sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Pomelo, hedelmä suoraan helvetin 5. piiriltä

Tein virheen. Sitähän sattuu toki todella usein, mutta tästä tämänkertaisesta virheestä voin syyttää surutta muita ihmisiä. Minulle kerrottiin asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Tai no pitivät paikkansa, mutta subjektiiviset erot ihmisten makuaistien välillä koituivat kohtalokseni. Tai no ei oikeastaan kohtaloksi, koska voin ihan hyvin. No niin, moving on, mennään asiaan.

Ruokavalion suhteen suhteellisen konservatiivisena ihmisenä (ostin lähemmäs kymmenen vuotta melkolailla samoja ruokatarvikkeita kaupasta) silmiin osui kaupan hyllyllä sellainen iso vihreä sitrushedelmä, jonka kohdalla luki että "Pomelo". Ajattelin että "Kappas, onpa vekkuli nimi hedelmällä!". Mietin varmaan myös että "Olisinpa jo eläkkeellä, niin saisin tehdä arkena mitä haluan.", ja kaikkea vastaavaa sekavaa mitä nyt yleensä aina mietin. Tästä hiukan ajassa eteenpäin, pari kertaa pomeloja kaupassa kummastelleena pohdin asiaa sosiaalisessa mediassa ääneen, ja eikös sieltä tullut aika äkkiä kommenttia, että se on perkele paras hedelmä ikinä, makumaailma lähellä makeaa greippiä. Jos en ostaisi sellaista heti, niin minut hakattaisiin. Asiat siis eskaloituivat ja väkivallan pelossa hankin sitten pomelon.

Siinä sitten kun olin alkuun kuskannut suuren ja painavan sitrushedelmän kotiin, ja käytin huomattavasti aikaa sen kuorintaan (se valkoinen juttu ennen hedelmälihaa vaatii oikeasti käsityötä), koin totaalisen pettymyksen siinä, että maku on karvas. Siis ihan huomattavan karvas. Karvas on makuna sellainen, että lähtökohtaisesti siitä nauttiminen vaatii tottuneisuutta tai kyvyttömyyttä maistaa normaaleja makuja. Viinamaailmassa karvaus on tuttu maku katkeroissa, maistuu yleensä vanhemmille ja nuoremmille Hippa-Heikeille, Otti-Poteille, Juoppo-Lalleille, ja muille ei-niin-raikkaiden väkijuomien ystäville. Että jos ihminen nauttii Fernet-Brancasta, Unicumista tai ehkä miedompana mainittavana Camparista raakana, niin sellainen ihminen tykkää varmaan pomeloista. Sellainen ihminen saattaa nauttia myös koiranpentujen sytyttelystä tuleen, tai voi olla nauttimatta. Maailma on joka tapauksessa sairas paikka, kun siinä kasvaa pomeloita.
Kuvassa kuorittu pomelo. Ilmeisesti tuota valkoista tavaraa pitäisi kuoria vielä enemmän pois, koska se on erityisen pahaa. Itse veikkaan, että tuohon valkoiseen juttuun on sitoutunut maailman kaikki synnit. Pomelon kuoriminen oli kohtuullisen vittumaista touhua, eikä palkinnut yhtään. Sanonnan "Työ tekijäänsä kiittää" keksijä pitäisi ampua. Ei kiitä, siitä tulee vaan paha maku suuhun.

Helvetin viidennelle piirille päätyvät vihaiset ja kaunaiset. Tämä sattuu pomeloon aivan täydellisesti, sillä makumaailman kuvaavin sana on katkeruus, joka kumpuaa vihasta ja kaunasta. Oletettavasti pomeloiden suurin tuottaja onkin vanha vihtahousu. Sitä pomelon mainostettua makeutta ei ole lähimainkaan tarpeeksi sitä katkeruutta peittämään. Jälkikaneettina todettakoon, että ei minua oikeasti uhattu väkivallalla, jotta hankkisin pomelon, tein niin koska halusin olla siisti tyyppi ja kuulua jengiin. Jälkiviisaana todettakoon, että niin siistiä jengiä ei olekaan, että ostaisin pomeloita uudelleen.


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Ankka- ja sorsakravatit

Asiat ei aina katso aikaa, saati paikkaa. Näin tuossa yksi ilta miehen, joka joi olutta tölkistä pitäen tölkkiä kaksin käsin ylhäällä. Kun jano ei katso aikaa tai paikkaa, silloin ei katso mikään muukaan. Toinen juttu, mikä ei katso aikaa ja paikkaa, on tyyli. Aina pitää olla tyyliä, oli sitten häissä tai koiraa kusettamassa. Tyyli on se juttu! Ja siis tyylihän on siis osaltaan asennetta, ja sitä että miten ne rytkynsä päällään kantaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voi olla sellainen hampuusi, justiinsa sellainen jolla on vaikka joku tyhmä hattu.

Välillä korkeinta mahdollista tyylitajua osoittaa kyky ironisoida kaikkea, kuten sitä että pitää olla niin perhanan hienot vaatteet päällä. Tästä syystä joskus voi siis vetää ihan omiaan, ja se on kaikista ok. Tärkeintä on kuitenkin se, että miten homman hoitaa. Aivan parasta ironisointia on sellainen, jos sen hoitaa paremmalla vaatteella, kuten vaikkapa kravatilla. Kravatti on kuitenkin sellainen vaate, jota pidetään yleensä parempien kuteiden kaverina. Sitten on niitä huumorikravatteja, joita pidetään firman pikkujouluissa, joissa pahin känniääliö ja sika on yleensä firman joku osastopäällikkö. Suurin pamppu ei sitä yleensä tee, imagosyistä johtuen. Sen sijaan isot pomot dokaa yleensä punaviiniä omakotitalonsa autotallissa. Niin joo, ja ne huumorikravatit on yleensä toooodella noloja.

Sellaista hyvää kravatti-ironisointia osoittaa silloin, jos käyttää rumaa, muttei kuitenkaan rumuusmielessä valmistettua kravattia. Näiden kahden erohan on siis veteen piirretty viiva, mutta siltikin aika selkeä. Itselläni on kaksi sellaista tarkoitukseen soveltuvaa kravattia, molemmat lintuaiheisia. On ankkakravattia ja on sorsakravattia. Niillä kelpaa huidella menemään.
Kuvassa ankkakravatti edestä. Sikaruma! Kravatin idea on oikeastaan siinä, että kun se on niin ruma, se antaa silti kantajastaan sen viestin, että tätä ei kiinnosta paskaakaan. Tämä taas puolestaan kielii sitä, että kantajalla on itsetuntoa, toisin kuin joku tunnin peilin edessä puleeraava kaveri.
Kuvassa ankkakravatin takaosa, jossa lappu kertoo krakan olevan Girgio Armanin tuotantoa, vaikka on myös ihan realistista arvioida, että kravatin oikea valmistaja on tartolainen vaatevalmistaja Georg Armaani.
Kuvassa kravatin alaosa, jossa myös vakuutellaan kovasti, että tämä on Armanin kravatti. On, on.
Kuvassa sorsakravattini, jossa sorsapariskunta ui menemään. On siinä kaislikkoakin taustalla. Kuva on vähän epätarkka, mutten jaksa ottaa tarkempaa. Kyllä te ajatuksen ymmärrätte. Sorsakravatti on hillitympi ja konservatiivisempi, kuin mitä ankkakravatti on. Soveltuu niihin tilanteisiin, kun haluaa perseillä, muttei kuitenkaan liikaa.



lauantai 7. tammikuuta 2017

Liitutaulutapettiseinä

Näin 2010-luvulla sisustus on modernia, niin saatanan modernia, että siinä ei meinaa pikkukaupungin poika pysyä perässä. Ennen riitti kun veti maalia tai tapettia seinään. Jos oli oikein hurja, niin veteli vaan uudet tapetit siihen vanhan päälle. Siinä oli sitten jekkua seuraavalle tapetoijalle, kun piti vedellä alkuun kolme kerrosta vinyylitapettia irti seinästä, ennen kuin pääsi tekemään yhtään mitään. Asiat on kuitenkin eskaloituneet tuosta, nykyään on kaiken maailman kosrostetapetteja, sellaista tiiliseinän näköistä juttua laitettavaksi seinään ja vaikka mitä. Vaihtoehtoja löytyy enemmän kuin mitä ihminen tarvii. 

Omalle kohdalle tälläinen futuristinen sisustusjuttu sattui vastaan uudessa asunnossa, kun joku ruoja oli asentanut jääkaapin viereiseen seinään sellaisen liitutaulutapetin, johon voi siis piirtää liidulla. Mutta, mutta, kyseinen tapetti osoittautui hirvittävän kivaksi sisustuselementiksi. Sitä voi käyttää to do-listana, siihen voi kirjoittaa jotain ajankohtaista juttua sisustusmielessä ja käytettiin me sitä tupareissa vieraskirjanakin! Lienee sanomattakin selvää, että onhan siihen joku kelmi jo kerennyt kirkkoveneenkin kertaalleen vetäisemään, luterilaisessa maassa kun ollaan ja kaikkea. 
Kuvassa asuntomme liitutauluseinä, johon olen kirjoittanut uudenvuodentoivotukset. Teksti on tikkukirjaimin, koska en osaa kirjoittaa kuin tikuilla tai kaunolla. Olen oikeastaan pirun ylpeä siitä, että sain maisterin paperit osaamatta kirjoittaa tekstaten. Rock. Hyvin pärjää. Voi tietysti olla että tämä on kaiken epäonneni syy ja olisin vaikka missä, jos osaisin kirjoittaa kuten muutkin. Tuo liitutauluseinä on kuitenkin todella kiva juttu, tuollainen pikantti lisä keittiöön. Jääkaapin ovessa on muuten enemmän magneetteja kiinni kuin mitä Kalliossa on juoppoja.

Yleensä tuollaiset lisäjutut, kuten liitutauluseinät, maksaa ekstraa. Niistä kuitenkin kannattaa maksaa, ellei sitten ole samanlainen Onnettaren suosikki kuin minä, että ne tuollaiset vaan ilmaantuu eteen. Elämässä kannattaa muutenkin luottaa vaan että asiat järjestyy, näin yleensä käy, kunhan tekee vaan asioita vähän oikeaan suuntaan, eikä ole ihan ihmishirviö. Jos taas on ihmishirviö, niin jengi puhuu siitä sitten selän takana kuitenkin. Että ikävää se on sellaisen kohteeksi joutuminen.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Taas uudet lenkkarit

Nonni! Pidin pienen tauon bloggaamisesta, kun ei vaan irronnut. Nyt taas irtoaa, kiitos spitaalin, jonka nappasin nuoltuani seisoskelutukipalkkia metrossa. Nyt siis mieli kirkkaana ja lepran hapertamin sormin kirjoitan tätä juttua tähän näin, vaikka voisin olla tekemässä jotain järkevääkin. Toisaalta saa olla vielä pahempi tonto, jos tätä erehtyy lukemaan. Ei ole koukkuja ja juonenkäänteitä tässä, ainoastaan lonkalta heitettyä läpändeerosta. 

Anyways, nyt on taas ihan hirveästi blogattavaakin, kun muutin Hakaniemeen, joka on Helsingille vähän sama kuin mitä Tom of Finland on suomalaiselle homoeroottiselle taiteelle. Hakaniemi on hyvä. Tällä kertaa en kuitenkaan kirjoita uudesta asunnosta, koska olen liikenteessä ja pitäisi olla kuvia ja kaikkea. Kirjoitan siitä mitä on mukana, eli vaatetuksesta. Vaatteet, nuo paljaan ihon kahleet. Toisaalta kun keli on nollassa, niin voisi olla ikävä kävellä kulkusillaan pihalla.

Ostin viimeksi uudet lenkkarit keväällä Italiasta. Mainitsin tämän lähinnä elvistelläkseni sillä, että olen ollut myös ulkomailla tänä vuonna. Asiaan, ne oli ihan normaalit tummansiniset lenkkarit, vähän kuten edeltäjänsäkin. Pettymykseksi ne silloin ostetut lenkkarit oli samaan aikaan ihan paskat lenkkarit, koska jo loppukesästä niissä oli reikä kyljessä. Tiedä siitä sitten että mistä tullut, liekö oksa mennyt läpi, vain yrittikö jengiläinen puukottaa jalkaterään, mutta sipaisi vaan lenkkaria. Tein sitten toissapäivänä sen ainoan asian mitä voi tehdä, eli ostin uudet tummansiniset lenkkarit. Tällä kertaa ostin ihan Niket, kun oli tarjouksessa. Normaalistihan en ole sellaisia ikinä raaskinut ostaa, kun ne maksavat kultaa, mirhamia ja mansikoita.
Kuvassa uudet lenkkarini, joissa valkoiset osat ovat jo tässä vaiheessa kerenneet napata väriä pintaansa. Lenkkarit on kaikin puolin tavalliset lenkkarit, mikä on hyvä. Ei lenkkareissa kuulu olla mitään perhanan hunajakenno-nanokuituja, jotka saavat ihmisen hyppäämään tasajalkaan kaksi metriä ylöspäin. Siinähän voi murtua jalat alas tullessa!

Pukeutumisessa on aina suositeltavaa hankkia samanlaisia vaatteita kuin mitä on hävittämässä, siinä säästää aikaa. Poikkeuksen tähän tekee se, jos tyyli muuttuu radikaalisti, nimimerkillä "useampi leveä kravatti odottelemassa vaatekaapissa suopeampia aikoja". Tästä syystä olisi oikeastaan vielä suositeltavampaa ostaa sellaisia ajattomia vaatekappaleita, niin voi ostaa samanlaisia tilalle sitten kun päivä paistaa niistä lävitse. Sen vaatekaupassa haaskatun ajan voi kuitenkin käyttää mielummin vaikka blogitekstin kirjoittamiseen kantapaikassa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Pott...pyöräilykypärä

Ankeassa arjessa vellominen ja itsesäälissä rypeminen, siinä ovat suomalaiset kansanhuvit. Tämän lisäksi katsantokanta about kaikkeen on lähtökohtaisesti negatiivista, mistä malliesimerkin antaa juuri äsken lukemasi rivit. Koska kaikki ei oikeasti ole paskaa eikä ennen ollut paremmin, nyt käännetään posivaihdetta silmään ja vaihdetaan tyylilajia mollista duuriin. Hip hei! Kun ihmisellä on elämän perusasiat kunnossa, ihminen ei myöskään sorru surkutteluun niin helposti. Maslow'n tarvehierarkian ihan alimman portaan on perustarpeet, eli syöminen ja paskominen, ovat melko helppoja täyttää. Jos tässä ei pärjää, todennäköisesti vaan kuolee. Toisella askelmalla on turvallisuus, ja tämän kirjoituksen aihepiiri sivuaa tätä kakkos-, eli B-rappua. Se on hyvä rappu.

Elämässä on nykyisellään tiettyjä turvallisuuteen liittyviä normeja, jotka eivät ole oikeastana ollenkaan pahasta. Turvavyön laittaminen ja liikenteen nopeusrajoitukset lienevät hyviä esimerkkejä, periaatteessahan homman voisi ulkoistaa vastuun suhteen myös yksilölle, mutta koska ihminen on kollektiivisesti tonta/tonto, niin ruumiitahan siinä tulisi. Todennäköisimmin ensimmäisenä itkemässä ja yhteiskunnan vastuuta tapaturmista olisivat todennäköisimmin vaatimassa samaiset kaiffarit, jotka huutavat yleensä ensimmäisenä sitä, kun yhteiskunta rajoittaa heidän oikeuttaan juosta munasillaan pitkin katuja, siinä missä kukaan ei olisi suojelemassa niitä viattomia sivustakatsojia, joiden näköhermoja kyseinen särkisi.

Kypärän käyttäminen pyöräillessä on sellainen asia, mitä ei ole vielä lailla normitettu mutta varmaan pitäisi. Se on nimittäin sellainen homma, että se kypärä saattaa säästää hengen, jos vetää kispalla pahasti turvat. Allekirjoittaneella kypärän hommaaminen kesti kauan. Päällimmäisenä syynä tähän oli varmaankin se, miltä se kypärä näyttää päässä, mikä on tonto syy. Jahka yleistyvät lisää, se kypärätön jamppa näyttää omituiselta. Nii.
Kuvassa hommaamani fillarikypärä, olisin ostanut aatteen värisenä, muttei ollut kokoja. Onhan tuokin ihan päheä väri, kait. Kypärämalleista en tiedä mitään, kait se pitää valita semmoinen mikä omaa silmää miellyttää. Itsehän menin sillä, mikä näytti vähiten pahalta. 

Palaten kirjoituksen alkupuolella mainittuun Maslow'iin ja turvallisuuteen, nyt kun toinen rappu on vielä paremmassa kondiksessa, pitää siirtyä asioissa eteenpäin. Se tarvehierarkian kolmas rappu on sitten seuraavana, eli läheisyys ja rakkaus (ts. kömö-/nahkahommat), jotka ovat suht' hyvässä reilassa, ihan siis elvistelemättä todeten. Se on ihmisille tärkeää, että on paikka johon mennä rakastamaan. Kolme hierarkian rappua kun on täynnä, se riittää, sillä seuraavana tulevaa arvostusta ei suomalainen mies kaipaa, koska suomalainen mies ei arvosta ketään, eikä etenkään itseään. Estetiikka on joidenkin pilipali-ihmisten höttö-katto-yläkäsitteitä (samoin kuin moraali on kivilaji) ja itseään voi toteuttaa vaikka tekemällä iltapalaksi makkispekkikset.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Valmu-paita

Elämä on ihan liian lyhyt pelkän arkisen aherruksen suorittamiseen, saati halpojen juomisen juomiseen, ellei sitten puhuta ihan ilmaisista juomista. Ravintola-alan opinnoissa allekirjoittaneen tajukoppaan taottiin ajatus siitä, että ei ole olemassa ilmaisia lounaita, laskun maksaa aina joku. Juominkien ja juhlimisen kanssa on aivan sama juttu; ne ilmaisetkin juomat on jonkun kuitattava, rasvamaksan aiheuttamasta pidemmästä saigonista puhumattakaan. Tästä huolimatta ei ole mahdollista elää mitään munkin elämää, paitsi jos siis on munkki. Ei nekään veitikat kait lasiin sylje, ja miksi sylkisivätkään? Ihminen ei ole mikään päämäärättömästi raatava ampiainen, joka menettää elämänsä tarkoituksen kuningattaren kuoltua. Pitää olla myös kivaa välistä, tai vaikka aina.

Arkea voi karkottaa monella tapaa, joista yksi on luontevasti festarointi. Festarointi on sellainen taiteenlaji, että sitä voi harjoittaa aika monessa muodossa ja näin kasvavana ja ikääntyvänä
hedonistina elämä ei yksinkertaisesti taivu mihinkään huonoissa olosuhteissa suoritettuun, useamman päivän telttakämyilyyn. Pitää olla rock-henkisyyttä, mikä ei ole kuitenkaan synonyymi hampuusiudelle ja pahalta haisemiselle. 2010-luvun hedonistimies tuoksuu, myöntää lukuisat virheensä, eikä pyydä apua. 

Kun festarihommissa ollaan ns. tilanteen päällä, sieltä pitää kuitenkin hommata jonkinlaista fyysistä evidenssiä. Sitä ei nimittäin usko Erkkikään että on oltu yhtään missään, jos ei ole jotain hankittu itse paikasta, oli kyseessä sitten joku teematuote tai uusi arpi. Vaikka hetken huuma yllättäisi, pitää silti purra hammasta ja hankkia muisto, aivoihin kun ei voi aina luottaa muistojen säilyttäjänä.
Kuvassa Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtumilta hommaamani festari-/rokkipaita. Olen joskus aiemmin kirjoitellut siitä, kuinka jokaisella tulisi olla ainakin yksi rokkipaita. Kyseinen paita on luontevasti hankittu Suomen satukirjamaisen kesän ehkä parhaalta festivaalilta, ainakin teema, miljöö, tunnelma, ihmiset ja esiintyjäkavalkadi on erittäin kilpailukykyinen kokonaisuus.

Festaroinnista selviää lentävin värein yleensä silloin, kun pyörii hyvässä porukassa, eikä tötöile. Kuulostaa helpolta, mutta välillä ihminen vaan tötöilee. Tästä huolimatta tötöily on tontoa, ja siten ei suositeltavaa. Kömöt antaa yleensä anteeksi pienet tötöilyt, mutta ei isompia, saati jatkuvaa amok-juoksua. Toisaalta jälkimmäisenä mainitussa, vauhkoa eläintä muistuttavassa tilassa ihmisellä on yleensä muutakin mietittävää kuin kömöt, kuten se, ettei vast'ikään hankittu festaripaita repeä otettaessa niskalenkkiä paikallisesta kerberossista.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Kesäkengät

2010-luvun ajassa elävä mies ei tarjoa, hänelle tarjotaan. Tästä samasta syystä myöskään kaksi ajassa elävää, miehistä sillä lailla pitävää miestä, eivät ikinä tarjoa juomia toisilleen, paitsi jos on toisen vuoro mennä tiskille. 2010-luvun mies on hetkessä kiinni oleva metropoliitti, jonka habitus istuu tilanteeseen kuin katolinen pappi rippituoliin. Jotta menee läpi kanssaihmisille uskottavasti 2010-luvun miehenä, vaatetuksen tulee olla aina kohdallaan. Ajankuvaan ja vuodenaikaan sopimaton pukeutuminen aiheuttaa nimittäin maineelle pahan kolauksen nopeammin, kuin ehtii sanoa setämies. 

Paras ostos on yleensä sellainen ostos, jonka tekee vähän vahingossa, kun sattuu olemaan massia yllä. Kömötkin tykkää sellaisesta itsevarmasta massimiehestä. Jos menee ostelemaan juttuja ihan asioikseen, niin tasan ei muuten löydä mitään. Tästä vankkana todistusaineistona se, että minäkin löysin kesäkengät ihan vaan kun olin kenkäkaupassa aveccina.

Hesalaiset sanovat kenkiä skloboiksi, mikä on uskomattoman hankala sana lausua kolmen promillen humalassa (kolmen promillen humalassa tosin mikä hyvänsä sana on hankala lausua). Kengät on kuitenkin tärkeä juttu olla, etenkin kun asustaa näin pohjoisessa sijaitsevassa ja kylmässä maassa. Neljä vuodenaikaa tekevät sen, että ympäri vuoden ei voi olla nahkanaruilla jalan ympäri sidotut kuutinnahkariekaleet jalassa, joten 2010-luvun hedonisti-metropoliitilla pitää olla myös kevyempää jalkinetta olemassa. 
Kuvassa kesäkenkäni, mukavasti tummansiniset. Koko on 41, ja kuten pienijalkaisista miehistä yleisesti puhutaan, heillä on myös pienet kengät. Kesäkengät ovat kankaiset ja hyvät. Oikea kenkä on ikävästi hangannut akillesjänteeseen Horuksen silmää suuremman hiertymän, mutta kyllä se siitä lähtee, kun vaan jaksaa käyttää rakkolaastaria. Ostin kengät noin kolmen minuutin harkinta-ajalla, mikä on ruhtinaallinen aika ostopäätökseen. Vähän saatoin kokeilla vasenta kenkää jalassa, mikä perhana ei paljastanut, että toinen kenkä se hiertää minkä ehtii.

Kesäkengät on hyvä olla, jos ne ovat oikeanlaiset, ne menevät niin patikalla kuin kuunarin kannella skoolatessa. Kesäkenkien merkillä ei ole tosiasiassa paskankaan väliä, koska kenkien merkkiä katsovat tarkasti vaan siinä määrin pinnalliset ihmiset, että niitä on se kaksi prosenttia väestöstä. Nämä vempulat ovat vielä sellaisia, että kuppaavat merkkikenkäihmiseltä velatkin, jos vaan kuppaamaan pääsevät. Toisekseen ne kahdensadanviidenkympin merkkikengät ottaa kuitenkin kolhua osuessaan kärki edellä rappuseen, mikä taasen harmittaa aika pirusti enemmän nousukasta oikeistokommaria kuin harmittaisi kolmenkympin sklobot jalassa tallaavaa hedonistirenttua.