Matkakaiutin

Elämässä pitää olla tavoitteita,mielellään edes jollain mittarilla realistisia sellaisia. Sillä ei sinänsä ole paskanhaileenkaan merkitystä, että mitä ne tavoitteet ovat tai että toteutuvatko ne ylipäänsä elämän aikana, sillä keskeisintä on niiden tavoitteiden tavoittelu, ei se varsinainen määränpäähän pääseminen. Toteutumisen jälkeen tavoite nimittäin ikäänkuin menettää merkityksensä. 

Useampi vuosi sitten Ruotsissa kohistiin kun Prinsessa Madeleinen silloinen äijä petti sitä jonkun norjalaisen käsipalloilijan kanssa. Miettivät varmasti päänsä puhki sitä, että mikä mielenvikaisuus ajoi miehen tekoon, vaikka vastaushan on ilmiselvä: kun deittailet jo sitä hyvännäköistä prinsessaa, niin hittoonkos siitä voi enää mihinkää mennä. Kuningattaren pokailuun kun on tuossa vaiheessa peliä jo vähän mennyt mahdollisuuden ikkuna kiinni.  Bernadottet on muutenkin mokomia nousukkaita. Tämä sanottuna siis pidän kyllä sitä käsipalloilija-silppuriin hairahtunutta kaveria ihan torspona, mutta ymmärrän mielenliikkeet taustalla. Tai sitten en.

Itse tykkään pitää elämässä aina jotain muutaman vuoden tavoitteita, jotta minulla on joku syy nousta aamulla ja olla juomatta kolmea kaljaa ihan joka päivä. Sitten välistä tulee niitä sivutarinoita, harrasteita ja ostoimpulsseja, joita noudatetaan mikäli niiden tavoittelussa on mieltä. 

Kuvassa yksi lyhyen matkan tavoitteistani, nimittäin bluetooth-kaiuttimeni. Sopii oikein hyvin puistohommiin kuin myös kotisoittoon. Menee ihan yllätyksenä nätisti yheen tuon sohvan värin kanssa, mikä oli täysin suunnittelematonta. Itse häärään kotona milloin missäkin huoneessa, niin siksi tuollainen sopivankokoinen kannettava malli on hyvä. Kyseinen kajari on täysin vedenkestävä, mutta en ole raaskinut laittaa sitä vielä täysin uppeluksiin. Kajari löytyi netistä hullusta tarjouksesta, joka poistui heti seuraavana päivänä, kun olin tuon ostanut. Säästin jumankauta neljäkymppiä! Sillä saa vaikka mitä!

Mikrotavoitteita kannattaa seurata, mikäli niistä koituu oikeasti sellaista hyötyä, joka tuntuu myös tavoitteen saavuttamisen jälkeen. Muuten tavoite on melko pointless ja saa sen tavoittelun itsessäänkin tuntumaan vähän siltä kuin olisi syönyt tuhkaa. Tuhkaa taas ei kannata syödä, koska se on todella likaista ja laittaa yskittämään.

Punainen vuodesohva

Ihmiselämä sisältää erilaisia jaksoja, joiden tavoitteet poikkeavat toisistaan, mutta jotka kuitenkin luovat selkeän jatkumon. Lapsuus ja nuoruus vietetään perustaitoja ja itsenäisyyttä opetellessa. Ruuhkavuodet rakennetaan tulevaa ja haetaan elämälle tietynlaista kestävyyttä. Tämän jälkeen kun tietty huippu on saavutettu, aletaan hiljalleen himmailemaan ja sopeuttamaan elämää kohti vähemmän hektisiä aikoja. Tällöin usein myös luovutaan suosiolla ylimääräisistä neliöistä ja käyttämättömäksi jääneistä ulstereista. 

Alkuvaiheen jälkeen elämää leimaa vahvasti usein tietynlainen pyrkimys hakea jonkinlaista pysyvyyttä, mikä on sinällään vähän hassua, kun asioilla on leimallisesti pyrkimys muuttua. Suomen oloissa taipumusta hakea pysyvyyttä näkyy toisaalta siinä, että ihmisillä on kovaakin tarvetta asua omistusasunnoissa, ja etenkin omakotitaloissa. Toisaalta taas pysyvyyttä tavoitellaan esineistön suhteen, vaikka elämän ehtoovaiheessa kaiken maailman materiasta pyritään hankkiutumaan eroon, kun pitää muuttaa sellaiseen asumukseen, jota kykenee ylläpitämään ja selviämään lumitöistä.

Itsehän skippasin tämän pysyvyyteen pyrkivän materiavaiheen, ja muutin kaupunkiin ja kerrostaloon jo ajat sitten. Paljon parempi paikka viettää sosiaalista rakulipoikaelämää aviossa, kuin mitä jossain haja-asutusalueella kykenisi. Esineistön suhteen tiettyjä pysyvämpiä asioita on kuitenkin säilynyt, tosin niidenkin kohdalla on tietty tietoisuus siitä, että eivät ne ikuisia tule olemaan, saati kestä isältä pojalle. Etenkin kun nuo lisääntymistilanteet eivät ole muuttumassa tietääkseni ainakaan seuraavaan yhdeksään kuukauteen.

Kuvassa punainen vuodesohvamme vuodemuodossa ja arkena. Kunnon transformer, kohta muuttuu varmaan rekaksi. Punaisuus on sohvassa hyvä, ei ole ainakaan liian steriili väri ja toisaalta tuosta ei nyt niin pahasti lika näy. Sohva oli hiukan arvokkaampi ja aika jämerä, mikä on hyvä, kun siinä voi sitten yövyttää vieraita. Meillä itseasiassa käy aika paljon vieraita, mikä on ihan mukavaa. Iina, Rane, Lasse, John John, Meikku ja Iceman. Kaikki nuo käy meillä yökylässä. Käytin salanimiä, kun nykyään on nämä GDPR:t ja kaikki.

Tiettyjen kalusteiden on hyvä olla kestäviä. Sohva on yksi tälläisistä, koska sillä tulee yleensä vietettyä aikaa. Pysyvä se ei tule kuitenkaan olemaan, etenkään meillä, koska sohva on samalla koiran sänky ja koira tykkää välistä riehua sängyssään. Asioiden muuttuvan luonteen ja lopullisuuden tunnustaminen on joka tapaukssa hyvä, buddhalaisten mukaan se auttaa nirvanaan pääsemisessä. Ei siis kuitenkaan sen yhden bändin keikalle, kun se solisti potkaisi tyhjää jo aikapäivät sitten.

Henkilöbrändäyspaita

Jokainen on joku. Tänä yksilöllisyyttä korostavana aikana on järkevää olla yksilöllisesti korostunut yksilö. Näin kahdeksankymmentäluvun tuotoksena asia korostuu, sillä aktiivisempaa elämää on hullu määrä jäljellä. Lisäksi kun ysärit ja sitä myöhemmin syntyneet ovat luontaisesti tottuneempia korostamaan itseään, niin ei auta jäädä tuleen makaamaan. Koska jokainen on joku (kts. vaikka tämän postauksen ensimmäinen lause), niin ei ole mitään syytä olla olematta vielä enemmän itsensä (paitsi jos on mulkvisti, kannattaa olla joku muu). Hyvät markkinamiehetkin kertovat, että markkinoinnissa on järkevää korostaa hyviä, jo olemassa olevia ominaisuuksia sen sijaan, että ruvetaan keksimään hirveästi uusia. Siksi itseään kannattaa markkinoida siltä pohjalta, mitä oikeasti on.

Omassa persoonassani vahvuuteni ja samalla Akilleen kantapääni on vilkkaassa mielikuvituksessa ja mustassa huumorissa. Ensiksi mainittu on luonnollisesti rajaton voimavara, kun taas jälkimmäistä ei kaikki tajua (tärkeintä on huomioida, että vika on heissä, ei suinkaan minussa). Näin ollen myös henkilöbrändiäni voi rakentaa osaltaan näiden elementtien varaan. Toki sen voisi rakentaa jonkun vakavan asian varaan, mutta kun elämä on kestoltaan rajallinen, siitä kannattaa ottaa paljon enemmän irti tekemällä mitä haluaa, eikä mitä olettaa muiden haluavan itsensä tekevän. 

Kuvassa henkilöbrändäyspaitani, jossa korostuu niin henkinen kuin fyysinen kotini Hakaniemi, kuin oma huumorikäsitykseni. ”Koskettaja” voi kuulostaa käsitteenä irstaalta, mutta eihän koskettamisessa ole mitään pahaa, kunhan sen tekee luvan kanssa, eikä esim. salaa. Otin itse paidan kuvat omakuvaa lukuunottamatta, sekä tein myös kuvan muokkaamisen itse. Itse kun tekee, saa käsentaidottomana yleensä huonoa jälkeä, mutta tällä kertaa pukkasi priimaa. Paita on hiton ryppyinen, koska ongin sen likapyykkikorista. 

Oma henkilöbrändipaitani on samalla perseilypaita, joten en yleensä käytä sitä vakavamielisissä tilaisuuksissa, kuten...noh. Minkään tilaisuuden ei pitäisi olla liian jäykkä edes pienimuotoiselle perseilylle, tai edes vähintään hiljaisuudessa kuiskutetulle kikkelivitsille. Mutta siis pukeutuessa tarvitsee välillä olla vähän konservatiivinen, että jäykistelevä kansanosa pysyy tyytyväisenä. Rupeavat muuten mellakoimaan ja rikkomaan näyteikkunoita rappuralleilla.

Ikuisesti out: raitapaita

Vaikka normaalisti olen yltiöpositiivinen ja pelkkää auringonpaistetta ja sateenkaarioksennusta ympärilleni kylvävä vekkuli, on olemassa asioita, jotka saavat jopa minut kokemaan inhotusta. Jotkut näistä asioista ovat yksinkertaisesti niin kauheita, että kääntävät vatsan ja pään (niistä asioista poispäin). Toiset taas ovat siinä määrin merkityksettömiä, että ne eivät herätä toisaalta inhotusta, mutta eivät toisaalta mitään positiivisia tuntemuksiakaan. Tälläiseen limboon ajautuneet asiat ovat yksiselitteisen merkityksettömiä, pointless. Niiden olemassaololle ei ole tarkoitusta. Jos niitä ei sattuisi olemaan siinä aistimien havaittavissa, kukaan ei osaisi kaivata niitä.

Yksi näistä iki-inhokeistani on aina ollut raitapaita. Se on ihan kamala, näyttää hyvältä ei kenenkään päällä. Se muokkaa kantajastaan perunan muotoisen optisen illuusion kautta. Paraskin kuntosalilla ja lenkkipolulla ryydytetty kroppa jää huolella kätköön sen keskinkertaiseen kuviointiin. Jos raitapaita olisi lounasannos, se olisi jauhelihakeitto, tuo kaikessa mauttomuudessaan tarpeettomin ruoka. Raitapaita on kuin lihallisen himon hiivuttua, romantiikan ja erotiikan näivyttyä, ja puhtaasta velvollisuudentunteesta lauantai-iltana saunan jälkeen lähetyssaarnaaja-asennossa harrastettu avioseksi. Samalla voi vaihtaa sitten puhtaat kalsarit. Raitapaita on kuin taskulämmin vesi tai alkoholiton kossu. Pointless sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kuvassa normaali, yksivärinen T-paita, jossa on siinäkin rutosti enemmän vihaa ja vimmaa kuin raitapaidassa. Itsehän en siis todellakaan omista kyseistä vaatekappaletta, ja kun en viitsi pilata tasokasta blogiani jostain neteistä rippaamallani kuvalla, niin en laita sen vaatekappaleen kuvaa tähän.

Jos siis kaikesta tästä huolimatta harkitset raitapaidan hankkimista, lopeta se heti. Sen hankkiminen ei auta sinua elämässä mitenkään, koska perunamaiselta näyttävästä ruumiinrakenteesta ei ole hyötyä. Jos sinulla on jo raitapaita, vie se UFFiin tai johonkin. Mieluiten kuitenkin sellaiseen paikkaan, että se lähetetään ketjuilla lukitussa sarkofagissa pois maasta.