Hilfiger-rannekello

Rannekello on vähän sellainen juttu, että sitä käytetään enempi ulkonäön vuoksi kuin varsinaisesti ajan katsomiseen. Ajan kun näkee kännykästä tai auringosta, tai siis jälkimmäisestä näkisi ellei Suomessa olisi loputon syksy. Rannekelloja käytetään silti, ja mikäs siinä on käyttäessä. Kovin alastomaltahan tuo alaston ranne näyttäisi ilman rannekelloa. Joillain on ranteessa helvetin kalliit ellot ja olisi varmaan minullakin, jos en olisi niin perhanan pihi. Itse olen ollut aina jotenkin Rolexeihin kallellaan, vaikka nykyään minusta on tullut myös Omega-utelias. Ihan hiton kalliita kelloja en tajua, kun samalla rahalla voi ostaa vaikka rantasaunan ja viinaksia lääkkeeksi.

Sain nykyisen kelloni lahjaksi puolisoltani, kun hän ei tykännyt että kuljen menneen elämäni kellot ranteessa. Hyvä näin, siinä vanhassa kellossa oli muutenkin pikkuvikaa vähän väliä. Tykkään kellossa metallihihnasta, kun nahkahihna menee ärsyttävästi rullalle siitä kohtaa, missä sitä yleensä pitää. Nahkahihnasta tulee muutenkin mieleen ihan vääriä mielleyhtymiä, joita en kirjoita tähän. Kellossa ei pidä minusta olla mitään useampaa pikkuviisarinäyttöä, kun ei niitä tule kuitenkaan käytettyä ja sotkevat mokomat liikaa. Simppeli on hyvä. Päivämääränäyttö pitää tietysti olla, että näkee päivän.

Kuvassa vaimolta saamani rannekello, joka sattuu olemaan merkiltään Tommy Hilfiger. Minulle merkillä ei ole sinänsä väliä, paitsi tietysti jos on Rolle tai Omega. Kellon näyttö on melko iso, mikä on hyvä, koska silloin ainakin ajan näkee nopeasti. Ainoa haitta tuossa on siinä, että tiukemmilla hihansuilla varustettujen paitojen kanssa on pientä ongelmaa. Kyllä ne on silti päälle saanut ja kellon sinne alle jemmaan, kuin mörrimöykyn sammaleen alle.

Kaikki ei tykkää käyttää rannekelloja, mutta vanhan koulun miehenä minä tykkään, kun pidän myöhästymistä kahdeksantena kuolemansyntinä. Mielummin puoli tuntia ajoissa kuin viisi minuuttia myöhässä. Ihmisten alastomat ranteet ei ole nekään kovin kauniita, joten rannekello peittää tuon ruumiinosan kätevästi. Kaikkein rumin ruumiinosahan on tietysti varpaat, ihan kaikilla. Mokomat surkastuneet ulokkeet.

Harmaat sukat

Ostan harvemmin sukkia, ja silloin kun ostan, hommaan niitä yleensä useammat samanlaiset parit kerralla. Tämä siksi, koska sukkaparien toinen kappale jää monasti pyykkikoriin, jolloin käsillä on yhden sukan kriisi. Kun omistaa useammat samanlaiset sukkaparit, niin niitä voi sitten naitella ristiin rastiin, vähän kuin Euroopan monarkkiperheissä konsanaan. Jossain vaiheessa on sitten normihommia, että joku jälkeläinen ties monennessa polvessa syö ruohoa.

Sukissa oleellisimmat kriteerit ovat vähänukkaisuus ja konservatiivinen värimaailma. Värikkäiden sukkien käyttäminen on anarkiaa ja peppipitkätossuilua, jota aikuisen, karvaisen miehen ei kuulu tehdä. Lisäksi tummat sävyt on hyvästä. Itse harrastan yleensä mustia sukkia, mutta juuri nyt kovimmassa käytössä taitaa olla harmaat sukat, joita omistan varmaan kuusi paria. Sukkia on käytetty sen verran paljon, että ne ovat hiukan eri sävyä pesemisestä johtuen. Tämä on itsessään vähän huono juttu, kun sitten sukkapareja ei voi oikein miksailla keskenään, kun  pesukori ottaa jumalille menevän osuutensa.

Kuvassa esimerkkipari harmaista sukistani. Saattavat muuten olla jopa eri paria, kun tuossa on kuitenkin vieno sävyero havaittavissa. So not. Ovat sopivan napakat jalassa, ja eivät nukkaa jalkoja ollenkaan. En muista kyllä yhtään mistä ostin, mikä on sinänsä harmi, kun voisin ostaa noita lisää. 

Sukat on kyllä sellainen vaatekappale, että niitä ei tule liikoja pohdittua, vaikka sukkia tulee käytettyä joka päivä. Paljon enemmän sitä tulee mietittyä vaikkapa infrastruktuuria ja viinirypäleiden kilohintaa. Sukkia ostaa lähinnä silloin, kun on lähtenyt ostamaan jotain muita vaatteita. Jotkut hipsterit ovat tästä tietenkin eri mieltä, kun pitää olla eri pituisia sukkia kaikissa sateenkaaren väreissä. Voihan siitä tietysti saada perverssiä nautintoa, jos joku huomaa "puolivahingossa" vilahtavat joulupukkisukat, mitta helpommin huomiota saa vaikka kulkemalla aina sepalus auki.

Rannekoru

Sain rannekorun. Yleensä en pidä ranteissa muuta kuin kelloa. Kello on näppärä koriste, sillä siitä näkee myös ajan. Ajan nopea havainnoiminen on tärkeää, silloin on ajan hermolla. Joskus aiemmin pidin ranteessa sellaisia puuhelmiä, joiden piti olla justiinsa tietynlaiset. Tiedätte kyllä. Menin sitten hukkamaan ne, ja toviin en pitänyt oikeassa ranteessa muuta kuin käsikarvoja. Sekin on sinänsä etuoikeus, koska toisilla ei kasva käsiin karvoja ollenkaan.

Uusi rannekoruni on nahkaa ja terästä. Nahka ja teräs on hyvä. Nahkan suurkulutuksessa on toki ekologisesti negatiivinen puoli, tosin en usko, että nahkaa liiemmin tehotuotetaan. Jos joku tekisi jotain kauranahkaa, niin voisin kyllä käyttää siitäkin tehtyjä asusteita, kunhan ne vaan maistuisivat edes hiukan samalle, kuin aito nahka. Teräs on taas puolestaan siistiä, hygieenistä ja hienoa.

Kuvassa uusi rannekoruni, jonka sain siis lahjaksi. Metalliosien vieressä on kumirenksukat, jotka näprään aina metalliin kiinni. Kiinnitysosassa on magneetti, joten koru ei napsahda vahingossa auki, toisin kuin korkki välistä viikonloppuisin. Tämä toki vaan sosiaalisista syistä, kun en ole halunnut loukata juoppoköörin muita osanottajia.

Näin lähtökohtaisesti ylimääräistä blingiä välttelevänä miehenä, olen kuitenkin tykästynyt uuteen koruuni. Sillä ei tietysti ole sinällään funktiota, kun siitä ei näe aikaa, enkä pitkän linjan ukkomiehenä yritä vokotella kömöjä sillä. Sellainen kun olisi varmaan tosi kiusallista vaimolle, ja varmasti myös muille. Kait sillä voi yrittää lahjoa ryöstäjää sivukujalla, tosin fiksumpaa on tietysti vältellä sivukujia noin muutenkin.

Pomelo, hedelmä suoraan helvetin 5. piiriltä

Tein virheen. Sitähän sattuu toki todella usein, mutta tästä tämänkertaisesta virheestä voin syyttää surutta muita ihmisiä. Minulle kerrottiin asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Tai no pitivät paikkansa, mutta subjektiiviset erot ihmisten makuaistien välillä koituivat kohtalokseni. Tai no ei oikeastaan kohtaloksi, koska voin ihan hyvin. No niin, moving on, mennään asiaan.

Ruokavalion suhteen suhteellisen konservatiivisena ihmisenä (ostin lähemmäs kymmenen vuotta melkolailla samoja ruokatarvikkeita kaupasta) silmiin osui kaupan hyllyllä sellainen iso vihreä sitrushedelmä, jonka kohdalla luki että "Pomelo". Ajattelin että "Kappas, onpa vekkuli nimi hedelmällä!". Mietin varmaan myös että "Olisinpa jo eläkkeellä, niin saisin tehdä arkena mitä haluan.", ja kaikkea vastaavaa sekavaa mitä nyt yleensä aina mietin. Tästä hiukan ajassa eteenpäin, pari kertaa pomeloja kaupassa kummastelleena pohdin asiaa sosiaalisessa mediassa ääneen, ja eikös sieltä tullut aika äkkiä kommenttia, että se on perkele paras hedelmä ikinä, makumaailma lähellä makeaa greippiä. Jos en ostaisi sellaista heti, niin minut hakattaisiin. Asiat siis eskaloituivat ja väkivallan pelossa hankin sitten pomelon.

Siinä sitten kun olin alkuun kuskannut suuren ja painavan sitrushedelmän kotiin, ja käytin huomattavasti aikaa sen kuorintaan (se valkoinen juttu ennen hedelmälihaa vaatii oikeasti käsityötä), koin totaalisen pettymyksen siinä, että maku on karvas. Siis ihan huomattavan karvas. Karvas on makuna sellainen, että lähtökohtaisesti siitä nauttiminen vaatii tottuneisuutta tai kyvyttömyyttä maistaa normaaleja makuja. Viinamaailmassa karvaus on tuttu maku katkeroissa, maistuu yleensä vanhemmille ja nuoremmille Hippa-Heikeille, Otti-Poteille, Juoppo-Lalleille, ja muille ei-niin-raikkaiden väkijuomien ystäville. Että jos ihminen nauttii Fernet-Brancasta, Unicumista tai ehkä miedompana mainittavana Camparista raakana, niin sellainen ihminen tykkää varmaan pomeloista. Sellainen ihminen saattaa nauttia myös koiranpentujen sytyttelystä tuleen, tai voi olla nauttimatta. Maailma on joka tapauksessa sairas paikka, kun siinä kasvaa pomeloita.

Kuvassa kuorittu pomelo. Ilmeisesti tuota valkoista tavaraa pitäisi kuoria vielä enemmän pois, koska se on erityisen pahaa. Itse veikkaan, että tuohon valkoiseen juttuun on sitoutunut maailman kaikki synnit. Pomelon kuoriminen oli kohtuullisen vittumaista touhua, eikä palkinnut yhtään. Sanonnan "Työ tekijäänsä kiittää" keksijä pitäisi ampua. Ei kiitä, siitä tulee vaan paha maku suuhun.

Helvetin viidennelle piirille päätyvät vihaiset ja kaunaiset. Tämä sattuu pomeloon aivan täydellisesti, sillä makumaailman kuvaavin sana on katkeruus, joka kumpuaa vihasta ja kaunasta. Oletettavasti pomeloiden suurin tuottaja onkin vanha vihtahousu. Sitä pomelon mainostettua makeutta ei ole lähimainkaan tarpeeksi sitä katkeruutta peittämään. Jälkikaneettina todettakoon, että ei minua oikeasti uhattu väkivallalla, jotta hankkisin pomelon, tein niin koska halusin olla siisti tyyppi ja kuulua jengiin. Jälkiviisaana todettakoon, että niin siistiä jengiä ei olekaan, että ostaisin pomeloita uudelleen.

Ankka- ja sorsakravatit

Asiat ei aina katso aikaa, saati paikkaa. Näin tuossa yksi ilta miehen, joka joi olutta tölkistä pitäen tölkkiä kaksin käsin ylhäällä. Kun jano ei katso aikaa tai paikkaa, silloin ei katso mikään muukaan. Toinen juttu, mikä ei katso aikaa ja paikkaa, on tyyli. Aina pitää olla tyyliä, oli sitten häissä tai koiraa kusettamassa. Tyyli on se juttu! Ja siis tyylihän on siis osaltaan asennetta, ja sitä että miten ne rytkynsä päällään kantaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voi olla sellainen hampuusi, justiinsa sellainen jolla on vaikka joku tyhmä hattu.

Välillä korkeinta mahdollista tyylitajua osoittaa kyky ironisoida kaikkea, kuten sitä että pitää olla niin perhanan hienot vaatteet päällä. Tästä syystä joskus voi siis vetää ihan omiaan, ja se on kaikista ok. Tärkeintä on kuitenkin se, että miten homman hoitaa. Aivan parasta ironisointia on sellainen, jos sen hoitaa paremmalla vaatteella, kuten vaikkapa kravatilla. Kravatti on kuitenkin sellainen vaate, jota pidetään yleensä parempien kuteiden kaverina. Sitten on niitä huumorikravatteja, joita pidetään firman pikkujouluissa, joissa pahin känniääliö ja sika on yleensä firman joku osastopäällikkö. Suurin pamppu ei sitä yleensä tee, imagosyistä johtuen. Sen sijaan isot pomot dokaa yleensä punaviiniä omakotitalonsa autotallissa. Niin joo, ja ne huumorikravatit on yleensä toooodella noloja.

Sellaista hyvää kravatti-ironisointia osoittaa silloin, jos käyttää rumaa, muttei kuitenkaan rumuusmielessä valmistettua kravattia. Näiden kahden erohan on siis veteen piirretty viiva, mutta siltikin aika selkeä. Itselläni on kaksi sellaista tarkoitukseen soveltuvaa kravattia, molemmat lintuaiheisia. On ankkakravattia ja on sorsakravattia. Niillä kelpaa huidella menemään.

Kuvassa ankkakravatti edestä. Sikaruma! Kravatin idea on oikeastaan siinä, että kun se on niin ruma, se antaa silti kantajastaan sen viestin, että tätä ei kiinnosta paskaakaan. Tämä taas puolestaan kielii sitä, että kantajalla on itsetuntoa, toisin kuin joku tunnin peilin edessä puleeraava kaveri.

Kuvassa ankkakravatin takaosa, jossa lappu kertoo krakan olevan Girgio Armanin tuotantoa, vaikka on myös ihan realistista arvioida, että kravatin oikea valmistaja on tartolainen vaatevalmistaja Georg Armaani.

Kuvassa kravatin alaosa, jossa myös vakuutellaan kovasti, että tämä on Armanin kravatti. On, on.

Kuvassa sorsakravattini, jossa sorsapariskunta ui menemään. On siinä kaislikkoakin taustalla. Kuva on vähän epätarkka, mutten jaksa ottaa tarkempaa. Kyllä te ajatuksen ymmärrätte. Sorsakravatti on hillitympi ja konservatiivisempi, kuin mitä ankkakravatti on. Soveltuu niihin tilanteisiin, kun haluaa perseillä, muttei kuitenkaan liikaa.

Liitutaulutapettiseinä

Näin 2010-luvulla sisustus on modernia, niin saatanan modernia, että siinä ei meinaa pikkukaupungin poika pysyä perässä. Ennen riitti kun veti maalia tai tapettia seinään. Jos oli oikein hurja, niin veteli vaan uudet tapetit siihen vanhan päälle. Siinä oli sitten jekkua seuraavalle tapetoijalle, kun piti vedellä alkuun kolme kerrosta vinyylitapettia irti seinästä, ennen kuin pääsi tekemään yhtään mitään. Asiat on kuitenkin eskaloituneet tuosta, nykyään on kaiken maailman kosrostetapetteja, sellaista tiiliseinän näköistä juttua laitettavaksi seinään ja vaikka mitä. Vaihtoehtoja löytyy enemmän kuin mitä ihminen tarvii. 

Omalle kohdalle tälläinen futuristinen sisustusjuttu sattui vastaan uudessa asunnossa, kun joku ruoja oli asentanut jääkaapin viereiseen seinään sellaisen liitutaulutapetin, johon voi siis piirtää liidulla. Mutta, mutta, kyseinen tapetti osoittautui hirvittävän kivaksi sisustuselementiksi. Sitä voi käyttää to do-listana, siihen voi kirjoittaa jotain ajankohtaista juttua sisustusmielessä ja käytettiin me sitä tupareissa vieraskirjanakin! Lienee sanomattakin selvää, että onhan siihen joku kelmi jo kerennyt kirkkoveneenkin kertaalleen vetäisemään, luterilaisessa maassa kun ollaan ja kaikkea. 

Kuvassa asuntomme liitutauluseinä, johon olen kirjoittanut uudenvuodentoivotukset. Teksti on tikkukirjaimin, koska en osaa kirjoittaa kuin tikuilla tai kaunolla. Olen oikeastaan pirun ylpeä siitä, että sain maisterin paperit osaamatta kirjoittaa tekstaten. Rock. Hyvin pärjää. Voi tietysti olla että tämä on kaiken epäonneni syy ja olisin vaikka missä, jos osaisin kirjoittaa kuten muutkin. Tuo liitutauluseinä on kuitenkin todella kiva juttu, tuollainen pikantti lisä keittiöön. Jääkaapin ovessa on muuten enemmän magneetteja kiinni kuin mitä Kalliossa on juoppoja.

Yleensä tuollaiset lisäjutut, kuten liitutauluseinät, maksaa ekstraa. Niistä kuitenkin kannattaa maksaa, ellei sitten ole samanlainen Onnettaren suosikki kuin minä, että ne tuollaiset vaan ilmaantuu eteen. Elämässä kannattaa muutenkin luottaa vaan että asiat järjestyy, näin yleensä käy, kunhan tekee vaan asioita vähän oikeaan suuntaan, eikä ole ihan ihmishirviö. Jos taas on ihmishirviö, niin jengi puhuu siitä sitten selän takana kuitenkin. Että ikävää se on sellaisen kohteeksi joutuminen.