani ovat edellisen asukkaan peruja, koska en ole saanut aikaiseksi hankittua uusia ja mikäli joskus pariudun, ne valitaan kuitenkin puolestani, koska sellainen on kömöillä tapana. Kuva puhukoon kiulun ja koussikan ulkonäön suhteen puolestaan. Laudeliina on sellainen peruslaudeliinan värinen, mutta humpan juonena on viininpunaiset raidat, jotka koristavat laudeliinan kumpaakin laitaa.
Kuvassa saunajuttuni, tarkemmin siis vaaleanpunainen kiulu-koussikka-kombo ja punaviininvärisillä vauhtiviivoilla somistettu laudeliina. Jos olisin viitseliäs, hankkisin hienomman kiulun, mutta kun en ole, niin en ole. Koska nyt eletään 2000-luvulla, vaaleanpunainenkin menee ja lisäksi machomies-identiteettini on riittävän vahvaa tekoa (kovaa kuin titaani) kestääkseen tämän asian. Laudeliina oli muistaakseni suurempi ennen kuin pesin sen, saattoi kutistua pesussa, mokoma Juudaksen ja Brutuksen sukulainen. Pyykkiähän nimittäin pestään vain kahdessa eri erässä, valkoiset erikseen ja muut erikseen. Materiaalilla ei ole väliä, koska sellaista materiaalia mitä ei voi pestä koneessa, ei ole järkevää ostaa. Pragmaattisuus ennen kauneutta.
Kuvassa sauna ylälauteilta kuvattuna. Ovi on 70-lukulainen (oikeasti en tiedä onko vuosikymmenen suhteen näin, mutta mutu-tuntuma on vahva) ja juomutettuine, keltaisine lasineen oikeastaan aika hieno. Itsesuojelun ja selviytymisen kannalta on silkkaa plussaa että oven läpi näkyy hahmo, jos suihkuhuoneeseen hiipii psykopaatti, kun on saunomassa. Lamppu on pyöreä ja kirkas, mikä on sekin hyvä, sillä itse en arvosta hämyisyyttä niin paljoa (psykopaatti voi vaania myös valmiiksi saunan nurkassa, jos on todella hämärä). Hämärässä ei oikein näe, ja lisäksi masentuu minuuteissa.
Kuvassa kiuas, aika perusmallia. Hankin juuri uudet kivet, jotka ovat aivan vastaavanlaiset kuin kuvassa, koska olen pihi, laiska ja mielikuvitukseton kiukaiden suhteen. Pääasia että lämpenee ja sihisee, kun kiville heittää vettä. Tässä mielessä kiukaan kivet reagoivat veden päälle saamiseen aivan kuin kömöt. On myönnettävä, että en ole tätäkään oikeasti kokeillut, kun en omaa kuolemanviettiä. Toinen mahdollisuus on, että käy kuin Ihmemaa Ozissa.

torstai 7. elokuuta 2014

Semipitkähihainen paita

Yläruumiin verhoaminen on yleinen käytäntö länsimaisessa kulttuurissa, itseasiassa paljas ylävartalo on julkisella paikalla harvemmin suotavissa oleva asia, ellei sitten satu tuntemaan jotain Scandinavian Hunksin jäsenistä. Mieshenkilöt verhoavat ylävartaloaan yleensä "paidalla". "Paita" on hyvä. Naiset tykkäävät yleisesti miehistä joilla on paita päällä, ellei mies sitten satu kuulumaan tämän bloggauksen ensimmäisessä lauseessa mainittuun ihmisryhmään. "Paita" suojelee suojelee myös kylmältä. Paidan sivuosissa on käsiä varjelevat hihat, tosin myös hihattomia versiota paidoista on olemassa. 

Hihoja on kolmenlaisia: lyhyitä, semipitkiä ja pitkiä. Hihattomuutta ei lasketa hihapituudeksi. Naisten paidoissa hihojen semipituus ei ole samanlainen kauhistus kuin miestenpaidoissa, mutta naistenpaitatietoutta mies tarvitsee yhtä paljon kuin keripukkia, mikä on muuten vekkuli nimitys taudille joka tappaa hoitamattomana. Tämän jälkeen lienee sanomattakin selvää, että mikäli aikoo ostaa jollekin kömölle jotain kivaa, ei kannata ostaa paitaa.

On myönnettävä, että semipitkähihainen paita on hipsterivaate, ja hipsteriys itsessään on yhtä siisti juttu kuin sukupuolitaudin nappaaminen. Semipitkähihaisen paidan kohdalla hipsteriefektin negatointi onnistuu ylittämällä painoindeksilukema 27 niin, että kerätty ylivoima ei ole kertynyt yksinomaan vatsan seutuville. Hipster ei voi olla ihmispanssarivaunu. Hipsterimieheksi erehtymiseltä välttyy myös käymällä oikeissa töissä (oikeita töitä ovat mm. sellunkeitto, LVI-hommat sekä taloushallinto), nostamalla vähintään oma paino penkistä (minkä tekee muuten meidän mammakin) ja ajamalla naamakarvoitus useammin kuin kerran kuukaudessa (maitohaivenet voi myös pyyhkäistä pois karkealla paperilla). Naisten kohdalla pätee samat kriteerit, paitsi naamakarvoja ei tarvitse ajaa ollenkaan, eikä penkkipunnertaa (tämä on korvattu 2400 metrin tuloksella Cooperin testissä).
Kuvassa semipitkähihainen paita, niin ryppyisenä kuin luoja on sen tarkoittanut olevan. Rypyistä pääsee eroon pukemalla paita, paidan pitää tuntua päällä. Hihojen suissa on huippumodernit, valkoiset, napeilla toimivat hihanlyhennysjutut. Paidassa on myös valkoinen kaulusjuttu, joka estää sen ettei ihoa näy liikaa; nyt ei eletä enää 70-luvulla ja harva mies on kuitenkaan Burt Reynolds nuorena, paitsi tietenkin Burt Reynolds 40 vuotta sitten.

Summa summarum, tämän ajatusten Kymijoen lopullisena tarkoituksena oli täsmentää että hipstervaatteet ovat käyttökelpoisia, mikäli vaan niitä ei käytä samalla lailla kuin hipsterit ja kun ei pukeudu täysin hipsterlookin mukaisesti. Kaikki tietänevät mitä tarkoitan hipstervaatteilla, joten en ryhdy tarkentamaan asiaa. Edellinen kehoitus ei kuitenkaan tarkoita että kannattaa ylipäänsä pukeutua hipstervaatteisiin, sillä se on kuitenkin kahdeksas kuolemansynti. Paheiden määrän ollessa vakio, jotain syntejä kuuluu kuitenkin tehdä ja kuolemansynti on aina kuolemansynti. Seitsemästä alkuperäisestä oma suosikkini on kaikessa absurdiudessaan mässäily.


maanantai 28. heinäkuuta 2014

Seinien maalaaminen

Asuntoa hankittaessa on alustavasti järkevää miettiä oma osaaminen remonteerauksen suhteen. Nykyihmiseltä odotetaan että omistusluolaa laitetaan itsensä näköiseksi ja tätä yhteiskunnan ennakko-odotusta ei pidä väheksymän. Mikäli on perinyt minun laillani peukalot keskelle kämmentä, ei kannata hankkia suuremmassa remonttitarpeessa olevaa asuntoa. Jokaisen mieshenkilön pitäisi kuitenkin olla valmis kuin lukkari sotaan silloin kun tehdään kevyttä seinäremonttia, eli pistetään maalia tai tapettia pintaan. Näin siitäkin huolimatta, että taitoa tähän löytyisi yhtä paljon kuin mitä hyönteissyöjän ruumiinrakenteella varustetulla ihmisellä on lahjoja työntää kuulaa, eli hyyyyyyvin vähän.

Omalla kohdallani seinien laittamistarpeet keskittyivät tällä kertaa eteisen ja keittiön maalaamiseen. Eteisen aiempi väri oli miehekkäästi vaalean sininen ja kun tarpeena oli pehmentää tätä asunnon ylitsetihkuvaa maskuliinisuutta, ajatukseksi syntyi maalata helahoito harmaaseen taittuvan valkoiseksi tai jotain sinnepäin. Vinkki värivalintaan tuli luonnollisesti muualta.

Itse maalausurakka tehtiin miehissä vailla varsinaista osaamista ja pätevyyttä kyseiseen hommaan, minkä vuoksi maalausjäljen paikkailukin vei poikkeuksellisen paljon aikaa. Siitä viis, hauskaa oli ja työ tuli tehtyä. Oman kädenjäljen näkeminen ei sinällään valitettavasti tuota minulle suurtakaan tyytyväisyyden tunnetta, sillä olen enemmänkin ratkaisu- ja lopputuloskeskeinen ihminen, jolle on yksi hailee, kuka työn on varsinaisesti tehny. Jos olisi rahaa kuin Kroisoksella, työn olisi tehnyt jotkut maksetut äijät, joilta olisin kysellyt työn lomassa vähän väliä "Tuleeks siit mitää?", koska se on etelä-kymenlaaksolainen tapa.
Kuvassa esimerkinomaisesti eteinen ennen, ovien välissä oleva valkoinen läntti on palapeilin aiempi sijoituspaikka. Aiempi maalari oli siinä mielessä astetta kovempi henkilö, ettei ollut ottanut peiliä pois ollenkaan maalauksen ajaksi. Ainoastaan kaksi palapeilin palasta hajosi peilinkappaleita sorkkaraudalla irrotettaessa, mikä on ainakin minusta verrattain vähän. Tämäkin johtui siitä, että ko. kappaleiden tarratyynyissä oli hyödynnetty kiinnitysaineena ilmeisesti laastia liiman sijaan. Pistorasioita ei irroteltu, koska se olisi vaatinut sähköjen poiskytkemistä ja ei vaan jaksettu, kun olisi pitänyt kanssa ruuvata ja sen sellaista.
Kuvassa samainen seinä maalattuna ja huonossa valossa kuvattuna, jotta ovenkarmien päälle menevät siveltimenvedot ja maalausjäljen epätasaisuus ei erottuisi. Toisaalta kun yksikään nainen ei muutenkaan yrittäisi vietellä allekirjoittanutta kädentaitojen takia, maalausjäljellä ei ole kovinkaan suurta merkitystä. Suuret kädentaidot eivät kuitenkaan automaattisesti kerro suurista rakastajantaidoista, joten en ole kyseisestä asiasta kovinkaan huolissani. Toinen ovista on muuten WC:n ja toinen saunan ovi. Saunan ovessa on erikseen kyltti, jotta kukaan ei menisi epähuomiossa virtsaamaan kiukaalle.

Remontissa tarvitaan muuten kanssa työkaluja. Jokaisella itseäänkunnioittavalla herrasmiehellä ja hidalgolla on kotonaan akkuporakone (hc-miehillä on jopa iskuporakone), mutta myös kaikenlaista muuta pikkukivaa tulee olla. En nyt jaksa erikseen eritellä maalaamiseen tarvittavia työkaluja, kuten teloja ja sen semmoisia, mutta sen sijaan mainitsen sorkkaraudan ja vasaran, jotka hankin, kun niille nyt on aina käyttöä. Rautakanki toimii muuten lattialistojen irrottamisen ohessa loistavana maalin sekoitustikkuna, jos sopivaa seivästä ei satu olemaan hollilla. 
Kuvassa seinien maalaamisen kannalta tärkeimmät työkalut, vasara ja sorkkarauta, sillä ilman niitä lattialistojen irrottaminen on yhtä aivotonta touhua kuin silmäpelin yrittäminen hautuumaalla. Vasara on paras minkä remonttibudjetin ylityttyä rahalla saa ja sorkkarauta on sorkkarauta. Itseasiassa sorkkarauta on hyödyllisin työkalu ikinä, elämänlaatuni parani huomattavasti sen hankkimisen jälkeen.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Hääpukeutuminen, post festum

Häät ovat hieno juhla, johon pitää myös osata pukeutua juhlan arvokkuuden mukaisesti. Hääetiketin suhteen ei kannata murehtia, sillä häissä on aina taatusti paikalla joku tuttu, yleensä naispuolinen sellainen, joka muistuttaa kun (ei jos) tekee hölmösti. Kaikkein oleellisinta on se, ettei ainakaan perseile kirkossa, sillä sellainen on makaaberia touhua. Kirkossa pitää katsoa ensin morsiammen ohi leijumista hymyillen vienosti, muttei kuitenkaan ivallisesti, ja jahka vihkiminen on suoritettu, hääparia on katsottava hyväksyvästi nyökytellen. Muu aika tulee istua hiljaa penkissä ja on samalla kuiskuteltava ei-häiritsevästi vierustoverin kanssa ala-asteella tai kansakoulussa hävityistä hiihtokilpailuista. Toinen mielenkiintoinen hääkirkkoon liittyvä fakta on se, että jostain kuuluu aina vauvan itkua, vaikka kirkossa ei olisi ensimmäistäkään vauvaa mailla eikä halmeilla. Oletettavasti kanttori laittaa vauvanitkunauhan soimaan kirkon kaiuttimista ennen tilaisuutta.

Häiden kohdalla sanonta rapatessa roiskuu pitää harvinaisen hyvin paikkansa. Häitä vietätään useimmiten kesällä ja auringon paistaessa pukuun vuorautunut terve, hyvän aineenvaihdunnan omaava mies hikoilee kuin sika. Kun ihminen on omissa nahkoissaan limainen kuin etana, ei ehkä ole syytä miettiä sitä että onko ravatti suorassa pikkutunneilla. Jos on ollut hyvät häät, yleensä ravatin löytää aamulla pikkutakin vasemmasta taskusta, näin asia on ainakin minun kohdallani.

Mitä pukeutumiseen tulee, hääparin asusteista en sano yhtään mitään, kun en niistä mitään tajua, eikä minun tarvitsekaan. Jos tulee ajankohtaiseksi, aina löytyy joku neropatti neuvomaan, se on varma. Häävieraiden osalta nasten vaatetuksista en myöskään sano mitään, koska tiedän asiasta sen verran, että ymmärrän olla ottamatta kantaa. Joku mekko on hyvä, kait. Miesten kohdalla parempi puku toimii. Paidan kanssa soveltuva ravatti kaulaan ja sen kanssa mallaava taskuliina rintataskuun, jos sattuu omistamaan. 
Kuvassa häissä käyttämäni puvun pikkutakki, aatteen värinen taskuliina vielä ansaituilla paikallaan. Taskuliinaan ei kannata niistää ja jos tulee puklu, sitä ei myöskään kannata pyyhkiä taskuliinalla. Puvun kanssa oli ravatti jossa on myös punaista, mutta en laittanut sitä kuvaan, koska en ollut aivan satavarma, menikö se sävyn suhteen taskuliinan kanssa yhteen. Puvun rinnuksessa näkyvä keltainen juttu on ekonomimerkki, sillä juhlissa kuin juhlissa on tärkeää edetä tittelit edellä, koska on teoreettinen mahdollisuus että se vetoaa johonkin paikalla olevaan kömöön. Puvun kanssa oli mustat suorat housut, joissa ei ole mitään muuta erikoista kuin että ne olivat mustat suorat housut.
Kuvassa ihan oikeasti häissä hyödyntämäni kauluspaita. Paita on hiukan rypyssä, mistä voisi luulla että olen käynyt yöllä se päällä hetken tirsamaassa, vaikkei näin tosiaankaan ole. Reissussa rähjääntyy. Valkoinen kauluspaita on hyvä häävaate, sillä se menee vaikka minkävärisen ravatin kanssa yhteen. Valkoisen paidan merkittävin ongelma on se, että paita oikein kerjää punaviiniä ja hääkakkua rinnuksille.

Häissä on hyvä muistaa se, että paikalla oleville nuorille aikuisille häät ovat oiva mahdollisuus pariutua, sillä se, että näkee pariskunnan sitoutumisrituaalin, aktivoi joskus nuorilla aikuisilla pariutumisrauhasen toimintaan. Tämä johtaa siihen että omalle parinmuodostumistarpeelle saattaa tulla kiire ja kaikkipitääsaadamulletänneihanheti. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään käsitystä miten asian suhteen pitää toimia, enkä jaksa nyt asiaa sen kummemmin miettiä. Mihin se on kiire tässä valmiissa maailmassa.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Rokkipaita

Vastuullisen arjen ja kaoottisen vapaa-ajan lisäksi ihmiselämässä kuuluu olla rock 'n rollia. En tarkoita tässä nyt yksinomaan sitä musiikkilajia, vaan minulle kysymys on asenteesta ja vaaran tunteen lisäämisestä elämän mausteeksi. Rokkiasennetta kuvastavia tempauksia voi olla esimerkiksi punaviinipullon ottaminen juomapulloksi urheilusuoritukseen (tällöin pullo on myös juotava kokonaan ja yksin), vaihtelevien avec-ihmisten vieminen tilaisuuksiin (paitsi jos on vakiintunut, sellaisessa yhteydessä tämä on vain tahditonta) sekä yleinen jöön pitäminen (mikä on hiukan samaa kuin mestarointi, siis eräänlaista johdon ja tilanteen haltuunottamista ilman muodollista valta-asemaa, tai hajua siitä, mitä on oikeasti tekemässä). Jos yleinen luonnehdinta ihmisestä on tissiposki, tällöin ko. henkilö ei voi olla liikenteessä rokkiasenteella, ei niin mitenkään, ei vaikka joisi kokonaisen viinipänisterin yksin hippohiihdoissa.

Ajoittaisesta rokkiasenteesta pääsemme kätevällä aasinsillalla siihen, että välillä sitä tulee mentyä keikoille, festareille tai veljeiltyä kaiken maailman hampuusien kanssa. Näitä erikoishetkiä varten tulee myös olla asiaankuuluva vaatetus päällä, tai muuten katu-uskottavuus kärsii ja Horus saa pilkkeen kuuluisaan silmäänsä. Jos ei halua vetää koko vaatetustaan rokkimallilla, voi myös suosia light-versiota pukeutumisesta, ja sen tehtävän ajaa yksinkertaisesti T-paita, tuttavallisemmin siis rokkipaita. Rokkipaita voi olla ihan minkä vaan riittävän rock-henkisen artistin tai yhtyeen paita, paitsi uudempien yhdysvaltalaisten punk-orkestereiden tai pomppuheviyhtyeiden paita, sillä minun isopapallanikin on näitä yhtyeitä enemmän rock-uskottavuutta, ja hän on todennäköisesti maatunut ainakin kymmenen vuotta sitten.
Kuvassa rokkipaitana hyödyntämäni Pelle Miljoona Unitedin T-paita. Paita on siinä mielessä yksilöllinen täsmähankinta, sillä ainakaan laajassa tuttavapiirissäni kovin moni ei lisäkseni fanita kyseistä pumppua. Paitaa voi käyttää joko sellaisenaan farkkujen ja kauniin neitokaisen kanssa, tai sitten hieman siistimmin Hector-meiningillä yhdistäen asusteeseen farkut, rennomman pikkutakin ja kauniin neitokaisen käsipuoleen. Paita on hiukan rypyssä, sillä en ole vielä käyttänyt sitä julkisesti, mikä on johtanut taas siihen, ettei kukaan kaunis neitokainen ole lähtenyt matkaani silittämään paitaa. Itse en voi moista tehdä, sillä moraalikäsitykseni ja hyvin piilottelemani sovinistinen maailmankatsomus kieltää minulta T-paitojen silittämisen täysin.

Rokkipaita on unisex-vaate, joka ei syrji ketään, paitsi tietysti on erikoista jos mies käyttää naistenmallista paitaa. En lähde nyt kuitenkaan tässä tuomitsemaan ketään, ties vaikka joku kaunis päivä löydän itseni naistenvaatteista, ikinä ei voi tietää, millaiseksi ihmiseksi sitä kehittyy. Vähintään yksi rokkipaita pitäisi kuitenkin olla vaatekaapissa, sillä painaa edes sen yhden vuotuisen musiikkitapahtuman läpi. Jos kyseessä on monipäiväiset festarit, suosittelen deodorantin, talkin ja magnesiumin lisäämistä kainaloihin välillä, jottei paita ryhdy haisemaan. Toinen vaihtoehto on hikoilla tauotta, sillä hiki alkaa kuulemma haista kunnolla vasta sitten, kun se kuivuu. 

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Valkoinen vitriinikaappi

Jokaiseen kotiin kertyy lasitavaraa, josta osa on sen verran hienoa, että niitä ei henno sulloa keittiön kaappeihin, varsinkaan jos kaapeissa ei ole riittävästi tilaa. Avohyllyihin lasitavaraa on nihkeä laittaa, sillä silloin niitä saattaa vahingossa kaatua, jos tanssii (ainoat hyväksyttävissä olevat tanssilajit ovat poskivalssi ja 70-luvun diskotanssi) tai taistelee eksoottisia salamurhaajia vastaan sisätiloissa. Tämän vuoksi on syytä omistaa vitriini, mikä myös vähentää pölynpoistamisen tarvetta kyseisistä astioista. Jälkimmäistä syytä ei pidä tosin sanoa ääneen, sillä silloin syyllistyy laiskuuteen, mikä on kuitenkin kuolemansynti.

Siis vitriini on se juttu. Vitriinit ovat lähtökohtaisesti sellaisia kalusteita, joita miehet eivät omatoimisesti osta, enkä minäkään menetellyt niin. Hyvästä vinkistä tein kuitenkin tarkan täsmähankinnan, enkä katunut, vaikka pidän katumista yleisesti järkevänä ja en ymmärrä yhtään niitä ihmisiä, jotka ilmoittavat etteivät kadu mitään. Vitriinin on syytä olla sopivan kokoinen siihen varastoitavaan tavaramäärään nähden, kuten myös vitriinin on kait hyvä sopia siihen tilaan mihin se laitetaan, niin kokonsa kuin ulkonäkönsäkin puolesta.

Vitriinin sisusta on syytä pitää jonkinlaisessa järjestyksessä, samoin kuin päälle voi ladata tavaraa ainoastaan tarkan harkinnan mukaan. Mikäli vitriinissä on osa, mikä ei näy suoraan ulos, sinne voi sitten kasata ja unohtaa kaikki rojut hyvällä omallatunnolla, ja jos asia vaivaa, sen ei saa antaa näkyä kenellekään. Tilanne on hiukan sama kuin pahanmakuista alkoholijuomaa seurassa hörpätessä, maine ja katu-uskottavuus menee, jos irvistää.
Kuvassa valkoinen vitriinikaappini kuvattuna vinosti edessä, siinä kivasti viinikaapin ja ikkunan välissä. Sopii kuin monokkeli paronin vasempaan silmään. Vitriini on käsintehty ja uniikki, itseasiassa vitriini on jopa samankorkuinen kuin Uniikki. Mikäli heittäisin ennenaikaisesti veivini, vitriini tulisi olemaan todennäköisesti se osa kuolinpesän omaisuutta, mistä perinnönsaajat tulisivat tappelemaan. Vitriinistä tykkää niin myllärin vaimo kuin tytärkin, siksi se on must-hankinta jokaiselle bachelor-miehelle, sillä kaluste ei rajaa yhtäkään neitokaisryhmää pois tykkääjistä. Hankkiessa on vaan tärkeää muistaa, että ei tee sitä yksin. Ikinä.
Kuvassa vitriini edestä. Ylähyllyt olen lastannut ristallilla, alahyllyllä on baaritarvikkeita sekä muutama juomatietoutta käsittelevä kirja. Ristalli on hyvä, ei välttämättä kestä isältä pojalle, mutta ei tässä vielä olla lisäännyttykään. Alakaapissa ei todellakaan ole mitään kiinnostavaa. Ei todellakaan. Vitriinin ovi on vanha ikkuna, siinä on salvat ja kaikki. Mikäli tulee akuutti tarve leikkiä rokkitähteä, eikä halua vetoa sisälle, television voi heittää aina vitriinin lasin läpi ja käytännössä tarve on tyydytetty. Tätä ei kannata kuitenkaan tehdä yöllä, ettei naapurit häiriinny. Vitriinin päällä on kuvia perheestä sekä muovinen jalkaväkimiina, eikun siis palovaroitin.

Vitriini, piste. Aina sille käyttöä löytyy, voi laittaa kirjoja tai laseja. Jos ei ole parempaa lasistoa tai ristalleja, ollaan jo lähtökohtaisesti hakoteillä, ja niistä pitää lähteä. Niitä voi mies hankkia jopa itse, sillä lasistovarustelun voi laskea osaksi miehisyyttä. Juoma on nimittäin juuri niin hyvää, kuin miten kalliista lasistosta sen juo, ja siksi pitää olla muutama arvokkaampi lasi. 
 

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kesälomapukeutuminen

Kesällä aikuiset ihmiset viettävät aikaa lomalla, ja näin kenestäkään muusta kuin itsessään vastuussa olevan, ts. täysin edesvastuuttoman, hedonistin näkökulmasta on tärkeää, että näyttää ulospäin ettei kiinnosta. Käytännössä tämä tarkoittaa kuotenkin siis sitä, että vaikka kiinnostuksen täydellinen puute täytyy näkyä ulospäin vaatetuksesta, ei siltikään voi pukeutua täysin tyylittömästi johonkin verkkareihin, koska sellainen on mässäilyä pahempi kuolemansynti, josta joutuu vähintäänkin helvetin neljännelle ulkokehälle menehtymisen jälkeen.

Olen valikoinut pitkän elämänkokemukseni pohjalta kesälomavaatekerrakseni seuraavan asusteyhdistelmän: uimahousut, pikkutakki ja salmiakkikoskenkorva. Uimahousut, koska on kesä, pikkutakki, koska täytyy näyttää ihmisille että on uraputkessa oleva saatanan juppi, sekä salmiakkikoskenkorvan, koska on kesäloma ja muuten ei kehtaa käyttää edellämainittuja vaatteita yhdessä. Salmiakkikosanderissa on se hyvä puoli, että sitä juotuaan ei tarvitse huolehtia hengityksen raikastamisesta, koska hönössä oleva habitus yhdistettynä hengityksestä huokuvaan makeahkoon salmiakintuoksuun kertoo kyllä muille, mikä on humpan juoni. Vielä huomio siihen, että pitää olla joko itsetehtyä tai sitten aitoa alkuperäistä. Miedot kopiot ei kelpaa.
Kuvassa viralliset kesälomavaatteeni. Valitsin pikkutakiksi vaaleanruskean valmistujaistakkini, sillä se on riittävän setämäisen värinen antaakseen sen kuvan, ettei kiinnosta. Kuvan uimahousut ostin Tallinnasta, kun tarvitsin sellaisia, olin jättänyt paremmat uimahousuni kotiin ja nämä olivat riittävän rumat ja halvat. Valitsin kyseiset uimahousut tähän vaatekertaan, koska ne sopivat mahdollisimman vähän yhteen ja antavat vahvan signaalin ettei kiinnosta. Salmiakkikoskenkorva on poikkeuksellinen vaate, sillä siihen pukeutuessa voi määrittää, kuinka paljon itseään sillä vaatettaa. Lopputulos joko näkyy ulos tai sitten ei. Kun muina vaatteina on uimahousut ja pikkutakki, kannattaa salmiakkikoskenkorvaa ottaa alle ainakin puolet puolesta litrasta. Viimeistään siitä näkee, ettei kiinnosta.

Kuten olen kaikessa muussakin pukeutumisessa ja sisustamisessa käynyt läpi, on keskeistä huomioida, saako näillä huomiota ja seuraa. Vastaukset ovat ytimekkäästi ensimmäiseen kyllä, toiseen ei. Tarjoan helpon vitosen sille kuka onnistuu kyseisessä, todistusaineistoksi riittää kuvat ja kahden luotettavan todistajan kertomus tilanteesta.

Esitellyn vaatekerran kruunaa se, että jättää naamakarvat ajelematta, sillä itsestään huolehtimattomuus on pohjimmiltaan miehekästä. Deodoranttia kannattaa kuitenkin laittaa, kävi sitten suihkussa tahi ei. Pahalta haiseminen ei ole miehekästä, se on vain merkki huonosta hygieniasta.