Oranssi tyynynpäällinen

Oranssi on nyt muotia, sen on pakko olla, koska tämän virkkeen alussa sanottiin niin. Lähtökohtaisesti nykyinen muoti on täyttä paskaa, mutta tämä ei kuitenkaan koske sisustustekstiilejä. Jopa köyhän miehen rattopoika ymmärtäisi, että ei voi elää täysin aikansa ulkopuolella, muuten loppuu asiakaskunta. Siksi pitää olla mukana tässä uudessa, oranssissa aallossa; pitää tarrata siihen kiinni sitkeästi kuin syfilis ihmiskuntaan, vaikka penisilliini on jo keksitty. Aivan se ja sama, ymmärtävätkö muut ihmiset tätä asiaa.

Eksyin "vahingossa" nimeltämainitsemattomaan, ruotsalaislähtöiseen sisustuskauppaan, kun oli muutama asia mitä tarvitsin. Mitä ilmeisemmin yksinäisyys on sekoittanut pääni, sillä homma lähti aivan lapasesta ja hankin pirusti tilpehööriä, jolle on kyllä käyttöä, mutta jonka tarvetta en ole aiemmin rekisteröinyt. Meno oli kuin snuff-videolla, kun hankin surutta kaiken maailman turhaketta kotiani somistamaan. Toisaalta keskityin kyllä funktionaaliseen puoleen hankinnoissa, mutta silti hiukan huolettaa. Ainoa onni tilanteessa on se, että mikäli ikinä pariudun, niin puolet omaisuudestani heitetään joka tapauksessa kysymättä mäkeen. Todennäköisesti en edes huomaisi, että näin on käynyt.

Yksi näistä hankinnoistani oli oranssit tyynynpäälliset sisustustyynyilleni. Sisustustyynyt ei ole ylipäänsä kovin tyypillinen hankinta sisustustaidottomalle, mutta ensinnäkin niitä voi käyttää hedonistisesti päänalusena sohvalla röhnötettäessä, toisekseen ne ovat halvemmat kuin varsinaiset tyynyt jos tulee vieraita ja kolmanneksi näyttäähän ne sohvat pirun alastomilta ilman niitä. Olin aiemmin käyttänyt sisustustyynyjen päällisinä susirumia tyynyliinoja, mutta se nyt näyttikin juuri siltä miltä se näytti. Valitsin tyynynpäällisten väriksi oranssin, koska se on tämän kyseisen blogin mukaan nyt kuuminta muotia (kts. tämän blogotekstin ensimmäisen kappaleen ensimmäinen lause).

Kuvassa oranssilla kuosilla päällystetty sisustustyynyni. Oranssi on hyvä, siitä tulee heti mieleen että kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisikin oikeasti aivan päin helvettiä, ja viinamörkö houkuttelisi juomahommiin huoneen nurkassa. Hankin oransseja tyynynpäällisiä kaksi, joista toisen laitoin toisen omistamani sisustustyynyn päälle. Jos taloudessani eläisi kömöihmisiä, niitä tyynyjä olisi pirusti enemmän, sillä kokemuksesta sanoisin stereotyyppisesti että kömötalouksissa tyynyillä on kiusallinen tapa paritella ja lisääntyä ihan tuosta vaan. Itse pidän tyynyjä tästä syystä eri huoneissa, koska minulla ei ole varaa elättää kokonaista tyynykatrasta.

Oletettavasti nykyisin oranssit sisustustyynyni eivät oikeasti satu minkään kanssa yhteen, mutta en nyt jaksa ajatella asiaa sen kummemmin, kun minua ne kuitenkin miellyttävät. Halpoja kun olivat, ne voi sitten säilöä vaikka ydinjätehautaan Homma-foorumin serverien kanssa. Sinänsä en oikein itse arvosta sitä, jos koti näyttää liiaksi sisustuslehden kannen kodilta. Sellaisissa kodeissa kun ei välttämättä ihmiset oikeasti asu, tai sitten ne ihmiset ovat kamalan onnettomia, vaikka fasadi on kunnossa. Sisustuksellinen kaaos-elementti ei voi puuttua aivan täysin, sillä sehän nyt olisi aivan kamalaa.

Ohut, musta kravatti

Muoti ja siinä mukana pysyminen on ajoittain saatanasta. Kauhein tilanne syntyy jos muoti menee itsensä näkökulmasta epätoivottuun suuntaan ja ajan kuluttua alkaa itsekin pitämään aiemmin kammoksumaansa muotisuuntausta muodikkaana. Itselleni tämä on käynyt muutamankin vaatekappaleen kohdalla, nimittäin pidin aiemmin lahkeisiin levenevistä housuista (ei kuitenkaan mallia 70-luvun Travolta), leveistä kravateista (ei myöskään kuten 70-luvun Travolta, mikäli hän olisi käyttänyt kravatteja) ja en voinut sietää pillihousuja naisilla, koska ne saivat derrierin näyttämään suhteettoman suurelta. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja ainakin edellämainituissa vaatekappaleissa näkökulmani on kääntynyt päälaelleen. Muutos on kuitenkin ollut hidas ja tuskallinen, kuten teinipojan puhkeaminen puberteetista ja angstista aikuisuuden kukkaan. Kasvukivuista en osaa sanoa, kun jätin nuo pituuskasvuhommat sen paremmin hanskaaville ja keskityin leveyskasvuun.

Arvoin pitkään ruton, koleran ja ohuen kravatin hankkimisen kanssa. Koska rutto eikä kolera tarttunut kaikesta ovenkahvojen nuolemisestani huolimatta, jouduin nöyrtymään ja hankkimaan ohuen kravatin. Oletettavaa on, että vastustuskyky on tässä vaiheessa sitä luokkaa, että tarttuvien tautien lisäksi ei tartu edes postimerkki. Väriksi valitsin mustan, koska musta on hyvä. Mustassa värissä parasta on sen mustuus. Musta menee yhteen kaiken kanssa, jopa mustan, jos oikein käyttää mielikuvitustaan. 

Ohut kravatti saattaa olla tämän hipster-kauden likainen sivulyönti, vaikkakaan en muista äkkiseltään nähneeni hipsteriä ohut kravatti päällä. Voi tietysti olla että huoliteltu rantojen mies-look vie huomion pois olennaisesta, ja toivon mukaan myös Olen naisesta, koska Ole tuskin tykkää jos vieraat sankarit katselevat hänen naisiaan rivot ajatukset mielessään. Ohut kravatti on kuitenkin nyt enemmän se juttu kuin keskipaksut tai etenkään paksut kravatit. Arvi Lindkin jäi jo eläkkeelle, vaikkei tainnut Travolta-mallisia krakoja enää viimeisissä lähetyksissään käyttääkään.

Kuvassa ohut, musta kravattini, joka on ihan tavallinen ohut, musta kravatti. Kravatti on kiiltäväpintainen, oletettavasti siitä lähtee creme caramel helpommin irti kuin mattapintaisesta kravatista. Ohut kravatti sopii lyhyemmän ja vantteramman kaverin, kuten allekirjoittanut, sijasta paremmin henkilölle joka on pitkä ja hoikka kuin jatkoroikka. En silti suostu matti-eskohytöstelemään, saati kasvamaan pituutta. Sellainen on ihan pelleille, joilla ei ole raudanlujaa luottamusta omaan tekemiseen.

Jotta en tässä nyt ihan sell out:iksi lähde oman tekemisen kanssa, niin en kyllä hommaile kovin montaa kappaletta ohuita kravatteja, sillä joku roti pitää tuohussa olla. Liika trendikkyys voi nimittäin kostautua, sillä sellainen vetää puoleensa jopa liikaa kömöjä. Pahimmillaan voi joutua jopa hiljaa hirtetyksi, jos joku niistä mieslaivoja karille hoilaavista seireeneistä tekee tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Joka veitikalla on nimittäin omat heikkoutensa, täydellisestä kiiltokuvasta huolimatta jopa minulla. Siinä menee hyvä liian kallis elämäntyyli sitten pilalle.

Petankkijoukkuevaatetus

Lajissa kuin lajissa lähdetään aina voittamaan ja itse suoritus tehdään veren maku suussa, aivan kuten liikennöidessä paikkaan kuin paikkaan tulee aina mennä kelloa vastaan ja aivot ämpärissä. Yksilölajeissa tekeminen hoidetaan aina voimalla, myös tekniikkalajien kohdalla, sillä voima on sekin tekniikkaa sinällään. Voimaa arvosti myös epärealistisen fyysisen miesmallin takaraivooni istuttanut lapsuudensankarini He-Man, joka ilmoitti voiman olevan hänen. Yksilölajeista poiketen, joukkuelajeissa voima ei näyttele tärkeintä roolia, vaikka kyllä sitä tarvitaan niissäkin. Voiman lisäksi suorituksessa keskeistä on joukkuehenki, lopputulemassa ja kilpailemisessa ylipäänsä taas hyvät palkinnot, matkailu, viina, laulut ja kömöt.

Joukkuehengen luomiseksi pitää olla paras porukka kasassa, pelkkä hyvä ei riitä. Paras on vain kyllin hyvää, kuten vanha seuranhakuilmoituksesta napattu fraasi sen kertoo. Parhauden lisäksi joukkueessa on oleellista yhtenäinen varustus, sillä mikä joukkue se nyt sellainen on, jolla on erilainen vaatetus. Muutenhan sitä voi erehtyä luulemaan ketä tahansa pummia joukkueen jäseneksi. Yhtenäisen vaatetuksen tyyppiominaisuudet voi olla oikeastaan mitä vaan, tietysti aina parempi, mitä näkyvämpää yhtenäisyys on. Tietysti on myös hyvä, että kyseinen vaatetus sopii lajiin. Onhan se nyt vähän sellaista, jos pelataan joukkueena biljardia (mikä ei ole kovin hyvä laji, koska siinä painotetaan tarkkuutta enemmän kuin voimaa, ja lisäksi voima keskitetään liiaksi yhteen paikkaan), ja yhtenäisyys näkyy siinä että kaikilla on munasuojat housujen päällä. 

Juhannuksena tuli osallistuttua petankkiturnaukseen, vakaana aikomuksena viedä koko turnaus. Luonnollisesti ei tullut harjoiteltua yhtään, paitsi tietysti voimaa. Harjoittelu olisi varmaan auttanut asiaa, mutta kun yksin harjoittelu on surullista, satsasin petankkivälineiden hankkimisen sijaan vaatetuksen hankkimiseen koko joukkueelle. Ajattelin aluksi jotain perhanan rumaa ja halpaa paitaa kaikille, mutten löytänyt. Kuin jumalaisesta johdatuksesta löysin kuitenkin yhteensopivan ja halvan vaihtoehdon, nimittäin siniset kauluspaidat ja kravatit. Hintaluokka oli sitä tasoa, että dyykkaamalla tuskin olisi löytynyt halvempaa vaihtoehtoa, vaikken tosin kokeillutkaan kyseistä toimenpidettä, kun en ole mikään hampuusi.

Kuvassa petankkijoukkuevaatetus juhannukselta. Sinikaulusmeininki korostaa perinteisesti työväenluokkaisuutta, toisin kuin valkokauluksissa pelaaminen. Lisäksi kun kyseisen vaatetuskombon yhteishinta on 7,50€, ei pääse kukaan huutelemaan porvariksi, ellei sitten ole mitään ymmärrystä vaatteiden hinnasta ja laadusta. Paita on kokoa 43/44, joten se päällä näyttää hieman 90-luvulla vaikuttaneelta washed up-rap-orkesterin jäseneltä.

Kuvassa lähikuva paidan rintamuksesta, jossa siis lukee "Force", mikä tarkoittaa voimaa. Voima on hyvä. Olisi vielä parempi, jos rintamuksessa lukisi "Power", mutta halvalla ei vaan saa kaikkea.

Näin lopuksi on hyvä todeta, että huolimatta joukkueen ja sen jäsenten parhaudesta, tuli itse peleissä turpaan, ja siis tipuimme ensimmäisellä kierroksella. Kaikesta huolimatta olen yhä sitä mieltä että kannatti uhota voittavamme koko turnaus, katteeton uhoaminen nimittäin osoittaa munakkuutta ja maine kasvaa. Toki on totta että kyseessä on huono maine, mutta ainakin tulevat polvet muistavat edes jostain. Uhoa ei luonnollisesti pidä sekoittaa valehteluun, koska sellainen nyt on huonotapaista, banaalia ja karmeaa touhua. Ainakin pitää yrittää kattaa katteeton uho, vaikka lopputulos olisikin menossa  tosiasioiden valossa päin helvettiä.

Akustinen kitara

Katu-uskottavuus ja oman linjan vetäminen ovat tärkeitä asioita ihmisen elossa. Oman linjan vetämisel voi toki joutua myös ongelmaan, voi esimerkiksi päätyä pataan kuten ensimmäisenä maailman kiertäneeksi mainittu Magalhaes reissullaan. Oma moka tietysti, kun läksi Papua-Uusi Guineaan, sanoohan sen järkikin, että siinä voi päätyä parempiin suihin. Joka tapauksessa elämän johdatusta ja perstuntumaa siitä, mitä tulisi tehdä, on syytä noudattaa, paitsi tietysti jos intuitio neuvoo rullaamaan mummoja tai syöksymään vastakkaisen sukupuolen pukkariin ilmoittamatta. Sellaisesta ei yleensä tule kuin sanomista.

Osalla intuitio neuvoo tekeemään suuria, lähestulkoon kaikilla taas ei. Jotkut ajautuvat uraputkeen, minkä sijaan voi myös valita ryyppyputken, joka kestää yleensä vähemmän aikaa, mutta josta saa elämänkokemusmielessä kuitenkin enemmän irti kuin ensimmäisenä mainitusta. Uraputki saattaa lisäksi hämärtää todellisuudentajusi ja alat kuvitella liikaa itsestäsi, kyvykkyydestäsi ja saatat alkaa luulla hankalaan elämäntilanteeseen joutumista aina yksilön omana vikana, mitä se ei automaattisesti ole. Ryyppyputken aikana tapaa uusia ihmisiä, joiden nimi on monasti Reiska, Arska, Rane, tai Ritu. Toki en tässä suosittele kenellekään raakaa alkoholismia, tarjoan vain näkökulmia asioihin.

Joka tapauksessa tämä oman tien noudattaminen on siis tärkeää. Minun tieni vei minut yhteen akustisen kitaran kanssa, jota en tietenkään osaa soittaa. Kuten sähköskeban kanssa, tämä ei kuitenkaan ole este, sillä aina voi ottaa selfieita skitta kourassa ja esittää olevansa maailmaa rakasteleva pitkätukkahippi. Itseltäni tosin tukka puuttuu (ajoin sen, kun en jaksa käydä parturissa ja säästään omaisuuden, jos täiepidemia iskee), mutta aina voi esittää kulipäähippiä (tunnetaan myös Lex Luthor-hippinä, Kojak-hippinä tai Vin Diesel-hippinä), koska sellaisiakin on, harrastavat joogalentoa ja muuta new age paskaa. Toisaaltaan toisen roolin vetäminen vain koska omistaa akustisen kitaran ja saa sillä roolilla aivan hulluna yhteydenottoja kömöiltä, on sinällään huijaamista ja omalta tieltä pois ajautumista, mutta viis siltä jos saa yöseuraa aina silloin tällöin. Prioriteetit, niitä on tärkeä olla.

Kuvassa akustinen naismagneettini sähkönaismagneetin kaverina, bourbonviskitaulun ja kehystetyn Työmies-lehden välissä. Mainitsinko jo, että tuolla saa naisseuraa, ainakin Mikko-maailmassa. Sähkökitarassa on teräskielet, joita on perhanan raskas painaa alas. En silti vaihda niitä nailon-versioihin, koska teräs on nailonia miehekkäämpää, ja vegaanihipin esittämisessä ei saa ajautua liian syvälle, jottei muutu perustulosta haaveilevaksi, vain vähän päältä mätiä tofunakkeja torin lokeilta sieppaavaksi hampuusiksi. 

Akustinen kitara on kivempi näppäillä kuin sähköversio, se on pakko myöntää. Siinä on jotain aitoa, vähän kuin vanhassa kunnon kuntosaliharjoittelussa on suhteessa crossfittiin. Jos treenaa salilla, sitten treenaa. Juoksemiset ja muut hölmöilyt erikseen. Akustista kitaraa on huono käyttää lyömäaseena yöllistä tunkeilijaa vastaan, koska se menee paskaksi, eikä tunkeilija saa kummoistakaan kolhua. Teräskielillä voi toki kuristaa menemään kitaran hajottua. Jos nyt kuitenkin unohdetaan nämä hurmehenkiset väkivaltafantasiat ja keskitytään oleelliseen, niin akustisella kitaralla saa seuraa, tahtoi tai ei. Tietysti tämä on helpompaa, jos opettelee ensin soittamaan ja sitten rupeaa kiertelemään neitokaisten suosimia nuotiopiirejä. Jos tietäisin mistä niitä löytää, olisin jo siellä, enkä kirjoittamassa blogia.

Kolmen sävyn kaksun värinen kahvikuppi

Elämä ei ole elämisen arvoista ilman laillisia piristeitä, varsinkaan maanantaisin. Laillisten piristeaineiden ykköstykki on kahvi, mitä ei kylläkään kannata litkiä liikoja, tai muuten alkaa päässä päristä ja tulee vatsahaava. Vatsahaavaan toki vaikuttaa muutkin seikat, kuten jatkuva työperäinen ressi, tai jos joutuu viettämään arkeaan vaikkapa Kouvolassa, tuossa Suomen kaupunkikokoisessa favelassa, Pohjois-Kymenlaakson mustassa monoliittissa. 

Kahvi on joka tapauksessa hyvä, sopii arkeen ja juhlaan. Mitä olisikaan mummoihmisten päivät ilman kahvia, nyt kun Hota-pulveri ja K-amfetamiini on kielletty kaiken maailman holhooja-hyysäreiden toimesta, eikä yskääkään saa parannella vanhaan tapaan herskalla. Jos on aikaa ja kärsivällisyyttä, kahvista saa paremman makuista ja epäterveellisempää keittämällä sen pannussa. Kukaan ei kuitenkaan elä ikuisesti, paitsi Leninin palsamoitu ruumis.

Sopiva kahvinjuonti on kirurgintarkka laji, ja kuten muutkin arjessa tehtävät supritteet, se kannattaa tehdä tyylillä. Maidon sijasta kahvikuppiin voi lurauttaa kuohukermaa ja jos juo kahvin mustana kuten kuuluukin, voi hakea tyyliä käyttämällä sopivaa kuppia. Nimikkokupin lisäksi pitää olla hyviä arkikuppeja, pitäähän sitä käyttökuppiakin pestä välistä, ellei sitten halua hakea eeppistä vastustuskykyä, jolla selviää jopa Gangesin ja Jangtsen veden juomisesta ilman turistiripulia ja salmonellaa.

Kuvassa "Kaksun kolme sävyä"-kahvikuppi, joita löytyy kokonainen setti, jotta kahvinjuonnin ohessa voi tarjoilla esteettistä nautintoa koko seurueelle. Onhan se nyt aika low life-meininkiä, jos ei ole laittaa esille yhteensopivia astioita, jos vaikka tulee nahkoja päiväkahveelle. Katsovat saman tien, että kaveri on selkeästi menetetty tapaus, josta ei kannata edes yrittää koulia kunnon miestä hävyttömän bachelorin tieltä.

Paskanruskea on varma valinta astioissa, jos hakee häveliästä konservatiivisuutta ja jos ruskoa on samassa astiassa useampaa sävyä, se osoittaa että astian omistaja on tarvittaessa taipuvainen myös riehakkaaseen toimintaan, kuten esimerkiksi surmanajoon pappatunturilla tuleen sytytettynä. Lisäksi ruskea muuttuu varmasti uudestaan muodiksi, onhan hipstereiksi itseään nimittävät hampuusit todistaneet sen, että näyttämällä 70-luvun katuojasta repäissyltä ryysyläiseltä, voi kävellä kaduilla ilman että ihmiset osoittavat sormilla ja nauravat.

Selfie-keppi

Jotkut asiat ovat niin paskoja, että ne ovat hyviä, tätä mieltä ovat myös kaikki kulman kundit. Osa näistä paskuuden vuoksi hyvistä asioista on vielä tästäkin paskempia, mikä tekee niistä yleensä siinä määrin jäätävän paskoja asioita, että niitä ei pitäisi edes olla olemassa. Joskus taasen paskuus saavuttaa tietyn kulminaatiopisteensä, minkä ansiosta äärimmäisen paskasta jutusta tulee aivan helvetin hyvä. Pahoittelut muuten kaikesta paskan hokemisesta ja kiroilusta tässä ensimmäisessä kappaleessa, mutta ilman voimallisia sanoja asiaa ei yksinkertaisesti olisi pystynyt selittämään niin, että menee jakeluun.

Hyvällä tavalla huono juttu voi ilmetä monessa muodossa; toimiva huonous voi olla kliseistä, kuten Haminan kansallisruoka, makkispekkis, mikä on ravintosisällöltään huono, mutta silti hieno ruoka. Proteiininlähdeenä toimii uppopaistetut makkikset, joiden kanssa luontevana lisukkeena uppopaistetut pekkikset, sillä kellä täällä nyt olisi varaa pelkkää makkista syödä. Jotkut ulkopaikkakuntalaiset muuuuukalaiset kutsuvat ruokaa myös makkaraperunoiksi, mutta ne nyt onkin sellaisia; ovat laiskoja ja silkalla kavaluudella vievät kunnon haminalaisilta työt, naiset, homot, maahanmuuttajat ja makkispekkikset. 

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole mistään syömishommasta, sillä syöminen on pohjimmiltaan ravinnon hankkimista, ja ravinnoksi nyt kelpaa vaikka nurmikko. Nyt on kyse jo tovi sitten tulleesta ilmiöhärpäkkeestä, erityisesti teini-ikäisten ja muuten vaan sairaalloisten narsistien lanseeraamasta hyödykkeestä, selfie-kepistä. Itsehän en todellakaan kuulu enää ensiksi mainittuun ryhmään ja kun kroonisluontoinen itsesäälissä rypeminen on rankassa ristiriidassa narsismin kanssa, en ole varmaan sellainenkaan. En ole toisaalta mitään ikinä lanseerannutkaan, etenkään nyt, joten pääsen tästäkin kuin koira veräjästä. Trendsetting on välillä vanhan jutun paketointia uudelleen.

Kuvassa selfie-keppini, ikävä kyllä light-porvarin tai vähintäänkin porvari-uteliaan värinen. Vaihtoehtona oli pinkki, joten menin suosiolla tuolla. Pinkki ei ole minun juttu, se on liian näkyvällä tavalla nolo väri. Kepissä on integroitu laukaisinnappi kännykkäkameraan, mutta kun minulla on lumialainen, niin sehän ei saatana toimi siinä ollenkaan, ja joudun käyttämään ajastinta, mikä tekee noloudesta vielä nolompaa, eli parempaa. Siinä voi sitten ajastimen tikittäessä napata lähimmän kömön kainaloon ja vetää ylähuulen toista puolta ylös kuten Elvis konsanaan, paitsi ilman mainetta, rahaa ja lahjakkuutta mihinkään. Mitä sitä lahjakkuudella, kunhan on selfie-keppi.

Selfie-keppi on ylipäänsä helvetin nolo edes omistaa, minkä vuoksi se on aivan huippujuttu. Siksi sitä pitää käyttää ja tehdä kuvista vielä sellaisia kollaaseja, että jälkipolviakin hävettää joku päivä, siis jos niitä siunaantuu. Toisaalta kun selfieiden ottamisella ja itsestään tehdyillä kollaaseilla ottaa samalla pitkäkestoisen suojan sukupuolitaudeilta ja myös ehkäisy hoituu, ei ehkä pidä hötkyillä asian kanssa. Joka tapauksessa teen näin, koska voin. Ei ole mitään mukavampaa kuin laittaa muut katsomaan väkisin kuvia itsestään, vaikka ei jaksaisi itsekään aina katsella itseään. Ne katsovat niitä kumminkin ja salaa tykkäävät niistä, niin kuin Tutankhamon tykkäsi pyramideista ja palsamoinnista.