Taas uudet lenkkarit

Nonni! Pidin pienen tauon bloggaamisesta, kun ei vaan irronnut. Nyt taas irtoaa, kiitos spitaalin, jonka nappasin nuoltuani seisoskelutukipalkkia metrossa. Nyt siis mieli kirkkaana ja lepran hapertamin sormin kirjoitan tätä juttua tähän näin, vaikka voisin olla tekemässä jotain järkevääkin. Toisaalta saa olla vielä pahempi tonto, jos tätä erehtyy lukemaan. Ei ole koukkuja ja juonenkäänteitä tässä, ainoastaan lonkalta heitettyä läpändeerosta. 

Anyways, nyt on taas ihan hirveästi blogattavaakin, kun muutin Hakaniemeen, joka on Helsingille vähän sama kuin mitä Tom of Finland on suomalaiselle homoeroottiselle taiteelle. Hakaniemi on hyvä. Tällä kertaa en kuitenkaan kirjoita uudesta asunnosta, koska olen liikenteessä ja pitäisi olla kuvia ja kaikkea. Kirjoitan siitä mitä on mukana, eli vaatetuksesta. Vaatteet, nuo paljaan ihon kahleet. Toisaalta kun keli on nollassa, niin voisi olla ikävä kävellä kulkusillaan pihalla.

Ostin viimeksi uudet lenkkarit keväällä Italiasta. Mainitsin tämän lähinnä elvistelläkseni sillä, että olen ollut myös ulkomailla tänä vuonna. Asiaan, ne oli ihan normaalit tummansiniset lenkkarit, vähän kuten edeltäjänsäkin. Pettymykseksi ne silloin ostetut lenkkarit oli samaan aikaan ihan paskat lenkkarit, koska jo loppukesästä niissä oli reikä kyljessä. Tiedä siitä sitten että mistä tullut, liekö oksa mennyt läpi, vain yrittikö jengiläinen puukottaa jalkaterään, mutta sipaisi vaan lenkkaria. Tein sitten toissapäivänä sen ainoan asian mitä voi tehdä, eli ostin uudet tummansiniset lenkkarit. Tällä kertaa ostin ihan Niket, kun oli tarjouksessa. Normaalistihan en ole sellaisia ikinä raaskinut ostaa, kun ne maksavat kultaa, mirhamia ja mansikoita.

Kuvassa uudet lenkkarini, joissa valkoiset osat ovat jo tässä vaiheessa kerenneet napata väriä pintaansa. Lenkkarit on kaikin puolin tavalliset lenkkarit, mikä on hyvä. Ei lenkkareissa kuulu olla mitään perhanan hunajakenno-nanokuituja, jotka saavat ihmisen hyppäämään tasajalkaan kaksi metriä ylöspäin. Siinähän voi murtua jalat alas tullessa!

Pukeutumisessa on aina suositeltavaa hankkia samanlaisia vaatteita kuin mitä on hävittämässä, siinä säästää aikaa. Poikkeuksen tähän tekee se, jos tyyli muuttuu radikaalisti, nimimerkillä "useampi leveä kravatti odottelemassa vaatekaapissa suopeampia aikoja". Tästä syystä olisi oikeastaan vielä suositeltavampaa ostaa sellaisia ajattomia vaatekappaleita, niin voi ostaa samanlaisia tilalle sitten kun päivä paistaa niistä lävitse. Sen vaatekaupassa haaskatun ajan voi kuitenkin käyttää mielummin vaikka blogitekstin kirjoittamiseen kantapaikassa.

Pott...pyöräilykypärä

Ankeassa arjessa vellominen ja itsesäälissä rypeminen, siinä ovat suomalaiset kansanhuvit. Tämän lisäksi katsantokanta about kaikkeen on lähtökohtaisesti negatiivista, mistä malliesimerkin antaa juuri äsken lukemasi rivit. Koska kaikki ei oikeasti ole paskaa eikä ennen ollut paremmin, nyt käännetään posivaihdetta silmään ja vaihdetaan tyylilajia mollista duuriin. Hip hei! Kun ihmisellä on elämän perusasiat kunnossa, ihminen ei myöskään sorru surkutteluun niin helposti. Maslow'n tarvehierarkian ihan alimman portaan on perustarpeet, eli syöminen ja paskominen, ovat melko helppoja täyttää. Jos tässä ei pärjää, todennäköisesti vaan kuolee. Toisella askelmalla on turvallisuus, ja tämän kirjoituksen aihepiiri sivuaa tätä kakkos-, eli B-rappua. Se on hyvä rappu.

Elämässä on nykyisellään tiettyjä turvallisuuteen liittyviä normeja, jotka eivät ole oikeastana ollenkaan pahasta. Turvavyön laittaminen ja liikenteen nopeusrajoitukset lienevät hyviä esimerkkejä, periaatteessahan homman voisi ulkoistaa vastuun suhteen myös yksilölle, mutta koska ihminen on kollektiivisesti tonta/tonto, niin ruumiitahan siinä tulisi. Todennäköisimmin ensimmäisenä itkemässä ja yhteiskunnan vastuuta tapaturmista olisivat todennäköisimmin vaatimassa samaiset kaiffarit, jotka huutavat yleensä ensimmäisenä sitä, kun yhteiskunta rajoittaa heidän oikeuttaan juosta munasillaan pitkin katuja, siinä missä kukaan ei olisi suojelemassa niitä viattomia sivustakatsojia, joiden näköhermoja kyseinen särkisi.

Kypärän käyttäminen pyöräillessä on sellainen asia, mitä ei ole vielä lailla normitettu mutta varmaan pitäisi. Se on nimittäin sellainen homma, että se kypärä saattaa säästää hengen, jos vetää kispalla pahasti turvat. Allekirjoittaneella kypärän hommaaminen kesti kauan. Päällimmäisenä syynä tähän oli varmaankin se, miltä se kypärä näyttää päässä, mikä on tonto syy. Jahka yleistyvät lisää, se kypärätön jamppa näyttää omituiselta. Nii.

Kuvassa hommaamani fillarikypärä, olisin ostanut aatteen värisenä, muttei ollut kokoja. Onhan tuokin ihan päheä väri, kait. Kypärämalleista en tiedä mitään, kait se pitää valita semmoinen mikä omaa silmää miellyttää. Itsehän menin sillä, mikä näytti vähiten pahalta. 

Palaten kirjoituksen alkupuolella mainittuun Maslow'iin ja turvallisuuteen, nyt kun toinen rappu on vielä paremmassa kondiksessa, pitää siirtyä asioissa eteenpäin. Se tarvehierarkian kolmas rappu on sitten seuraavana, eli läheisyys ja rakkaus (ts. kömö-/nahkahommat), jotka ovat suht' hyvässä reilassa, ihan siis elvistelemättä todeten. Se on ihmisille tärkeää, että on paikka johon mennä rakastamaan. Kolme hierarkian rappua kun on täynnä, se riittää, sillä seuraavana tulevaa arvostusta ei suomalainen mies kaipaa, koska suomalainen mies ei arvosta ketään, eikä etenkään itseään. Estetiikka on joidenkin pilipali-ihmisten höttö-katto-yläkäsitteitä (samoin kuin moraali on kivilaji) ja itseään voi toteuttaa vaikka tekemällä iltapalaksi makkispekkikset.

Valmu-paita

Elämä on ihan liian lyhyt pelkän arkisen aherruksen suorittamiseen, saati halpojen juomisen juomiseen, ellei sitten puhuta ihan ilmaisista juomista. Ravintola-alan opinnoissa allekirjoittaneen tajukoppaan taottiin ajatus siitä, että ei ole olemassa ilmaisia lounaita, laskun maksaa aina joku. Juominkien ja juhlimisen kanssa on aivan sama juttu; ne ilmaisetkin juomat on jonkun kuitattava, rasvamaksan aiheuttamasta pidemmästä saigonista puhumattakaan. Tästä huolimatta ei ole mahdollista elää mitään munkin elämää, paitsi jos siis on munkki. Ei nekään veitikat kait lasiin sylje, ja miksi sylkisivätkään? Ihminen ei ole mikään päämäärättömästi raatava ampiainen, joka menettää elämänsä tarkoituksen kuningattaren kuoltua. Pitää olla myös kivaa välistä, tai vaikka aina.

Arkea voi karkottaa monella tapaa, joista yksi on luontevasti festarointi. Festarointi on sellainen taiteenlaji, että sitä voi harjoittaa aika monessa muodossa ja näin kasvavana ja ikääntyvänä

hedonistina elämä ei yksinkertaisesti taivu mihinkään huonoissa olosuhteissa suoritettuun, useamman päivän telttakämyilyyn. Pitää olla rock-henkisyyttä, mikä ei ole kuitenkaan synonyymi hampuusiudelle ja pahalta haisemiselle. 2010-luvun hedonistimies tuoksuu, myöntää lukuisat virheensä, eikä pyydä apua. 

Kun festarihommissa ollaan ns. tilanteen päällä, sieltä pitää kuitenkin hommata jonkinlaista fyysistä evidenssiä. Sitä ei nimittäin usko Erkkikään että on oltu yhtään missään, jos ei ole jotain hankittu itse paikasta, oli kyseessä sitten joku teematuote tai uusi arpi. Vaikka hetken huuma yllättäisi, pitää silti purra hammasta ja hankkia muisto, aivoihin kun ei voi aina luottaa muistojen säilyttäjänä.

Kuvassa Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtumilta hommaamani festari-/rokkipaita. Olen joskus aiemmin kirjoitellut siitä, kuinka jokaisella tulisi olla ainakin yksi rokkipaita. Kyseinen paita on luontevasti hankittu Suomen satukirjamaisen kesän ehkä parhaalta festivaalilta, ainakin teema, miljöö, tunnelma, ihmiset ja esiintyjäkavalkadi on erittäin kilpailukykyinen kokonaisuus.

Festaroinnista selviää lentävin värein yleensä silloin, kun pyörii hyvässä porukassa, eikä tötöile. Kuulostaa helpolta, mutta välillä ihminen vaan tötöilee. Tästä huolimatta tötöily on tontoa, ja siten ei suositeltavaa. Kömöt antaa yleensä anteeksi pienet tötöilyt, mutta ei isompia, saati jatkuvaa amok-juoksua. Toisaalta jälkimmäisenä mainitussa, vauhkoa eläintä muistuttavassa tilassa ihmisellä on yleensä muutakin mietittävää kuin kömöt, kuten se, ettei vast'ikään hankittu festaripaita repeä otettaessa niskalenkkiä paikallisesta kerberossista.

Kesäkengät

2010-luvun ajassa elävä mies ei tarjoa, hänelle tarjotaan. Tästä samasta syystä myöskään kaksi ajassa elävää, miehistä sillä lailla pitävää miestä, eivät ikinä tarjoa juomia toisilleen, paitsi jos on toisen vuoro mennä tiskille. 2010-luvun mies on hetkessä kiinni oleva metropoliitti, jonka habitus istuu tilanteeseen kuin katolinen pappi rippituoliin. Jotta menee läpi kanssaihmisille uskottavasti 2010-luvun miehenä, vaatetuksen tulee olla aina kohdallaan. Ajankuvaan ja vuodenaikaan sopimaton pukeutuminen aiheuttaa nimittäin maineelle pahan kolauksen nopeammin, kuin ehtii sanoa setämies. 

Paras ostos on yleensä sellainen ostos, jonka tekee vähän vahingossa, kun sattuu olemaan massia yllä. Kömötkin tykkää sellaisesta itsevarmasta massimiehestä. Jos menee ostelemaan juttuja ihan asioikseen, niin tasan ei muuten löydä mitään. Tästä vankkana todistusaineistona se, että minäkin löysin kesäkengät ihan vaan kun olin kenkäkaupassa aveccina.

Hesalaiset sanovat kenkiä skloboiksi, mikä on uskomattoman hankala sana lausua kolmen promillen humalassa (kolmen promillen humalassa tosin mikä hyvänsä sana on hankala lausua). Kengät on kuitenkin tärkeä juttu olla, etenkin kun asustaa näin pohjoisessa sijaitsevassa ja kylmässä maassa. Neljä vuodenaikaa tekevät sen, että ympäri vuoden ei voi olla nahkanaruilla jalan ympäri sidotut kuutinnahkariekaleet jalassa, joten 2010-luvun hedonisti-metropoliitilla pitää olla myös kevyempää jalkinetta olemassa. 

Kuvassa kesäkenkäni, mukavasti tummansiniset. Koko on 41, ja kuten pienijalkaisista miehistä yleisesti puhutaan, heillä on myös pienet kengät. Kesäkengät ovat kankaiset ja hyvät. Oikea kenkä on ikävästi hangannut akillesjänteeseen Horuksen silmää suuremman hiertymän, mutta kyllä se siitä lähtee, kun vaan jaksaa käyttää rakkolaastaria. Ostin kengät noin kolmen minuutin harkinta-ajalla, mikä on ruhtinaallinen aika ostopäätökseen. Vähän saatoin kokeilla vasenta kenkää jalassa, mikä perhana ei paljastanut, että toinen kenkä se hiertää minkä ehtii.

Kesäkengät on hyvä olla, jos ne ovat oikeanlaiset, ne menevät niin patikalla kuin kuunarin kannella skoolatessa. Kesäkenkien merkillä ei ole tosiasiassa paskankaan väliä, koska kenkien merkkiä katsovat tarkasti vaan siinä määrin pinnalliset ihmiset, että niitä on se kaksi prosenttia väestöstä. Nämä vempulat ovat vielä sellaisia, että kuppaavat merkkikenkäihmiseltä velatkin, jos vaan kuppaamaan pääsevät. Toisekseen ne kahdensadanviidenkympin merkkikengät ottaa kuitenkin kolhua osuessaan kärki edellä rappuseen, mikä taasen harmittaa aika pirusti enemmän nousukasta oikeistokommaria kuin harmittaisi kolmenkympin sklobot jalassa tallaavaa hedonistirenttua.

Lifestyle: Napashotit

Sikailuun ja siihen liittyvä hedonismilla voi olla negatiivinen vaikutus ihmisen elämään, tai ainakin muiden suhtautumiseen kyseiseen yksilöön. Edellä mainittuja harrasteitahan voi toki toteuttaa myös olematta töykeä toisia kohtaan. Omassa elämässäni olen kuullut useita tosielämän tarinoita tälläisestä boheemista porsastelusta, joista mainittakoon taksilla ajaminen kävelyvauhtia ja juttelu kavereiden kanssa ikkunasta samaan aikaan (kompromissi siitä, kun taksiasiakas ei jaksanut kävellä, kaverit eivät jaksaneet mennä taksilla, ja sovittuun lisähintaan taksi ajoi kävelytahtia), tarjoilijan seisottaminen pöydän vieressä kaatamassa konjakkilasit aina piripintaan kun asiakkaat otti hörppyä, sekä sellainen hillitön ihmisihokontakteihin sotkeutuminen, vaikka ei olisi edes tarkoitus. Pointti lienee siinä, että jokaisella sattuu joskus eteen se hetki, kun tuntee olevansa ihan keisari, ja innostuksessa tulee hiukan huikenneltua. Pääasia, ettei ole töykeä toisia kohtaan, ainakaan pahasti ja tahallisesti. Humpan juoni on kuitenkin siinä, että aina välillä hullu nuoruus ottaa otetta ihmisen selkänahasta, eikä siinä sinällään mitään väärää ole. 

Nuoruuteen itsessään kuuluu välillä sellaiset kaiken maailman soidinmenot, riiaukset ja kukkotanssit. Niin miehet kuin naisetkin pörhäyttävät ajoittain henkiset riikinkukon takahöyhenensä auki ja antavat palaa, baby! Vaikka nämä huikentelut ovat suoremmin nuoruuden intoon liitännäisiä juttuja, kyllä niitä tekee ihan aikaihmisetkin. Yksi näistä hullutteluriiteistä on napashotit, jotka olivat kuumalla 80-luvulla kovaa huutoa, mutta kokivat talouden ylikuumenemisen, internetkuplan ja 90-luvun alan laman myötä hetkittäisen hiipumisen ennen nousemistaan uuteen renessanssiinsa näin 2010-luvulla. Napashotit on hyvä juttu. Ei ole vaikea kuvitella koko päivän neuvotellutta ammattiliittojohtajaa ottamassa napashottia rentoutuakseen liiton saunalla ja karjahtamassa "Tarzan Bundolo!". Ei ole vaikea nähdä useampaa yrityksen keskijohtoon kuuluvaa henkilöä nauttimassa napashotteja kollegansa navasta firman pikkujouluissa, oma tai jonkun muun kravatti Rambo-nauhana. Ei ole vaikea kokea työnaista ottamassa kirkasta ja kirpeää perjantaikopsuaan armaansa navasta kodin turvassa. Napashotit ei tunne luokkarajoja, eikä sukupuolten välisiä eroja. Mitä nyt miehillä on keskiverrosti varmaan vähän naisia isommat ja karvaisemmat navat, paitsi jos on tyrä tai jos on klooni.

Kuvassa herkullinen napashot tarjoiltuna suolareunuksen kanssa. Voi olla suositeltavaa, että ei käytä napashotin juoma-alustana miestä, tai ainakaan yhtä mahakarvoituksella siunattua tapausta kuin kuvan malli. Mikäli nauttii napashottina tequilaa, ei kannata jättää sitruunaa tuohon tarjoiluastialle, kun se saattaa muuten osua juodessa kirvelevästi silmään. Toisin kuin siinä biisissä lauletaan, tequila on varsinaisesti vähän huono juoma napashotteihin, koska ainakin ne kotimaassa myynnissä olevat silverit ja goldit on aika hirveää evästä. Joku sellainen pastillinen juoma tarjoaa paremman laksatiivipitoisuuden ja jättää vatsan myös kivan tahmeaksi.

Kuvassa napashotteihin erinomaisesti soveltuva marjakossu, jota jokaisella isänmaallisella suomalaisella pitäisi olla viinakaapissaan (ei tarvinne erikseen mainita, että jokaisella isänmaallisella suomalaisella on myös viinakaappi, vaikka lasiin sylkisikin). Marjakossun edustalla tuollainen pullonsuuhun laitettava kaadin, joka on siis aivan must-juttu, jos nauttii ajoittain napashotteja. Muutoin on nimittäin isona riskinä lutrata arvokkaat juomat astiana toimivan henkilön päälle.

Jos siis eteen tulee hetki, jossa mietityttää napashot vai ei-napashot, kannattaa aina tarttua hetkeen ja mennä sillä napashotilla. Voi nimittäin olla, että se hetki ei enää koskaan palaa, kuten joskus on käynyt. Ei ihmistä ole napaansa katsomista. Tässä vaiheessa on varmaan hyvä myöntää, että tuo napashottien 80-luvun suosio tuli vedettyä ihan hatusta, sillä blogisti oli niihin aikoihin sen ikäinen, että napa ei ollut kehittynyt riittävän suureksi toimiakseen juoma-astiana. Lisäksi He-Man ukot oli vielä silloin napashotteja kiinnostavampi juttu.

Käsityöläisoluet

Nykymaailmassa käsityönä tehtyä pidetään jotenkin itseisarvoisesti hyvänä. Näin totaalisen kädentaidottomana ihmisenä en yhtään ymmärrä, miksi näin on. Teollisesti tuotettuna saa aikaiseksi hyvää ja tasalaatuista tavaraa, kun ei ole liikaa ihmisiä välissä sotkemassa. Tämä siis huomioimatta sitä eroa mikä syntyy tuotantomäärissä verratessa käsityöhön. Toisaalta taas, kun teollinen massatuotanto yleistyy, perushyödykkeiden valmistamiseen tarvittava käsiparien määrä vääjäämättä vähenee. Näin syntyy työttömyyttä, mikä taas korjautuu sillä että kulutusta siirtyy kohti palveluita. Tavallaan nämä käsityönä tehdyt ja asiakkaan maun mukaan kustomoidut hyödykkeet ovat osa tätä kiertokulkua, vaikka vähän nurisenkin siitä, että asiat olisivat muka helkkaristi parempia käsin tehtynä. Puuttuu se fiilis, mikä tulee kun saa käsiinsä koneilla tehdyn tavaran ja kalliimpia ne nyt ainakin ovat.

Käsityöläisvalmistus sopii kohtuullisen hyvin alkoholijuomien tuotantoon, sillä ihmisten makuaistit ovat subjektiivisia, eikä sitä Keravan punaista jaksa Erkkikaan kitata töllikaupalla (puhun tässä oikeastaan paskaa, sillä oikeasti on aika paljon jengiä, jolle alkoholijuomissa määrä on laatua tärkeämpi juttu). Käsintehty ei siis sinällään ole pahasta, vaikka kääntääkin kehityksen kelloa takaisin päin. Saapahan joku partasuti-hipsteri hommia, niin pääsee maksamaan veroa. Tästä innostuneena erehdyin itsekin tekemään oluthankintoja sellaisesta alan kaupasta. Oli vaikka mitä, ja oli kyllä hinnoissaan. Koska raha ei ole ongelma, vaan käyttövoima, ostin vittuillessani silti.

Kuvassa hankkimani käsityöläisoluet, tein hankinnat lukemalla vähän etikettiä ja katsomalla etikettikuvaa. Vasemmalta oikealle kuvassa siis koirakalja, nyrkkinainen ja teinihenki. En ole vielä raaskinut juoda noita, ehkä sitten joskus huonossa seurassa, taskulämpimänä ja vitutukseen. Kun nämä ovat hankittu ulkomailta, niin toivotaan että maistuvat ihan kauheilta. Sitten ei paljoa harmita saatavuusongelmat jatkossa.

Käsityöläisoluet ovat nyt kuuminta hottia, joten kyllä niitä kannattaa kokeilla, ettei leimaudu ihan muutosvastarinnan keulakuvaksi. Se lopullinen kysymys kuitenkin lienee, että saako käsityöläisoluita juomalla kömöjä. Vastaushan on, että saa ihan siinä ihan missä saa juomalla mitä hyvänsä alkoholijuomaa, paitsi kiljua. Käsityöläisoluiden kohdalla makua on toki sen verran, ettei tarvi litkiä koko koria kerralla. Toisaalta myös oluiden hinta varmistaa sen, että korillisen juomista ei tarvitse edes harkita, ellei sitten ole tuomiopäivän kulutusjuhlat ja amok-juoksu päällänsä.

Matkamuistot

Ihmisen on hyvä olla välillä reissussa, sellainen pienikin muualla kuin kotonaisemissa vietetty ajanjakso lataa päänsisäisiä akkuja. Jos on rahat vähissä voi tietysti ottaa miniloman juomalla useamman topen (junttislangiversio hesalaisesta stubesta) lyhyeen aikaan, mutta tämä ei tietysti ole ihan sama juttu. Itsehän olen matkailijana niitä ihmisiä, jotka ei yleensä mene samaan kohteeseen kahdesti, kun vielä on niin paljon näkemättä. Tukholmaa ja Tallinnaa ei tosin lasketa tähän listaukseen, niissä tulee käytyä. Kumpaisenkin kaupungin ilmassa on varmasti jotain vialla, koska jostain kumman syystä näihin kaupunkeihin saapuessa tai näistä lähtiessä on yleensä paha olo. Sama efekti kuin hotelleissa yöpymisessä.

Lomalta kuuluu hankkia jotain muistiaisia, koska eihän sitä muuten pysty esittämään kömöille hedonisti-jetset-kosmopoliittia. Pitää olla todistusaineistoa, jota sillai puolihuolimattomasti vilauttelee. Ihan pelkkä normaali vilauttelu on sekin aina hyvä ajatus. Nettiin on järkevä laittaa kuvia, mutta tämä ei riitä. Jotain sellaista matkamuistoa on siis oltava. Ainoa ongelma näillä muistiaisilla on se, että niiden pitäisi olla sillälailla tasokkaita, että niitä kehtaa pitää esillä. Toinen ongelma on siinä, että isompi krääsä veisi matkalaukusta tarvittavaa tilaa ja toisi painoa. Ratkaisu on sellainen, että keep it small and simple. Tästä syystä mukaan kannattaa hankkia paikallinen jääkaappimagneetti, sillä sellaisia tarvii muutenkin olla. Niillä voi laittaa näpsäkästi esille tärkeät tiedotteet, laskut, lasten kuvat (lapsettomat voi laittaa joidenkin muiden lapsien kuvia, leikkaa niitä vaikka lehdistä) ja kirjeitse saadut tappouhkaukset.

Kuvassa Rooma-aiheinen jääkaappimagneettini, joka toimii tällä hetkellä hienon häävierasnimikyltin pidikkeenä. Oli muuten hyvät häät, tanssin ja kaikkea, enkä kyllä yhtään muista tanssineeni. Magneetin koko on arviolta tulitikkuaskin luokkaa, mikä on presiis sopiva. Magneetin pinta on tuollaisen marmorin näköistä, mikä on hieno juttu, sillä kulunut marmorilaatta tuo mieleen Keski-Euroopan, tyylin, eleganssin, hedonismin, vaurauden ja syntiset kesäyöt.

Jääkaappimagneetteja löytyy joka perhanan turistikojusta, tosin niistä sellaista ei kannata hankkia, jos on vaihtoehtoja. Itsehän suosin nähtävyyksien kauppoja, kun niissä on monesti siihen kyseiseen paikkaan liittyvää kamaa. Olkoonkin niin, että tuo magneetti ei varsinaisesti kerro itse ostopaikasta, eli Ostia Antican raunioista mitään. Harmi sinällään, jos niillä olisi siellä ollut sellaisia magneetteja, tasan olisin ostanut. Tontot. Magneetteja voi olla useampia, mutta ei kuitenkaan ihan niin paljoa, että jääkaappia ei hahmota magneettien alta. 

Halvat tuliaispaidat Italiasta

Siinä yhdessä vanhassa lastenlaulussa sanotaan, että maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, jotka hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Tämä on totta, ja ne asiat hämmästyttää myös isoa kulkijaa. Kaikessa ei ole vaan järkeä. Monesti kaikkein vähiten järkeä on sellaisissa asioissa, joita pyritään perustelemaan niin, että tätä toimintaa tehdään nimenomaan siksi, että vain näin toimimalla tässä touhussa on järkeä. Otetaan vaikkapa sellainen juttu, että on ihmisiä, jotka tienaavat miljoona euroa vuodessa. Muistaakseni keskiverto palkansaaja tienaa hieman yli saman koko työuransa aikana, jos siis on yhtenäinen työura. Jostain syystä toiset hommat ovat kuitenkin niin vaikeita ja vastuullisia, että niistä pitää maksaa normaali ihmisen elämän aikana tienaama summa vuodessa. No eihän siinä. Taloudellisen toimeentulon kannalta se on aivan sama, tienaatko sen yhden vai kaksi miljoonaa vuodessa. Kaksi miltsiä tienaavan pitää vaan ompeluttaa syvemmät taskut käärinliinoihin ja hankkia komeampi krypta.

Myös pukeutumisessa on asioita, joissa ei ole välttämättä järkeä, mutta niitä tehdään silti. Olen jo aiemmin tällä yksipuolisella foorumilla kertonut mieltymyksestäni halpoihin printtipaitoihin, joiden sanomassa ei ole mitään järkeä. Yleensä ollessani ulkomailla käytän ihan aikaa sellaisten metsästämiseen, koska ne ovat hiukan erilaisia kuin kotopuolessa. Siinä ei ole mitään järkeä. Toisaalta taas jotain merkkiä olevat T-paidat ovat printeiltään vähintään yhtä hämyisiä, suurimpana erona lähinnä kuusinkertainen hinta ja parempi laatu, eikä sekään saa sitä paitaa kestämään loputtomiin, kun kangas kuluu kumminkin. Tässä mielessä halvat paidat on parempia. Voi tietysti olla, että käyttämällä halpoja paitoja pilaan kaikki saumani kalliille merkkipaidoille syttyville kömöille. Kun nämä kömöt kävisivät muutenkin rasitteeksi lompsalle kaikkien hintavien lahjapyyntöjen ja Barbadoksen lomien kustantamisen kautta, ehkä ihan hyvä näin.

Kuvassa Italiasta hankkimani halpa, hämyprinttinen T-paita. Tykästyin harmaaseen pohjaväriin (joskus nuorena käytin ainoastaan mustia ja harmaita T-paitoja), keväiseen kukkaskuosiin sekä lukuun 33, koska olen 33-vuotias. Jahka täytän 34, varmaan poltan paidan, koska se muistuttaa liikaa siitä, kun olin nuori, vetreä ja ketterä 33-vuotias. Paita on napakka, mikä on myös hyvä muistutus että allekirjoittaneen pitää vetää vatsaa sisään ja laihtua vyötäröltä. Toisaalta hihat jättävät kivasti pythonin ja anakondan paljaaksi.

Kuvassa toinen Italian tuliainen. Printissä viitataan ilmeisesti Amerikan Yhdysvaltojen Nashvillessä pantuun käsityöläisolueen. Siis Nashvillehän on ilmeisesti karmeaa punaniskalaa ja Raamattuvyöhykkeen kaupunkeja, mutta toisaalta yhdistän sen jotenkin Jack Daniels-viskiin, jota silloin tällöin nautin colalla huonossa seurassa. Paita on aika samaa mallia kuin tuo ylempi paitakin on, tosin värittömämpi.

Pukeutumisessa on pitkässä juoksussa hyvä luoda itselleen joku brändi ja mennä sillä. Sellainen itselleen uskollisena pysyminen kantaa hedelmää, kuten myös toisille uskollisena oleminen (paitsi jos harrastaa yleisurheilulajina vähemmän tunnettua syrjähyppyä ammattimaisesti). Vaikka itse olenkin hiukan freesiytynyt vuosien varrella (mikä on ihan tervettä, sitä kutsutaan myös kasvamiseksi ja tilanteen mukaan pukeutumiseksi), tietyistä perusprinsiipeistä tulee pitää kiinni katkeraan loppuun saakka. Minulle yksi näistä prinsiipeistä on halvat printti-T-paidat, joita käytän salilla, kauluspaidan alla ja ollessani "holiday very casual"-moodissa. 

Tanskalainen kauluspaita

Ihmisellä on hyvä olla tasoa jossakin asiassa, mutta ei kaikessa, koska se maksaa aikaa ja rahaa. Humpan juoni menee nimittäin vertauskuvainnollisesti samalla lailla kuin painissa, jos pistät vastaan kaverin jokaista liikettä, vedät itsesi piippuun ja häviät. Aivan sama juttu koskee panostamista tasoon, jos kaikki on harkittua ja hintavaa, se viekin sitten kapasiteetin kaikelta muulta. Tästä syystä pitää osata optimoida oleelliseen ja kaikki muu saakin olla luokatonta ja halpaa paskaa. Ei ne ihmiset kuitenkaan sitä hintaa tajua, kun ei niissä tavaroissa ole hintalappuja kiinni.

Oma tasoloikkani tapahtuu kauluspaidoissa ja niiden kohdalla oma valintani on toinen Pohjoismaa, nimittäin Tanska. Tanska on maa, jossa jokainen on oman elämänsä Nils Holgersson. Siellä ihmiset ovat helposti ruskettuvia vaaleita pellavapäitä, jotka tykkäävät vaaleasta leivästä ja Tuborgista jo lapsena. Tanska on samalla maa, jossa osataan tehdä kauluspaitoja. Näin se vaan on. Tanskalaiset kauluspaidat myös maksavat aika pirusti, mistä syystä pitää metsästää tarjouksia. Näin tein, ja tein myös hankinnan.

Kuvassa tanskalainen Bosweel & Sonsin kauluspaitani. Se on kaikin puolin hyvä, soma ja sievä. Sillä saa...maininnan kaverina, joka kulkee Bosweel & Sonsin kauluspaita päällään. Niin joo, paita on myös sininen. Kuvasta ei näy, mutta kauluksen sisäpinta on hiukan eri väriä kuin muu paita. Tässäkin on pikantti juttunsa. Tästä syystä en myöskään yleensä pidä kyseisissä paidoissa kravattia. Paita on hintavahko, ja jos käyttää kalliimpia paitoja, on kaveri jolla on ihan liikaa rahaa. Toki tämä on tulo- ja kustannustasoon nähden suhteellista, mutta silti. Tämä selkeästi ylimääräinen raha pitäisi käyttää mielummin hyväntekeväisyyteen, viinaan, lauluihin ja kömöihin. 

Kauluspaita on siistien vaatteiden DC-10, vahva perussuorittaja. Tästä syystä kauluspaidoissa on hyvä pitää jonkunlainen perustaso yllä, olkoonkin että valtaosa ihmisistä todennäköisesti rekisteröi vaan sen että ihmisellä on kauluspaita päällä, eikä mitään sen kummempaa. Jos on jonkun verran ylimääräistä ja halukkuutta satsata kauluspaitaan, hanki tanskalainen sellainen. Et kadu. Käytän itse ja suosittelen. Tanska on kuitenkin Pohjoismaa, tykkäävät varmaan syödä perunansakin keitettyinä, mikä on kunnollista. 

Reisitaskushortsit

Shoppailu on vähän sellaista hommaa, että sen tekeminen on hyvä optimoida ripeäksi silloin, kun raha ei polttele taskuja ja kun on hankkimassa hyödykkeitä, joiden hankkimisen kokee yleensä epämiellyttäväksi. Omalla kohdallani tälläinen hyödykeryhmä on vaatteet, mistä syystä on ihan helvetin loogista pitää puolittain pukeutumiseen pyhitettyä blogia (toinen puoli on yleistä perseilyä). Tästä syystä hankin vaatteita nopealla päätännällä, minkä osaltaan kyllä huomaa. Ensituntuma on kuitenkin yleensä se ainoa oikea tuntuma, turha sitä on hieroa. Joillakin on tarve hakea parasta mahdollista, mutta oikeasti sellaista parasta mahdollista ei ole, on vaan subjektiivisia mieltymyksiä. Jos hyväksyttävän raja ylittyy, nihkeiden hankintojen kohdalla se on siinä. Ei asia hieromalla parane.

Shortsikausi on Pohjolassa melko lyhyt, tästä syystä on melkolailla tontoa laittaa suuremmin rahaa kiinni shortseihin, saati investoida kalliimpiin malleihin. Toinen kriittinen virhe on hankkia sellaiset reisitaskuttomat shortsit, eli nk. lilliputtihousut. Nimi tulee siitä, että lilliputtihousujen käyttäjä saa itsensä näyttämään ihan Nils Holgerssonilta ja tälläistä ihmistä katsellessa jää vain odottamaan sitä, että Akka Kebnekaise ja muut villihanhet tulevat hakemaan hänet pois. Älä siis ole Holgersson, älä lähde hanhien matkaan (ne ruojat), äläkä käytä lilliputtihousuja. Kun shortseja tulee kuitenkin käytettyä vähän, ne kestää vuosikausia; jos löytyy hyvä malli, kannattaa hankkia muutamat samanmalliset ja eriväriset. Säästää kanssa aikaa, kun ei tarvitse arpoa vaatekaapilla.

Kuvassa hankkimani reisitaskushortsit, malli sama, väri eri. Ei mitkään lilliputtihousut. Sellaiset eivät sovi persjalkaisen ruumiinrakenteen omaavalle, eivätkä muutenkaan kenellekään, pl. sininen piippalakki päässä hanhien selässä matkustavat henkilöt. Istuvat hyvin ja ovat, noh, shortsit. Joskus perushyvä on riittävä ja sillä pärjää ihan kalkkiviivoille asti. Reisitaskut ovat kesällä oikeastaan ihan näpsäkkä olla, kun oleminen on muutenkin rennompaa ja mukaan tarvii afoja ja kaikkea muuta tarpeellista tavaraa.

Shortsien käyttämisessä on tärkeää hyödyntää se mahdollisuuden ikkuna, jonka lämmin sää luo. Sama teoria mahdollisuuden ikkunasta on laajennettavissa myös muille elämänalueille, kuten kömöihin. Humpan juoni on nimittäin sellainen, että omien tekemisten ja olemisen seurauksena aikajanalle avautuu tiettyjä ajankohtia, jotka ovat samalla mahdollisuuksien ikkunoita viettää hedonistisia hetkiä tiettyjen kömöjen kanssa. Jossain vaiheessa tämä on siis mahdollista tietyn kömön kanssa, toisessa taas enää ei. Sulkeutuneet mahdollisuuden ikkunat ovat luonteeltaan vähän sellaisia, että niiden perään itkeminen on aika turhaa, juna meni jo. Niissä uusissa avautuvissa ja nykyisellään auki olevissa ikkunoissa saattaa muutenkin olla paljon kivemmat pokat. Makuasioita, sanoi Musti kun muniaan nuoli.

Yliopistopaita

Vanhassa kirjassa sanotaan, että pöyhkeyden vievän perikatoon ja ylpeyden kulkevan lankeemuksen edellä. Tässä on vinha perä, vaikka osa vanhan kirjan jutuista, tyyliin kivitystuomio loskan roiskuttamisesta toisen Jaguarin päälle, on toki nykyaikaan sopimatonta. Nokka pystyssä kulkeminen on joka tapauksessa ei-ei. Kokonaan toinen juttu taas on itsetunto, itsekunnioitus ja sovelias ylpeys omista aikaansaannoksista. Jos vaikka käy jossain kaupungissa, sieltä saa ostaa tuliaisiksi T-paidan tai mukin, josta ilmenee että tuotteen omistaja on käynyt kyseisessä paikassa. Tämä on toki monesti myös tontoa, sillä yleensä nämä turistituotteet näyttävät justiinsa siltä, että niitä näkyy ainoastaan vyölaukkua ja sukkia sandaalien kanssa käyttävien ihmisten päällä. Periaatteellisella tasolla näin kuitenkin voi toimia, siis ostaa sen turistikrääsän. Paikalliset tykkää. Ne tuotteet jossain muualla tehnyt kaveri tykkää, virnistää ja suhisee kuin kanadanhanhi.

Ihmisten saavuttamat asiat, ja niistä koettu saavuttamisen tunne, ovat hyvinkin subjektiivisia kokemuksia. Yksi on ylpeä valmistuttuaan tutkintoon, toinen on ylpeä pestyään auton, kolmas on ylpeä kiivettyään ilman lisähappea ja kännissä K2:lle, neljäs on ylpeä siitä, että isillä on paljon rahhoo (mikä on kiistatta kovin saavutus edellä mainituista). Tässä ei ole sinänsä mitään väärää, jos onnistuu jossain, saa olla tyytyväinen, kunhan ei tukota muiden ihmisten some-feedejä aivan täysin sillä saavutuksellaan. Siksi on myös hyvä pitää mielessä että se onnistumisen taso ei tarkoita jollekin toiselle välttämättä mitään, pysyypähän nöyränä.

Blogistin yksi oma ylpeydenaihe liittyy koulutukseen, sillä vaikka se ei mennyt suunnitellusti, se meni silti ihan oikein. Oma subjektiivinen kokemus arvottaa yliopistotutkinnon korkealle, sillä siellä oppii kirjoittamaan sujuvasti paskaa ja puhumaan itsestään yksikön kolmannessa persoonassa joutuu tekemään useamman vuoden töitä sen päätepisteen eteen, ja sen jälkeen se homma vasta alkaakin, jottei tutkinto mene kankkulan kaivoon (muu elämä sitten meneekin). Tästä syystä, ja koska en nuorena ajatellut olevani yliopisto-materiaalia, pidän kovana juttuna sitä että kävin yliopistotutkinnon ja hommasin paidan todisteeksi siitä!

Kuvassa Kuopion Yliopisto-college-paitani. On melko ruma. On melko punainen. On melko Kuopio. Kyseinen opinahjo fuusioitui Joensuun vastaavan kanssa ennen valmistumistani, ja oli siten toinen tutkinto, jonka sain koulusta, johon en alunperin hakenut. On se silti kova, ja paidan arvohan vaan nousee, kun niitä ei enää valmisteta! Tästä syystä käytän paitaa yleensä takin alla koiraa kusettaessani.

Näitä tälläisiä aikaa kestämättömiä juttuja, eli tietynlaista muistojen memorabiliaa, tulee hankkia, vaikka ei siinä mitään järkeä sinällään ole. Niissä on kuitenkin juttunsa. Lapset voi sitten nauraa ja pitää sekä näitä tavaroita että vanhempaansa retrohenkisenä paskana. Kyllä se ehkä joskus muotiin taas tulee.

Afat

Kesä ja kärpäset, sanovat. Kevään saapuminen tarkoittaa valon saapumista takaisin Pohjolaan loputtoman syksyn ja yönmustan talven jäljiltä. Se tarkoittaa tiivistettynä sitä, että jos ei käytä apuvälineitä, joutuu siristämään silmiä niin maan perkeleesti, että on iso riski näyttää myyrältä. Kun silmiä ei kuitenkaan ole järkevöidä laseroida huonommin valoa vastaanottaviksi yksittäisen vuodenajan takia (muutenkin voi olla että joutuu mustasukkaisten miesten ajamana maanpakoon sellaiseen maahan, joka ei ole talvella kuin Mordorin käymälä), liiallisen valoisuuden ehkäisemiseksi on järkevä hankkia apuvälineitä.

Allekirjoittaneelle ikä teki tepposet (Tepponen on siinä määrin paska jätkä, että sen sukunimikin kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella) ja runteli silmät huonosti näkeviksi päältä parikymppisenä. En kuitenkaan taipunut kuin vasta siinä vaiheessa, kun ei tahtonut saada selvää tienviitoista kuin vasta melkein kohdalla. Tästä syystä sitä joutui hankkimaan silmälasit, ja kun kesällä pitäisi olla aurinkolasit, eli afat, niitä ei sitten tullutkaan hommattua, kun sellaiset vahvuuksilla olevat maksavat rahaa. Nyt kuitenkin talouden taantuman hetkillä tuli aika noudattaa vastasyklistä talouspolitiikkaa henkilökohtaisella tasolla, ja investoida afoihin. Kaikki voi pienissä mielissään miettiä sitä, että tässä käytettiin juuri kaksi kappaleellista tekstiä silkkaan paskanjauhantaa, kun itse asian olisi voinut ilmoittaa yhdellä lauseella.

Kuvassa uudet aurinkolasini, ovat oikein merkkiä. Merkki on kuulemma hyvä. Afat tummentavat näkökenttää, mikä on kesällä hyvä. Narkomaanit kuulemma käyttävät afoja laajentuneiden pupilliensa kätkemisesn, mikä on sillä lailla tontoa, että huumeiden käyttäminen on tymää. Lisäksi ihmisillä saattaa pistää silmään että on kaksvitonen ja on afat naamalla Hoplopin pallomeressä. Suonensisäisten käyttäjän tunnistaa myös siitä, että tämä kuumentaa lusikkaa sytkärillä kolmosen ratikassa.

Afoissa ulkonäöllä on aika suuri merkitys itse hyödykkeen varsinaisen funktion, eli näkökentän tummentamisen ohella. Siksi afoja hankkiessa on syytä olla vahva näkemys ja kömö mukana. Afoja tulee käytettyä yleisesti ottaen hiton paljon vähemmän kuin tavallisia laseja, joten ihan tästä syystä jälkimmäisiin kannattaa optimoida enemmän rahnaa. Tästä huolimatta afoihin on ihan hyvä myös panostaa, ne voivat tehdä sen viimeisen silauksen, mikä jää allekirjoittaneelta yleensä tekemättä johtuen alatyylisestä läpändeeroksesta.

Salishortsit

Urheiluvaatetuksessa on tärkeää erityisesti funktionaalisuus, koska urheilu on tekemistä eli eräänlainen funktio. Jos urheiluvaatetuksessa satsaa yksinomaan ulkonäköön, on riskinsä että homma menee tekemisen sijaan boastailuksi. Ihminenhän saa nimittäin olla ihan mitä vaan, kunhan ei ole boastailija, joka lausutaan kuitenkin "boustailija", kun tuossa muodossa kirjoitettuna se näyttäisi pirun typerältä. Boastailija on henkilö, joka boastailee kaikella. Boastailun aihe voi olla tehty suoritus, joku saavutus, materiaalinen omaisuus tai oikeastaan mikä hyvänsä minkä varjolla voi boastailla. Boastailijoiden kohdalla sananlasku "laiska töitään luettelee" pätee täydellisesti, sillä yleensä boastailija käyttää siinä määrin valtaisasti aikaa aikaansaannoksillaan kehuskeluun, ettei oikeastaan saa aikaiseksi paskaakaan. Tämä saamattomuus johtuu yleensä kykyjä suuremmasta egosta ja siitä harhaluulosta, että kukaan ei huomaisi. Kyllä ne huomaa. Valitettava tosiasia on se, että boastailijat pääsevät kyllä silloin tällöin eteenpäin elämässä, johtuen siitä että onnistuvat hämäämään pelipaikoilla olevia ihmisiä boastailullaan. Tämä on sääli niiden organisaatioiden kannalta, jotka saavat boastailijan jäsenekseen.

Any case, funktionaalisuus, se on tärkiää. Itsehän harrastelen salihommia, johtuen siitä että se on tehokasta ja hektisessä ajassa ja ruuhkavuosina ei todellakaan harrasteta tehottomuutta missään muodossa. Jos seurustellaan ja rakastetaan, ollaan ihan all in. Jos ryypiskellään, vedetään naula kerralla päähän. Jos nostetaan rautaa, laitetaan perkeleen isot raudat kiinni, niin homma on tehokasta. Salihommissa tärkeää on vaatteiden toimivuus ja ventilaatio, koska tehokkaassa salihommassa tulee muuten kuuma. Tästä syystä olen tupannut pitämään shortseja jalassa, kun ne jalassa hikoiluttaa vähemmän. Shortsit jalassa pystyy samalla näyttämään kömöille salavaivihkaa tukin paksuista pohjetta ja mustaa jalkakarvoitusta. Sellainen on kuulemma viekottelevaa, näin ne sanovat.

Kuvassa uudet salishortsini. Tavoistani poiketen nuo on tuollaista kollegekangasta, mitä en yleensä suosi, koska se tuo minulle mieleen housuihin laskemisen. En tiedä yhtään, mistä olen moisen mielleyhtymän saanut, mutta niillä korteilla pelataan jotka on jaettu. Shortsit ovat tummanharmaat ja niissä on tuollainen vaaleanvihreä skraidu tuossa taskun holleilla. Hyvä juttu, kait. Pääasia, että ovat tummat, painoista irtoaa nimittäin välillä ruostetta, ja se näyttäisi vaaleissa shortseissa ihan kamalalta.

Shortsien ostaminen oli vähän herätehommia, tosin oli varmaan jo aikakin, kun vanhoissa shortseissani on etumuksessa levytangon karhennusten tekemiä reikiä. Tarkennukseksi niitä tulee jos tekee olankohautuksia levytangolla, mutta ette te sellaisesta mitään tiedä kummiskaan. Ei liene yllätys, jos mainitsen että shortsit eivät maksaneet juuri hittojakaan, mutta vain boastaileva tonto laittaa hulluna rahaa vaatteisiin, jotka päällä hikoillaan kuin sika naama irvistyksessä.

Normaalit farkut

Jokaisen vaatetuksessa on perusprinsiippejä, joiden pohjalle kaikki rakentuu. Allekirjoittaneelle yksi minuuden kulmakivistä on farkut, johtuen siitä että niitä voi käyttää niin business- kuin casual-lookeissa.  Farkut valmistetaan denim-kankaasta ja vaikka ko. kangas on melkoisen kestävää, kovan hinnan maksaminen farkuista on hyvin yksiselitteisesti ilmaistuna tontoa, koska hinta ei takaa kestävyyttä, joskus jopa päinvastoin, jos pöksyt on tehty kulutetusta kankaasta. Muoti on toki muotia, mutta sen perässä ei nyt anyways kannata juosta, ellei sitten pätäkkä polttele taskunpohjia rovion lailla.

Farkuilla on paha tapa reikääntyä haarusista ajan myötä, ja vaikka paikkaaminen pidentääkin farkkujen elinikää, jossain vaiheessa paikatkaan eivät enää riitä. Tästä syystä farkkuvarantoa on järjevä uudistaa aina hiljalleen. Päädyin tällä kertaa ostamaan farkut vähän vahingossa, vähän sillai heräteostoksena. Tämä ei sinällään ole paha, kun kyse on puhtaasta jokapäiväisestä käyttöhyödykkeestä. Farkkujen merkiksi valikoitui Lee Cooper, mikä johtui lähinnä mallin sopivuudesta; normaalia kaikin puolin, paitsi vähän matalampi vyötärö, kun matala se on mieskin. Farkkujen merkin muistaa kätevästi yhdistämällä Yhdysvaltain sisällissodan konfederaation kenraali Robert E. Leen sekä yhden niistä kankkuselokuvien hahmoista, joka taisi olla Coop, eli Cooper. Niin ja jenkeissä on varmaan muitakin Coopereita. Ah, ja Cooperin testi!

Kuvassa tuliterät farkkuni, tuollaiset tummansiniset. Tumma on hyvä. Tummasta ei näy lika ja se sopii hyvin tummien vaatteiden kanssa. Farkkujen kankaassa on tujaus elastaania, mikä tekee sen että farkut venyvät, mutta eivät pauku. Melko normaalissa mallissa on hyvää myös se, että niitä voi käyttää trendituulahduksista välittämättä. Se voi nimittäin hiukan harmistuttaa, kun huomaa että vaatekaappi on täynnä travoltoja (sellaiset lahkeista leveät housut, joilla lentää kolme metriä, jos tulee kunnon tuulenpuuska), ja 70-luku ja sen vääjäämättä takaisin pinnalle nostanut retrokausi menivät jo ajat sitten.

Farkkuja on hyvä olla useampaa mallia, vaikka viime aikoina olenkin sortunut ostamaan lähinnä samaa tyyppiä olevia mokomia, joskus kahdet samanlaiset kerralla, kun vaatekaupassa vietetty aika on poissa A-marketin viini- ja viskihyllyiltä vietetyltä ajalta. Lisäksi joku aika pitää aina varata kömöille, vaikka heitä ei olisikaan elämässä. Itsellänihän siis luonnollisesti on, mutta tilannehan ei aina ole ollut tälläinen, vaan kuten tapoihin kuuluu, elämään on sisältynyt myös etsikkoaikaa. Näinä luonteen lujuutta koettelevina ajankohtina pitää kuitenkin olla hirveät pelit ja säätämiset käynnissä milloin kenenkäkin kanssa, ja ihan vaan vahingossa. Kaikki on sinänsä sallittua, kunhan ei puhu kenellekään höpöjä.

Olkalaukku

Ihminen tarvitsee tietyn määrän tavaraa aina mukanaan. Vaikka normaalisti pärjääkin pyhällä kolminaisuudella (avaimet, kännykkä, lompakko), useimmiten pitää olla myös muuta tavaraa mukana, koska ikinä ei tiedä mihin joutuu. Sitä saattaa vaikka maitokauppareissulla ajautua Kouvolaan, ja siinähän sitten ollaankin, jos ei ole mitään tavaraa mukana. Vaikka Kouvolaa parjataankin paljon johtuen erityisesti sen 70-luvun funkkis-betonimonoliittimaisesta kaupunkikuvasta, Kouvola ei ole kokonaan huono. Jos näet televisiosta ihan sattumalta jonkun fitness-kissan, on 75% mahdollisuus, että kyseinen kedon kukka on kotoisin Kouvolasta. Kouvola sijaitsee Kymenlaakson paskemmalla puolella, mutta se on siltikin parempi kuin (lisää oman maakuntasi nimi tähän, paitsi älä silloin jos se on Kymenlaakso). 

Kouvola on fuusiokaupunkina sinällään melko tuore tapaus, eikä uutuus sinällään tuo välttämättä laatua. Vanhempien kaupunkien kohdallahan asia on vähän kuten ihmisten kohdalla, muutamat harakanvarpaat silmäkulmissa ei haittaa, varsinkin silloin, kun on valinnut vanhenemisstrategiaksi mallin "hyvä portviini". Uusissa kaupungeissa vieraillessa on joka tapauksessa sitäkin tärkeämpää pitää pieni määrä tavaraa nenossa mukana, ja tätä tarkoitusta varten pitää olla jonkinlainen laukku tai vastaava. Itselläni oli sellainen kantolaukku, tai siis on yhä, mutta vuosien ahkera käyttö on tehnyt tehtävänsä, ja nyt laukku alkaa olemaan elinkaarensa päässä. Kun en kuitenkaan ole budjetoinut uuteen laukkuun, piti edetä strategialla halpa. Halpa on hyvä. Kun ostaa halpaa, jää rahaa yli. Raha taas on käyttövoimaa.

Kuvassa uusi olkalaukkuni, jonka hankin lähinnä siksi koska se oli alennuksessa ja halpa. Ei se nyt ihmeellinen ole, mutten oikein tiedä, että millä lailla se voisi edes olla ihmeellinen. Sinne voi laittaa tabletin ja joitain papereita. Laukku on kanssa riittävän pieni, että se olalla voi vetää ukemin ilman että laukku olisi tiellä. Kömöt tykkäävät miehistä, jotka heittävät ukemin tuosta vaan kadulla. 

Laukun ulkonäöllä pitäisi kai olla merkitystä, ja onhan sillä. Ei kuitenkaan suurta. Ehkä. Jotakuta saattaa myös tässä vaiheessa peliä mietityttää, että miksi ihmeessä tässä kirjoituksessa käsiteltiin Kouvolaa, tuota pieniä tehdaspaikkakuntia sekä maalaisseutua sisälleen imaissutta, elinkeinorakennemuutoksen runtelemaa Pohjois-Kymenlaakson metropolia. Kouvolahan liittyy halpoihin olkalaukkuihin yhtä paljon kuin samurait liittyvät ydinfuusioreaktorin toimintaperiaatteisiin. Allekirjoittanut ei ole kuitenkaan tainnut viettää kyseisessä kaupungissa kuin muutaman yön elämänsä aikana ja on oletettavaa, että allekirjoittanut päätyy ennemmin asumaan ydinjätteen loppusijoitusonkaloon kuin Kouvolaan. No, vastaushan on yksinkertaisesti se, että ihan koska asia pälkähti päähän ja koska voin. Harvempi kuitenkaan ruotii Kouvolaa kunnolla, paitsi kouvolalaiset, ynseissä ja inhorealistisissa ajatuksissaan.

Talvitakki

Talvi, tuo aika kun luonto vetää itsensä kylmästä sykkyrään ja 365-alkoholistit siirtyvät nauttimaan tummemman värisiä ja vahvempia päihdyttäviä liemiä (tämä siirtymä tapahtuu oikeastaan jo loppusyksystä, mikä on osa luonnon normaalia kiertokulkua, vähän kuin siilien vetäytyminen horrostamaan). Talvessa, ja neljässä vuodenajassa ylipäänsä, on oma juttunsa, tosin tämä toteamus on osaltaan aivan täyttä skebeliä, sillä valtaosa ihmisistä olisi varmasti valmis hyväksymään ikuisen kesän jos sellainen vaan olisi vaihtoehtona. Aina voi tietysti muuttaa päiväntasaajalle, eikä sitäkään kovin moni tee. Talven kanssa on kuitenkin elettävä, ja se tietää myös lämpimämpää pukeutumista. Muuten sitä tärisee pihalla kuin viroitusoireiden kanssa kamppaileva addikti.

Kylmissä oloissa jalat yleensä pärjäävät kyllä, varsinkin jos kulkuvälineenä on apostoli. Kylmää vastaan kamppaillessa oleellisinta onkin suojata ylävartaloa, koska se ei pahemmin liiku eivätkä ihmiset yleensä ole kummoisia karvamammutteja. Ylävartalon toppaamisessa ei kannata yleensä liikoja säästellä, vaikka olisi millainen juhlapaikanhakija; rotsin saa heivattua narikkaan sitten kun bilehelvetti löytyy ja alla voi olla vaikka minkälainen tupakkatakki. Ulkona taas kukaan ei katsele eikä ketään kiinnosta, kun silmien edessä on jääkalvo.

Kuvassa uudenkarhea toppatakkini, jonka ostin ihan puhtaasti heräteostoksena, kun piti ostaa toppahousut. Kun koko vaatekerran sai alennuksesta likimain housujen hinnalla, niin hölmöhän sitä olisi, jos olisi jättänyt homman pelkkiin pöksyihin. Ulkotakki näyttää tavalliselta ulkotakilta ja se on hyvä näin. Ei riikinkukkokaan levitä peräsulkiaan ollessaan helvetinmoisessa pakkasessa, eikä kömöjen edessä steppailu toimi kylmässä kuten tavallisesti.

Osa meistä käy hiukan rikkaalla seoksella, ja nauttii ulkoilusta talvella. Allekirjoittanut tekee tätä ehkä alle kymmenenä päivänä talven aikana ja useimmiten olosuhteiden pakosta, eli jonkun muun aloitteesta. Toisaalta yksi vaatekerta ei vie liikaa tilaa kaapista ja kun talvivaatteita ei käytä liikaa, niiden vähentäminen poistoina kirjanpidosta kestää kauemman aikaa, eikä uusia investointeja tarvitse tehdä ihan äkkiä. Tästä huolimatta suurien summien laittaminen koreisiin talvivermeisiin on vähän turhaa, kun ketään ei kiinnosta. Varsinkin jos sattuu olemaan rivoilla ja mauttomilla jutuilla varustettu lyhytkasvuinen eurooppalainen.

Valopallohässäkkä

Loppusyksystä ja talvella Suomi on suurimman osan ajasta synkkä kuin mörön pers...pesä. Synkkyys johtaa helposti mielen ahdistukseen, kun valossa on kuitenkin se oma juttunsa, mikä tekee ihmismielelle hyvää. Oikeastaan ihmisen ei pitäisi muutenkaan elää näillä leveyksillä, kun ihmisen nahka pitää todella huonosti lämpöä, vaikka olisi kuinka karvainen ihminen. Tietyllä tavalla Suomessa elävä ihminen on siis kauhistus luonnonjärjestykselle. Toisaalta taas se on luonnon oma vika että antoi meille kehittyä tälläiset aivot jotka ajavat meidät asumaan luonnottoman kylmiin ja pimeisiin oloihin, joten luonnolle on annettava takaisin sitä mitä tilaa. 

Kylmyyttä pystyy ehkäisemään pukeutumisella ja lämmityksellä, mielen synkkyyttä aiheuttavaa pimeyttä taas valaistuksella. Valaistuksen lisäksi piristystä voi hakea harrastamalla iloisia asioita, kuten vaikkapa napashotteja, ihan niinkuin siinä biisissä. Humpan juonihan menee tosin oikeasti niin, että napashottijuomana ei tosiasiassa kannata juoda mitään perhanan tequilaa, koska ensinnäkin kyseisessä suorituksessa tulisi kuitenkin käytettyä halpaa ja siten myös aivan karmean makuista einestä. Tequila vaatii muutenkin suolat ja sitruunat, siinä pitää sitten käydä viinakaupan lisäksi ruokakaupassa, mikä aiheuttaa vaivaa. Itsehän vetelisin napavirvokkeena marjakossua, koska sitä nyt juo raakana ja lämpimänäkin. Mikäli noudatatte oheista ohjetta, propsit minulle. Takaisin aiheeseen, valaistus on tärkeää. Valoa saa lampuista, jotka ovat myös näpsäkkä sisustuselementti. Toisaalta taas voi hankkia tai saada sisustushärpäkkeitä, jotka toimivat myös valoina. Kumpikin on hyvä, kunhan valosaastetta piisaa.

Kuvassa verhotangon holleille ripustettu valopallohässäkkä, joka on siis saamani sisustustilpehööri, jonka ripustelin nyt sitten tuonne. Systeemin piti alunperin mennä parvekkeelle, mutta koska valopallohässäkän muuntajassa lukee että vain sisäkäyttöön, en todellakaan voinut laittaa sitä parvekkeelle, vaikka kyseessä onkin lasitettu parveke. Ohjeiden vastainen toiminta kun on tontoa, etenkin kun laite saattaisi hajota moisesta. Sitten ei olisi mitään valopisteitä elämässä, pelkkä loputon loppusyksy.

Valoja sisältäviä pikkusisustustilpehöörejä on varmasti aivan järjetön määrä maailmassa. Siitä vaan hankkimaan, ei ne paljoa maksa. Itse vähän vierastan sellaisia patterikäyttöisiä valovehkeitä, kun tykkään enemmän virrasta joka tulee stöpselistä. Sopivan niukka määrä tilpehööriä on hyvä, sillä se jättää tilaa sille että joku kömö sijoittaa lisää tilpehööriä tilpehöörinmentäviin aukkoihin. Sitä voi esimerkiksi jättää taulut naulaamatta seinälle, kun tietoisuus kertoo että sinne tulee kuitenkin jotain muita tauluja seuraksi. Voi myös olla, että halvaannuttava pelko taulun paikasta päättämisestä estää naulan iskemistä seinään. Kaappien paikat on helpompia päättää, kun asunnoissa kaapeille harvempia luontaisia sijainteja.

Tupakkatakki

Tällä foorumilla on jo kauan julistettu sitä että oleskelussa, ja siihen liittyvässä vaatetuksessa, täytyy olla rentouden lisäksi tiettyä hienostuneisuutta, dekadenssia ja ripaus häpeämätöntä hedonismia. Kaikkien niiden kirjoitusten määrä kertoo jo itsessään sitä tarinaa, että tämä ei voi olla muuten kuin näin. Häpeämätön hedonismi on nimittäin sellainen asia joka tasan tarkkaan vetoaa myös kömöihin, sillä se kielii itsevarmuudesta, kun se osoittaa harjoittajastaan että tätä ei kiinnosta paskaakaan. Toki tällä välinpitämättömyydellä ja nöyristelemättömyydellä on hintansa, jos meinaa rakennella parisuhteita sen varaan, mutta se nyt onkin ihan eri tarina. Pariutumis-, eli nk. "terminaalivaiheessa" voi olla sitten romanttinen tissiposki, jos siltä tuntuu. Silloin ei taas tarvi välittää paskaakaan siitä aiemmasta tarpeesta näyttää ettei kiinnosta.

Olen jo kauemmin ollut sitä mieltä, että elämäni on aivan sietämätöntä kuraa, koska minulla ei ole oleskeluasusteiden Rolls Roycea, nimittäin tupakkatakkia. Tupakkatakki on hedonistisen oleskelun lippulaivavaate. No siis joka tapauksessa kävi niin että maa järisi, temppelin esirippu repeytyi kahtia ja iso pyörä pyörähti. Tämä kaikki taas johti siihen, että sain vihdoin ja viimein sellaisen peräti joululahjana ja ei voi todeta muuta kuin että olin asiassa aivan oikeassa. Kaikki aiempi oli turhaa. Tupakkatakki ei allekirjoittaneen näkemyksen mukaan sinällään liity tupakointiin itsessään, vaikka takkia on toki yleisesti käytetty lämmikevaatteena piippua poltellessa. Tupakkatakki omistetaan ja tupakkatakkiin pukeudutaan, koska voidaan. Tai no kaikki ei voi, kun eivät omista. Se on taas lähtökohtaisesti heidän oma häpeänsä.

Kuvassa tupakkatakkini, joka on moderni ja hieno. Takin kuosi on tuollaista pehmyttä ja vähän kalansuomumaista ja kiiltävää kangasta. Kangas itsessään tuo tiettyä glamoröösiä takkiin, eikä sekään huono ole, kun onhan se nyt perhana niinkin, että kyseessä on täysi turhake, jolla on tarkoitus näyttää, että minullapas on tällainen ja teillä ei. Toisaalta taas näyttäminen ei ole ikinä turhaa. Se on tavallaan vähän sama asia kuin jöön pitäminen, ja se se on tärkeää. Ei hoidu hommat, jos kukaan ei pidä jöötä. Menee anarkiaksi, siis toimintamallimielessä. Ei johtajuutta, ei omistusta, ei otetta, ei liikettä. Niin joo, kuvassa etualalla on muuten hiiri.

Jos on lupporahaa, tai muita keinoja käytössä, kuten nokkelia ja osaavia tuttavia, kannattaa ihmeessä hankkia tupakkatakki. Se tuo muassaan kaiken muun. Siis aivan kaiken. Kaikki on kuitenkin parempi kuin se ettei omaa mitään, ei edes velkaa. Velka on kuitenkin jotain, pohjimmiltaan suhde, eräänlainen sosiaalinen konstruktio ja välittämistä. Ainakin minä välitän että saan omani takaisin.