Low-life cd-soitin

Musiikin kuuntelu on miellyttävä tapa viettää aikaa ja yleensä kun ollaan humputtelemassa, joku laittaa jotain heti soimaan jotta saadaan lisäfiilistä alkoholin katkeransuloiselle ensipuraisulle. 2010-luvun meiningeissä monelle tuppaa olemaan kotipuolessa sellaiset stereojärjestelmät että saa suoraan interneteistä soitettua musiikkia ja monesti myös volyymit säädetään tasolle, jolla varmistuu se että kuulolaiteyrityksillä ja korvaklinikoilla tulee olemaan kissanpäivät parinkymmenen vuoden päästä. Itse kuuntelen musiikkia hyvinkin satunnaisesti ja kun höristin ei sovellu millään lailla alfan imagoon, pidän yleensä myös äänenvoimakkuuden säälittävän mummomaisen alhaalla, mikä taasen sattuu aivan helvetin hyvin alfa-uroksen manttelia hakevan hopeaketun habitukseen. Yhtään ei ole ristiriitaa tässä (ironiapisteet +1, narsismipisteet oman ironisuuden huomioimisesta +1). Edellä mainittujen syiden lisäksi, musiikin kuuntelemisen korvia vähemmän vammaannuttavalla volyymilla puolesta puhuu kohdallani seuraavat huomiot: muori pelotteli lapsena asiasta ja naapurit voi häiriintyä ja valittaa.

Johtuen siis edeltävästä vesitiiviistä todistusaineistosta, en saituudestani ja persaukisuudestani järkiperusteisista ja loogisista syistä johtuen ole hommannut kotiini megalomaanista äänentoistoa. Tämän sijasta minulla on syntykotoa kerjätty ja aneltu saatu low-life cd-kasetti-radiosysteemi joka on sisustuksellisesti loukkaus kaikkea hyvää vastaan ja muutenkin vähän nolo. Musiikin soittamiseksi interneteistä palvelee kannettava, jonka volyymit hädin tuskin peittävät puheääntä alleen.

Kuvassa low-life cd-soitin. Vaikka en yleensä merkeistä perusta saati sitten esittele niitä interneteissä, tässä tapauksessa teen poikkeuksen, kun on aivan se ja sama, näkyykö logo vaiko ei. Low-life cd-soittimen kohdalla merkki voisi olla Denverin sijaan Chicago, Seattle tai vaikkapa Kajaani, kunhan hyödyke palvelee tarkoitustaan eli sillä voi kuunnella radiota ja cd-levyjä (jotka alkavat nekin kait olla passé).  Kömöjen herutuksessa low-life soitin palvelee mahdollisesti siinä että soittimen omistaja saa heti tililleen 10 säälipistettä, joilla voi näppärästi kompensoida ulkonäköä, koulutusta, tilipussia ja muuta viehätysvoimaa. Selkeänä miinuspuolena on se, että soitinta julkisesti interneteissä esittelevä torspo saattaa ehkä viestittää myös itse olevansa low-life scum, mutta kaikkihan on suhteellista kun todellisuus on subjektiivinen konstruktio.

Jos siis hätä on suurin ja kaipaa jonkinlaista peliä ja rensseliä musiikin popittamiseen, voi olla kannattavaa hankkia itselleen autenttinen low-life cd-soitin. Soittimen omistaminen ja julkinen esillelaitto tekee pariutumisen vähintäänkin haastavaksi, tai ainakin soitinta voi käyttää hyvänä tekosyynä huonon tuurin ohella kun patriarkaattisen perhedynastian rakentaminen ei tahdo luonnistua. Piknik-soittimena mokomaa voi mahdollisesti käyttää ilman paheksuntaa ja väheksyntää, tosin teknologian kehittymisen myötä tähänkin on kompaktimpia ja toimivampia ratkaisuja, jotka eivät sulje täysin pois mahdollisuutta sukusolujen jakaannuttamisesta joku kaunis päivä. Itse käyn varmaan hautaamassa low-life soittimeni joku yö, jottei julkisesti nähdä että tälläisen omistan.