tiistai 29. joulukuuta 2015

Laakeat kuohuviinilasit

Uusi vuosi. Ajankohta, jolloin syödään nakkia ja perunasalaattia, valetaan tinasta ennustuksia (vaikka oikeasti tarkat ennustukset saa ainoastaan tarot-korteista), ammutaan kymppejä taivaalle ja ollaan sivistyneesti seitinohuessa, huomioiden että sivistystaso on suhteellinen asia ja seittiä se on paksukin seitti. Uutena vuonna ihmiset antavat itselleen lupauksia, jotka raa'asti unohdetaan ja siten myös petetään. Itsepetos on toisaalta kaikista paras petos, koska se on uhriton rikos. Oli kuitenkin miten oli, uusi vuosi pitää pyrkiä viettämään huonossa seurassa särpien taskulämpimiä ja laadultaan huonoja virvokkeita. Jos kuitenkin saa haltuunsa viileitä ja hyviä virvokkeita, ne on syytä nauttia oikein, koska etikettivirheet ovat niitä elämän isoja virheitä.

Uuteen vuoteen kuuluu keskeisenä osana kuohujuomat; elämä on aivan liian lyhyt aika siihen nähden, kuinka harvoin kuohujuomia pääsee juomaan. Kuplivien kohdalla etiketti on kaikki kaikessa, paitsi silloin jos juo samppanjaa appelsiinimehulla, sillä se on sille porvarijuomalle ihan oikein. Ei kuitenkaan kannata välttämättä tehdä kyseistä suoritusta ihan mahdottoman kalliin samppanjan kanssa, ellei sitten paalua ole niin paljon että hesalainen "dösän duunaaminen" hankaloituu. Kuplivan juomiseen on kaksi lasivaihtoehtoa, perinteinen huilumallinen skumppalasi tai sitten laakea lasimalli. Itse olen himoinnut jälkimmäisiä astioita jo tovin, sillä kuohuviiniä on minusta parempi juoda sellaisesta ja lisäksi siinä on vanhan koulun henkeä ja groovea. Sain jouluna vihdoin ja viimein kyseistä lasityyppiä lasistooni ja voin kertoa että menee muuten heti koeajoon juhlista jaloimpana.
Kuvassa laakeat kuohuviinilasini, merkki Iittala, mallisto Essence. Olen aiemmin kohdellut kyseistä mallistoa kuin epätoivottua esikoista, mutta tämän kuohuviinilasin kohdalla joudun tekemään poikkeuksen, kun se on siinä määrin päheä. Lasin vetoisuus on 31 cl, mikä on hyvä, kun huomioi että juoman normaali annostus on noin 12 cl. Ylivetoisuus on ylivoimaa, kun on kyse niinkin keskeisistä astioista kuin juomalaseista. En ottanut noita Iittalan tarroja pois, kun moni muukaan ei ota. Joissain asioissa on vaan järkevää jättää päätöksenteko lauman harteille.

En ole aiemmin hankkinut minkäänlaisia kuohuviinilaseja, kun olen odotellut että saan aikaiseksi hankkia laakeat lasit. Toisaalta kuohuviiniä tulee muutenkin juotua jossain ihan muualla kuin kotona ja aivan liian harvoin. Nyt kun pelivälineet on vihdoin ja viimein kohdallaan, voi aloitella ensimmäistä vuoroparia. Uusi vuosi ei tosin mene samppanjan merkeissä, ensinnäkin siksi kun suu on hiukan tuohesta. Toisekseen hinta-laadukkaampia vaihtoehtoja on olemassa, kun vaan osaa, ja kun osaa, niin saa parhaat kömöt päältä.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Absintti-peltipurkki

Purkit, purnukat ja kaikki vastaava säilytyshyödyke kuulostavat näin sovinistiselta näkökannalta ja impivaaralaisesta viitekehyksestä tarkasteltuna hieman kömöjen hommilta. Tästä syystä mm. "En ole sovinisti, mutta..."-ihmiset eivät käytä säilytyspurnukkoja ollenkaan, vaan syövät kulutushyödykkeensä suoraan ostopakkauksesta. Säilytysastioilla on kuitenkin oma paikkansa kodissa ja niitä on siksi järkevä hankkia. Osa purnukoista on suhteellisen aktiivisessa käytössä, ja siksi ne on järkevä pitää näkösällä, mikä asettaa tiettyjä ulkonäköpaineita näille kyseisille astioille. Siksi kannattaa aina kaupassa pitää silmäillä, jos sattuu hyviä säilytysastioita hollille. Saattavat mokomat lähteä matkaan helpolla heräteostos-vitosella.

Moni säilyttää kahvia, teepusseja ja joitain keksejä erikseen hankituissa säilytysastioissa. Tämä on ihan järkevää, paitsi keksien osalta, sillä keksit sisältävät sokeria ja muita ihmistä lihottavia ainesosia, eikä keksien monesti sisältämä gluteeni ole sekään kaikille hyväksi. Tulee vielä aikuisiän diabetes, ilmavaivat, kuumat aallot ja vaikka mitä, jos joka päivä mutustelee keksiä naamaan. Tietyt hyödykkeet ovat kuitenkin kuin luotuja säilytyspurkeille, ja siksi niitä purkkeja tarvitaan.

Tein joululahjaostoksilla heräteostoksen itselleni, kun hyllystä pompsahti silmiin iki-ihana peltipurkki, jossa oli Blanou-merkkisen absintin kuosit. Sinälläänhän pullossa myytävän tavaran vuoraaminen peltirasian kuosiin on jopa perverssiä. Joskus tälläiset epäloogisuudet kuitenkin piristävät päivää, vaikka  lähtökohtaisesti kannattaa kuitenkin varuilta tuomita vastaavanlainen vahvemman oikeuteen johtavana anarkiana. Purkki kuitenkin miellytti silmää ja mieltä, joten se lähti mukaan, huolimatta siitä, ettei allekirjoittaneella ole mitään hajua, mitä siihen tulee laitettaman. Kyllä sen joku kömö kuitenkin jossain vaiheessa sanelee, jos ei muuten.
Kuvassa absintti-aiheinen peltilaatikkoni, jossa voi säilöä vaikka mitä, paitsi absinttia, kun peltirasia on huono säilytysastia nesteille. Purkki on mainostamaansa tuotteeseen nähden oikean värinen, huomioiden toki että absintti on oikeasti yleensä vaaleamman vihreää. Purkissa on kuva absinttikömöstä, jota voidaan kutsua tässä yhteydessä keijukaiseksi, kun juomakin on lempinimeltään "vihreä keiju". Purkin kuvioinnit luovat mielikuvan absintin nauttimisesta aiheutuvasta deliriumista, tosin itsehän en moisesta tiedä muuta kuin mitä isojen poikien kertomat jutut ovat antaneet ymmärtää.

Vielä on pahasti auki mitä purkkiin päätyy. Sen voi jo kertoa varmana tietona, että keksejä sinne ei ainakaan mene, kun sitä vihtahousun ambrosiaa ei asuntooni vakituisesti hankita. Teelle ja kahville on jo omat purkkinsa ja absinttipurkin hyödyntäminen sellaiseen voi luoda kamalia pettymyksiä ja kouristuksia, kun viinakramppien kourissa ja vierotusoireissa yrittää etsiä helpotusta väärästä paikasta. Itsehän en toki ole lähimainkaan tuota pistettä alkoholiriippuvuuden suhteen, mutta kun ikinä ei voi tietää, niin on parempi pelata varman päälle.


tiistai 17. marraskuuta 2015

Matkakaiutin

Tunnelma. Tunnelma määrittää paljon sitä, millainen mieliala meillä on ja miten me suhtaudumme asioihin. Täten myös tunnelman luominen on äärimmäisen tärkeä kyky. Kaikkeen ei pysty vaikuttamaan ulkoisilla ärsykkeillä, ihmisen olemassa oleva olotila luonnollisesti vaikuttaa siihen, minkälaisena hän kokee vallitsevan tunnelman. Tunnelmaa voi myös hyödyntää siihen, että saa vietyä kömöltä jalat alta, tosin tätä varten jokaisen siihen suuntaan vinksallaan olevan olisi syytä opetella myös useampia erilaisia jalkapyyhkäisyjä, kamppeja, lonkka- ja takavyöheittoja, jos on riittävän voimakas. Pääasia että saa murh...hurmattua toisen niin, että tuntuu ja ryskyy.

Yksi tapa luoda tunnelmaa ja pysyviä muistijälkiä, on musiikki. Musiikki on hyvä, paitsi jos kyse on paskasta musiikista, mikä tosin on subjektiivinen juttu sinänsä. Kun nykyään on kaikenmaailman kannettavia härpäkkeitä ja teknologiaa, musiikin saa sinne minne sen haluaa saada. Tämä on ihan näpsäkkää myös halutun tunnelman luomisen kanssa. Paikan päällä luotava musiikki ei ole kiinni volyymistä, ainakaan silloin jos puhutaan sellaisista intiimeistä hetkistä. Liian kovalla soitettu muzakki on muutenkin huono, se rikkoo tunnelman ja saa tärykalvot vuotamaan verta ja limakalvoja. Tämä on verrattain ikävää, erityisesti jos on pukeutunut valkoiseen paitaan; tulee sellainen Japanin lippu olkapäälle. 

Erityisesti edellä mainitusta syystä johtuen, pieneen tilaan luotavan musiikin kanssa on riittävää, että on sellainen pieni ja näpsäkkä kajari mukana. Sellainen, mikä menee tyyliin taskussa, mutta tuottaa riittävän äänentoiston. Se on hyvä. Luonnollisesti kaiutin vaatii nykypäivänä jonkin varsinaisen musiikkia toistavan laitteen, mutta se nyt vaan on niin. Sellaisia laitteita aika monelta löytyy kuitenkin taskun pohjalta, niin siitä on aivan turha jauhaa enempää.
Kuvassa pieni bluetooth-kaiuttimeni, jonka vieressä on tulitikkuaski ilmentämässä pienuuden mittakaavaa. Kaiutin on siinä mielessä hämmentävä peli, että se vaatii kiinteän alustan, jota se hyödyntää bassoäänten aikaansaamiseksi. Hämmentävää ulkoavaruusteknologiaa. Kaiuttimen pohjassa on magneetti, jolla sen saa vaikkapa jääkaappiin kiinni, mikä on sekin teknologiaa suoraan valovuosien päästä tulevaisuudesta. Kaiutin on tylsän valkoinen, mutta valkoisena se oli HALPA, mikä on aina hyvä. Paskaakos sa kajarin väri ketään kiinnostaa, vaan se suorituskyky.

Jonkinlainen matkakajari on hyvä olla, se on tätä päivää tämänpäiväisimmillään. Ihmiset kuitenkin liikkuu, ihan niin kuin junat ja kömöt sen yhden biisin mukaan. Siksi myös tunnelmakoneen on hyvä kulkea mukana. Jos ei handlaa tätä musiikki/tunnelma-juttua, kuten allekirjoittanutkaan ei umpipaskasta musiikkimausta johtuen oikein handlaa, niin sitten on ehkä hyvä olla hullunkomea tai jotain. Itsehän luotan jatkossakin täysin luokattomiin juttuihin, joiden viljelyä luullaan hyväksi itsetunnoksi.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Suvakkileijonapaita

Avoimuus on tätä päivää. Näin hektisessä internet-ajassa ja ihmisten itse tuottaessa luokatonta materiaalia sosiaaliseen mediaan, avoimuudelta on oikeastaan aika vaikea välttyä. Jos johonkin asiaan liittyy kiusallisia yksityiskohtia, on lähtökohtaisesti parempi toimia sillä asenteella, että näiden yksityiskohtien ulostulo on mahdollista ja siksi on fiksua pyrkiä ensinnäkin minimoimaan vahingot miettiämällä ennakkoon, kuinka reagoida ja toisekseen on ehkä järkevää pyrkiä ehkäisemään minkään kiusallisten yksityiskohtien syntyä. Osaltaan taas kiusallisuus tapahtuu; elämä olisi oikeastaan merkityksetöntä ilman kiusallisuutta ja ajoittaisia ilmaisia lounaita. Näin ravitsemusalan tutkinnon omaavana mieleen tosin kolahtaa erään mentorini sanat, joka painotti että ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan, joku maksaa aina laskun.

Osana avoimuutta on myös se, että tunnustaa väriä. Tämän voi tehdä räväkästi, hillitysti tai sitten mainitsemalla asiasta, jos tulee puheeksi. Sellainen, joka aloittaa lauseensa tunnustamalla jotain kantaa ja jatkaa sanalla mutta, on täysi tissiposki ja apina. Jos on mieltä, on mieltä. Mielipiteitä kannattaa toki myös välillä tarkistaa. Kun ajassa on muodissa avoimuus, pintaan on pulpahtanut myös ihmisten mahdollisuus ilmaista mieltään helpommin, oli syytä tahi yleensä ei. Tämä taasen korostaa sitä, että kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia, eikä se nyt sinällään tee ihmisestä sen erikoisempaa ihmistä, jos on jotain mieltä jostain, erityisesti jos mielipide perustuu huonolle pohjatiedolle, huonolle logiikalle tai jos mielipide on muuten vaan täysin tonto.

Sananvapauden mukana kulkee aina myös vastuu sanotuista asioista, ei saa solvata, kiihotella ihmisryhmiä vastaan ja sen sellaista tymää (ei siis edes tyhmää, vaan ihan tymää). Tästä huolimatta sellainen vihanlietsominen ja muu typeryys on vallannut ilmatilaa. Tämmöisen harrastamisen sijaan olisi järkevämpää harrastaa jotain kehittävämpää, opettelisi vaikka leipomaan skonsseja tai soittamaan ilmaukulelelea. Tällöin vituttaisi vähemmän, eikä tarvitsisi purkaa pahaa oloaan oksentamalla henkisesti muiden päälle. 

Koska reaktio luo yleensä aina vastareaktion, myös tälle umpimieliselle tontoilulle pitää pistää hanttiin kuin Raatteentiellä konsanaan, ja se on hyvä näyttää ihan julkisesti. Vihaamalla kun saa aikaiseksi lähinnä vihaa, eikä rakkautta kömöiltä, ainakaan miltään hyviltä sellaisilta, huomioiden että hyvyys on aika universaali termi. Jos päässä on henkinen stetson, niin ei sitä ehkä kannata kuitenkaan näyttää kaikille käytöksen kautta.
Kuvassa suvaitsevaisuuden airut, jo jonkun päässä konseptiksi syntyessään klassikoksi muodostunut Suvakkileijonapaita. Suvakki-sanaa itsessään on melko huonolla menestyksellä yritetty käyttää Suomen henkisten talebanien toimesta haukkumasanana suvaitsevaisia ihmisiä kohtaan. Kun tämä suvaitsevaisuuden ymmärtäminen ei onnistu ilman vyyhtiä rautalankaa, ei voi oikein olettaakaan kuin epäonnistumista sanaa haukkumaterminä viljeleviltä oman elämänsä Vihtori Kosoloilta. Paidan toista elementtiä, vaakunaleijonaa, on vuosien saatossa ryvetetty, raahattu pitkin ojanpohjia ja työnnetty tahallaan portaita alas isänmaallisuuden Pohjois-Korean malliseksi toiminnaksi käsittävien sankareiden toimesta. Tämä on nyt vähän sitä taking it back-meininkiä. Komea symbolihan se on, symboloi pitkällä aikavälillä aikamoisen hyvinvoinnillisen harppauksen tehnyttä länsimaista arvopohjaa tunnustavaa Pohjoismaata, joka on ollut aikanaan pioneeri tasa-arvon edistämisessä suhteellisen laajassa mielessä.

Jos ei hävetä olla mitä on, niin sitten voi olla sitä ylpeästi. Suvaitsevaisuus ei ehkä ole nyt kaikissa piireissä in, mutta yksilön etua ajattelevienkin soisi ajattelevan sitä, että se suvaitsevaisuus kattaa myös ihmisen itse. Se on ikävää joutua suvaitsemattomuuden kohteeksi sen takia, kun on mitä on, enkä tarkoita tässä yhteydessä nyt mielipiteiden kautta johonkin lokeroon itsensä asemoimista.

torstai 29. lokakuuta 2015

WC:n pyöreä matto

Kotiin on kuulemma moni kuollut, sanoo vanha sananlasku. Tämä pitää varmasti paikkansa, sillä ihmiset viettävät yleensä valtaosan ajastaan kotona. Ainakin itse kyllä kuolisinkin mielummin kotona, kuin vaikkapa jossain kadulla. Siihen kun asfaltille lyyhistyy, niin vaatteet likaantuu ja mahdollinen sulkijalihaksen täysi relaksoituminen julkisella paikalla on kauhean noloa. Kaiken sen sotkun kannalta kodin pyhin, eli WC, on luontevin paikka heittää lusikka nurkkaan. Näinkin pirteästä avauksesta huolimatta tällä kertaa olisi tarkoitus käsitellä ihan iloista asiaa, nimittäin tuon kodin pyhimmän tekstiilipuolta. Ilman niitä WC nimittäin näyttää ankealta komerolta, jossa on posliiniponi keskipisteenä, eikä miltään huumeluolalta, pois lukien kiinalaiset oopiumluolat, joissa on psykedeelinen viba.

Yksi karuimmista tuntemuksista joita ihminen voi kokea, on kylmä lattia jalkojen alla, kun nousee aamulla ylös sängystä. Se tunne on kauheampaa kuin lähestulkoon mikään, paitsi tietysti jos revitään varpaankynsiä tongilla irti tai naputellaan hammastikkuja kynsien väliin. Toisin kuin kidutusta, jalkojen alta huokuvaa kylmyyttä on suhteellisen helppo ehkäistä, mutta sukkien laittaminen ihan aamusta ei kuulu tähän keinovalikoimaan, sillä se on ihan liian vaivalloista ja aamusta ei kuulu laittaa sukkia jalkaan. Siksi asunnon materiaaleissa puu on kohtuullisen hyvä vaihtoehto, tosin harvempi rupeaa tämän asian takia vaihtelemaan lattioitaan ihan tuosta vaan. Siksi matot ovat vaivaton ratkaisu ongelmaan ja ne saavat myös asunnon näyttämään kodikkaalta.

Kuten joskus aiemmin kirjoittelinkin, hommasin WC:n lattialle sellaisen räsymaton. Kyseisen maton hankinta oli hiukan sellainen hätäratkaisu, kun joku matto piti löytää, enkä sattumoisin löytänyt sopivan hintaista pyöreää mattoa mistään. Noh, nyt kun en sitten enää etsinyt pyöreää mattoa, niin tietenkin sen sitten löysin ja myös hankin, kun se on vähän se juttu. Visiot pitää vaan toteuttaa, vaikka sitten jälkikäteen. 
Kuvassa aatteen värinen pyöreä mattoni, sattuu WC-tilaan kuin nyrkki silmään. Matto voisi olla ihan hitusen suurempi, mutta kaikkea ei voi saada, baby. Pyöreä muoto on hyvä, sillä symmetria on kova juttu. Matto on ehkä hiukan liukas muovimattopinnalla, mutta elämässä ja varsinkin arjessa on hyvä olla tarpeettomia vaaraelementtejä. Sillä saa sellaisen James Bond-fiiliksen, tosin ikävä kyllä ilman takaa-ajoja, vempaimia, runsasta määrää irtosuhteita kansainvälisesti huomattavan hyvännäköiseksi tunnustettujen neitokaisten kanssa sekä matkailua. Toisaalta elinympäristöä lukuunottamatta ainakaan kukaan ei yritä murhata, eikä tarvitse itsekään kuristaa ketään pianonkielellä. Se olisi melkoisen hikistä hommaa muutenkin, harvempi nimittäin jättää laittamatta hanttiin tuollaisessa tilanteessa.

WC-tiloja on aika monenlaisia ja siten ei ole mitään yleismattoa, joka sopii kaikkiin. Jos WC ei ole märkätila, silloin matto on kuitenkin hyvä olla, jottei rigor mortis pääse hiipimään aamulla vartaloon varpaiden kautta. Pieniä mattoja on melko monenlaisia, näin kun markkinavetoisessa systeemissä eletään, missä joku varmaankin joku ranskalainen muotikaveri syöttää mainonnan kautta meidän alitajuntaan piiloviestejä siitä, mistä meidän tulee pitää. Siitä me sitten kanssa pidetään. Toisaalta tämä on ihan näppärää, eipä tarvitse itse tehdä päätöksiä joka perhanan mielipideasian suhteen.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Saunasuola

Ylellisyydet ovat hyvästä, erityisesti silloin kun ne eivät maksa paskaakaan ja eivät sinällään ansaitsisi ylellisyyden nimikettä, jos ihmiset olisivat kartalla siitä, mikä on ylellistä ja mitä mikäkin maksaa. Jos kuitenkin törmää huokeaan hyödykkeeseen, jonka voisi jostain vinkkelistä tarkasteltuna nähdä ylellisyytenä, se kannattaa hankkia. HETI. Muuten on tonto, koska ei ole parempaa aikaa kuin tämä hetki, poislukien huominen, jos työn alla oleva tekeminen on nihkeää. Hyvät jutut kannattaa tehdä kuitenkin aina saman tien, sitten kerkiää mahdollisesti tekemään enemmän kivoja juttuja.

Tämänkertainen yleellisyys löytyi flunssan ansiosta, kerrankin siitä mokomasta oli hyötyä. Kun jotkut harrastavat suolahuoneita ja sellaisia tukkoisten röörien avaamiseen, niin tässä tuli eteen suolan hankkiminen saunan kiukaalle, kun sillä on ilmeisesti samaa vaikutusta. Ei maksa paljoa, näyttää ihan esteettiseltä pikku vadissaan siinä kivien päällä ja siis miksikäs ei. Vaatii luonnollisesti saunan omistamista, ja kyllähän sitä yli kolmekymppiseltä hedonisti-maakuntien mieheltä sauna löytyy. Tuntuihan tuo flunssan armoilla ollessa hiukan ehkä hengityksessäkin. Ehkä. Sillai hyvällä tavalla kuitenkin, kuin näppylähanska rokonarpisilla kasvoilla.

Saunasuola on joka tapauksessa hyvä, tuo apua hengitysteille vähintäänkin placebo-vaikutuksen kautta, ja näyttää muutenkin kivalta siinä kiukaalla. Low life-versio tuosta olisi ripotella Jozoa teräksiseen desin mittaan ja laittaa se kiukaalle kuumentumaan, mutta ei olisi ehkä kovin sama, ainakaan ulkonäön kannalta, vaikka kustantaisikin ehkä alle kolmasosan varsinaisen saunasuolan ja kipon hinnasta. Kun kyseessä ei ole kuitenkaan kovin kallis sisustuselementti ja hedonismihyödyke, niin ei ehkä auta nuukailla tämän kanssa. Kömöt ei arvosta tontoa nuukailua, vaikka nimenomaan nuukailijoilla on sitä rahhoo, kun ne eivät käytä sitä mihinkään.
Kuvassa saunasuola vaskisessa vadissaan, toki en tiedä, että onko pikkukiulu oikeasti pronssia, mutta kun se on kuitenkin sen värinen, niin menkööt. Saunasuola on asennettu kiukaan siihen kulmaan, mihin harvemmin tulee heitettyä vettä. Suolakiuluun ei pidä heittää vettä, tai suola sulaa kuin Idän Ilkeä Noita saadessaan vettä päälleen. Kiukaalle ei pidä ylipäänsä "heittää vettä" sanonnan kansanomaisessa muodossa. Haisee kuulemma aivan hirveälle, itseäni pienemmät pojat kertoivat, niin henkisesti kuin fyysisesti pienemmät pojat. En ymmärrä, miten kenellekään tulee tuollaista edes mieleen. Itselle tuli vasta kun kuulin muiden tehneen näin.

Saunasuola on helppo tapa vähintäänkin kuvitella ja haahuilla jostain hiton wellnessistä tai vastaavasta new age-paskaa uudemmasta hömpötyksestä. Hyvä fiilis tästä kuitenkin tulee, ja sehän se on tärkeintä, se, ja hyvät palkinnot ja matkailu kilpaillessa. Saunasuola ei kustanna pahasti (ellei sitten hanki jotain sivettikissan kerran paskantamaa premium-ihmesaunasuolaa), ja tuotehan ei mene miksikään, ellei joku tonto heitä sen päälle vettä. Itsehän tein kerran näin porukoilla saunoessani, enkä oikein vieläkään ymmärrä, mikä minut ajoi tuollaiseen tekoon. Hullu nuoruus varmaankin, näin puolet myöhään siitä milloin piti.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Baarituotannontekijät

Ihminen tarvitsee harrasteita ja virikkeitä, niin myös Mikko, sillä Mikko on ihminen. Ilman virikkeitä Mikko alkaa harjoittaa orastavaa alkoholismia ja päätyy ruuhen alle, siihen Ranen ja Arskan naapuriin. Kun ihminen on siinä tilassa että on tehnyt ja saavuttanut oikeastaan ihan kaiken, on syytä tehdä enemmän. Allekirjoittaneelle tämä käsite "kaikki", tai oikeastaan sen laajentaminen kohti uusia saavutuksia, lähti uudelleen käyntiin kun oli kotiuduttu kunnolla omistusasuntoon ja kun työelämä oli hiukan seesteisemmässä vaiheessa. Asioiden tavoittelussa nimittäin se saavuttaminen ei ole oikeastaan se juttu, vaan se juttu on se tavoittelu, se prosessi. Ihminen on tyytyväinen kun se tekee jotain, kun se kuvittelee, että tuohon kun pääsen, niin voin rauhoittua. Paskanmarjat, kun jotain saavuttaa, alkaa tavoitella jotain uutta ja hyvä näin. Muuten lopputulemana on passivoitumisen ja tylsistymisen kautta saavutettu orastava alkoholismi, ja se ei ole samaa kuin sellainen silloin tällöin seitinohuessa tapahtuva pikku iloittelu.

Yleensä kun ihmislapsella on koulutuksellisia, ammatillisia, järjestöllisiä, harrastuksellisia tai perheellisiä suurempia tavoitteita prosessissa, nämä syövät hyvästi sen liian energian ja vapaa-aika on hyvä käyttää rentoutumiseen. Jos taas ollaan sellaisessa tietyssä elämän suvantovaiheessa, ylimääräistä energiaa pääsee kertymään ja tälle pitää löytää joku kohde. Joku harraste tai joku sellainen on hyvä olla. Itselläni näitä ovat bodaaminen (sanan varsinaisessa merkityksessä, mikään perkeleen "kuntosalilla käyminen" tai vastaava ei riitä kuvaamaan sitä touhua) ja kaiken maailman saastan kirjoittaminen internettiin. Ihmisen ollessa Tonava tämä ei luonnollisesti yksin riitä, joten nyt sitten sisustetaan megalomaanisesti, ja vanhana ravintola-alan ihmisenä ja viinakauppiaana tämä sisustuksellinen toiminta keskittyy tietynlaisen kotibaarin luomiseen.

Kuten aiemmin kirjoittelin hankkimastani tarjoiluvaunusta, nyt olen saanut siihen lisuketta. Ensinnäkin juomat tarvitsevat oikeaoppiset lasit, oikeaoppiset sekoitustarvikkeet ja oikeaoppisia koristeita. Jääpalakone kun oli jo ennestään, niin tarvikkeet edellä sen homman kuuluu edetä. Kun yhdenlaisia On the rocks-laseja (niitä lyhyempiä juomasekoituslaseja, joiden tyyppisistä laseista JR veti viskiä Dallasissa) minulla jo on, niin niitä en hankkinut, samoin kuin shottilaseja oli jo omasta takaa. Mutta siis tarjoilijaurallani tuli totuttua tiettyihin grogilaseihin (ts. ne lasit, joista juomasekoituksesi, kuten valkovenäläisen, tavallisesti saat), joita piti sitten hankkia, samoin kuin baarilusikka oli aivan must hankinta, kuten myös Boston Shaker (se sekoitusjuttu, jossa toinen puoli on lasia, toinen metallia) ja iso kasa pillejä ja paperisateenvarjoja (joita aluksi karsastin, mutta kömön vaatimuksesta hankin) oli vaan hankittava.
Kuvassa tarjoiluvaununi puolivalmiina, valmiudesta puuttuu jääpala-astia sekä tärkein, eli viinakset ja blandikset. Tuossa asetelmassa kaikki on kasattu ylös, mutta hovisisustajani sanoin "less is more", joten tulen muuttamaa sommittelua niin, että tavara jakautuu sopivasti tarjoiluvaunun ylä- ja alakerran kesken. Laitoin tavaroiden alle työelämästä minulle jääneet baaripyyhkeet ja laitoin aiemmin mainittujen hyödykkeiden lisäksi oikealle laidalle sitruunapurkin sekä pienen leikkuulaudan ja veitsen. Niin ja tuossa on kanssa jo aiemmin hankkimani metallinen shaker (käytetty ehkä kerran) sekä mitta viinaksille.

Kotibaari rakentuu baarivaunun muodossa hyvää tahtia, toki alkukaneetti huomioiden on hyvä että projektissa kestää vielä, sillä aika on vielä liian nuori orastavalle alkoholismille ja veneen alle kotiutumiselle. Näissä tälläisissä projekteissa on kuitenkin tärkeää myös hankkeen eteneminen ja sitähän selkeästi on tapahtunut, kun kehtaa esitellä kuvia interneteissä ja kaikkialla. Näin olisi Hedoniskin tehnyt, jos vaan Antiikin Ateenassa olisi ollut sähköä, ja tietokoneita, ja internet, ja some, ja juomakelpoisia viinaksia, ja teollisesti valmistettuja baarihyödykkeitä.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Hengailuhousut

Luoja ei laiskoja elätä. Näin sisimmässäni pohjimmiltani patalaiskana ihmisenä pidän tätä vanhaa, mahdollisesti luterilaista sananlaskua yhtenä elämäni ohjenuorista, ja siksi pyrin optimoimaan ja tehostamaan ajankäytön siltä osin, kun teen jotain. Eilenkin kerkesin pitkähköstä ja toimeliaasta työpäivästä huolimatta rakastamaan (en siis puhu nyt rakastelusta, se on ihan asiansa erikseen, siitä ei herrasmiehet puhu, paitsi kaikille), tekemään toimeliaasti töitä, tekemään porsaanfileitä ruoaksi, silittämään kolme kauluspaitaa, käymään salilla, viettämään sosiaalista elämää ystävänpalveluksen muodossa, somettamaan ja kirjoittamaan tämän blogitekstin. Repikää siis siitä. Vielä tänäänkin olin kohtuullisen aktiivinen ja oletettavasti huomenna en sitten saakaan aikaiseksi mitään, mistä syytän vain ja ainoastaan karman lakia. Eilinen ja tämä päivä ovat kumminkin olleet ihan hyviä päiviä.

Laiskuus ei ole kuitenkaan laiskuutta jos vain on. Laiskuus on tehtävä kunnolla. Sellainen täydellinen kotona velttoilu ja parin päivän pesemättömyys ei ole laiskuutta, se on vain sitä, että on aikaansaamaton hampuusi. Laiskuuden mahdollistamiseksi on oltava aktiivinen, niin kierolta kuin se kuulostaakin. Laiskuuden ja hedonismin keisari handlaa homman niin, että se oleminen teho-optimoidaan kunnolla. Kotona sluibaillessa tämä vaatii sellaista vaatetusta, että sitä ei käyttäisi julkisella paikalla, koska julkisiin tiloihin käyvät vaatteet eivät ole riittävän rentoja. 

Housujen kohdalla tämä tarkoittaa sellaisia sisällä käytettäviä hengailuhousuja, jotka ovat sellaiset mitä haaremissa olisi käytetty, jos siis niihin aikoihin kun harrastettiin haaremeita, olisi myös harrastettu länsimaisia, teollisesti tuotettuja oleskeluvaatekappaleita, tai siis olisi varmaan harrastettu, jos niitä olisi ollut olemassa. Hengailuhousut saavat olla lahkeista leveähköt ja sillai sopivasti pitkät, muttei ihan niin pitkät, että lahje jää jalkapohjan alle. Jos jää, niin on riskinsä että housut repeää kuin temppelin esirippu Hedoniksen astuessa sisään.
Kuvassa tumman-tummansiniset hengailuhousuni, kun samaan hintaan sai kahdet, niin minulla on myös toiset sellaiset vaaleammat versiot olemassa. Kahdet samanmalliset on hyvä, itseasiassa ihan kaikkia vaatekappaleita pitäisi myydä niin, että pakettiin sisältyy kahdet samanmalliset, mutta eriväriset kappaleet. Tämä säästäisi aikaa lorvimiseen ja olisi juuri sitä tehokkuusajattelua, jota aiemmin tuossa suitsutin menemään kuin munkki ortodoksilaisessa luostarissa.

Minulla on myös aiemmin ollut jotain flanellisia tai sellaisia hengailuhousuja, mutta nämä ovat nyt sitten täysin puuvillaa. Taitavat olla jopa parempaa laatua, kun aiemmat housut näyttivät kuukauden jälkeen siltä kuin ne päällä olisi painittu jonkun amatsonin kanssa sivettikissahäkissä, eikä täällä mitään amatsonin mittaluokat täyttäviä kömöjä ole pyörinyt, eikä täällä ole kissaeläimiä vaan koira. Mutta siis hengailuhousut noilla aiemmin kuvailemillani spekseillä, niillä se homma vaan pelittää. Jos ei pelitä, niin vika on peli-ihmisessä, eikä blogistissa.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Tarjoiluvaunu

Minä en käy nykyään hirveästi baareissa. Syynä tähän on se, että en ihan hirveästi pidä siitä että minua palvellaan, baareissa ei saa aina kuunnella sitä musiikkia mitä haluaa, hyödykkeet ovat hintavampia ja baareissa joutuu käyttämään housuja. Lyhyestä virsi kaunis, en saa vastinetta rahalleni. Suloinen, suloinen rahani. Tästä syystä olen ryhtynyt rakentamaan kodistani vapaa-ajanvietolle soveltuvaa linnaketta, mistä minua ei savusta ulos edes vihamielinen hunnilauma. Viinaksiakin otan siellä joskus, mutta ihan vaan lääkkeeksi.

Aluksi mietin baaritiskin hankkimista vierashuoneeseeni, mutta kun menin vuokraamaan huoneen (johtuen ekologisista syistä ja suloisesta, suloisesta rahasta), baaritiskiajatus jäi pois. Jos ihan rehellisiä ollaan, se jäi pois jo aiemmin, kun hovisisustajani sai minut heräämään siihen, että en kuitenkaan notkuisi omalla baaritiskillä kovinkaan usein ja jos notkuisin, se olisi lähinnä surullista. Tästä syystä ja hovisisustajani ehdotuksesta päädyimme miettimään uutta ratkaisua, joka yhdistäisi hedonistisen oleilun, dekadenssin ja tyylin. Löysimme myös ratkaisun vaikeaan ensimmäisen maailman ongelmaan.

Alkuperäinen idea oli sisustaa vierashuoneesta 70-luvun Bond-tyylinen miesluola, jossa baaritiskin sijasta olisi ollut tarjoiluvaunu, johon olisi kasattuna väkeviä viinaksia (vain lääkkeeksi), drinkkilaseja ja vastaavia härpäkkeitä. Se olisi ollu niin kova juttu, että olisin taatusti päässyt jonkun miestenlehden kanteen, eikä kyse ole nyt Jallusta tai Ratosta. Tämä olisi luonnollisesti vaatinut jääpalakoneen hankkimista, sillä kuten aiemmassa postauksessani asian kiteytin, pakastinjääpalat eivät vittuperkele käy. Nyt kun jääpalakone on, mutta huone meni, en siltikään luopunut ajatuksesta viettää hedonistiaikaa, ja hankin sen perkeleen tarjoiluvaunun, oli miten oli.

Nyt kun siis aika oli kypsä, tein miehen työn, ja ratkaisin ongelman kuten kuuluukin, eli rahalla. Tai no oikeastaan rahaa ei mennyt juurikaan, hankin tarjoiluvaunut käytettynä, ei maksanut hittojakaan. Siis parhaita hankintoja ikinä. Ainoa vaan, että tämä hankinta poikii uusia hankinta-ajatuksia, kuten kaikki ne baarihärpäkkeet, jotka nyt vaan pitää olla. Muuten minulle nauraa naurismaan harakatkin, kömöistä puhumattakaan. No se yksi kömö nauraa ainakin joka tapauksessa, mutta se on vallitseva olotila. 
Kuvassa hankkimani tarjoiluvaunu. Taitettava malli, mahtuu vaikka minne. Siihen kun lastaa kaiken tarvittavan, niin avot! Kiisselillä kulkee! Tarjoiluvaunu on oikeastaan juuri sen kokoinen, minkä kokoinen sen haluaisinkin olevan. Saatan vetää tuohon jonkun muovihässäkän estämään liukumisefektiä, mutta tästä en ole vielä varma. Alunperin mietin että olisin laittanut myös jääpalakoneen tuon päälle, mutta tulin siihen tulokseen, että ei, koska sitten pitäisi olla helvetinmoiset jatkoroikat mukana. Jääpalakulho ajanee saman asian, siis jahka sen hankkii.

Jos siis kotonasi on läänii ja haluat olla siisti kuten minä, hanki jo se perhanan tarjoiluvaunu. Haluat kumminkin. Se on niin viktoriaanista piilotella viinaksia kaapissa, kyllä kaikki tietää, että hapan maistuu. Ja siis tämähän on sellaista sivistynyttä touhua, sisustuselementeistähän tässä on kyse. Rantojen hilpeät veikkoset eivät alkoholin säilytystiloja harrastele, kun kaikki menee heti, mitä tulee hankittua.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Jääpalakone

Drinkkihommien tekeminen kotona on kohtuullisen nihkeää hommaa, johtuen lähinnä siitä että juomasekoitusten on oltava kylmiä (paitsi kuumina nautittavaksi tarkoitetut juomasekoitukset) ja kun se blandispullo kuitenkin unohtuu siihen pöydälle, niin siitä on viileys kaukana. Viileys vaatii jääpaloja, ja sellaisten pakastimessa tehtyjen jääpalojen kanssa suhraaminen on suoraan kuin TV-shopin mainosten perseelleen menneistä jutuista, joita huipputuotteiden kerrotaan korjaavan. On niitä kuulemma jotain pussukkajääpaloja, mutta sama homma se on niidenkin kanssa, no can do. Tämän vuoksi drinksuviinaksia on aika tontoa hommata kotibaarikaappiin ison G:n ja suomuurainviinin kaiffariksi.

Yksi vaihtoehto tämän hirveän dilemman ratkaisemiseksi on tietysti hankkia sellainen porvarimallinen jääkaappipakastin, josta saa jääpaloja lasiin annostelijasta. Jos rahatilanne, tai omalla kohdalla myös jääkaapille varattu tila, ei anna periksi, homma pitää hoitaa sillä lailla, että on aivan pakko hankkia henkilökohtainen jääpalakone. Jääpalat ovat kylmintä hottia ja aivan must. Ei voi olla juomasekoituksia ilman jääpaloja. Tai no voi, sellaisia ei-riittävän-kylmiä ja mittasuhteetkin menee vituralleen, kun ne jääpalat kuuluu olla siellä lasissa ennen muiden ainesosien mittaamista.

Jääpalakoneita on useampaa mallia, joten valinta tuotti minulle helvetinmoista päänvaivaa ja vei aikaa elämästäni ainakin muutaman kuukauden. Tuli harmaita hiuksia ja jos olisin perheellinen, aivan varmasti myös avioero ja elämää suuremmat elatusmaksut. Olisin sitten kunnon alamony man. Mutta asia kuitenkin eteni, ja sain valinnan tehtyä. Otin halvemman version, jolla valitettavasti saa vain yhden kokoisia jääpaloja kolmen kokovaihtoehdon sijaan. Kalliimmat, nk. "minun isäl on rahhaa"-versiot oli puolet hintavampia, ja kun en lähtökohtaisesti tiedä tuon taivaallista jääpalakoneiden kotiäitiversioista, tekninen vertailu osoittautui mahdottomaksi.
Kuvassa henkilökohtainen jääpalakoneeni. Henkilökohtainen on hyvä, se on omaa, eikä kenenkään muun. Ei tule kukaan paskanaama narskuttelemaan minun jäitä naamariinsa. Nyt voi investoida myös juomasekoitustarpeisiin ja voi hankkia giniä kotiin, GT kun on kaikin puolin ylivoimainen juomasekoitus. Itse nautin vaihtelusyistä G:tä välillä myös Bitter Lemonilla laimennettuna. Juomasekoitusten pitää olla muutenkin simppeleitä, koska maailma on perhanan monimutkainen. Selkeät juomat ja maut, hyvä boogie.

Mutta joo, siis hedonismin multihuipennus on aika vaikea saada toteutettua ilman jääpalakonetta. Kyllä se sen vaatii. Jääpalajuomat ovat kuitenkin sellaisia, mistä myös kömöt tykkää, ei mitään taskulämmintä Tapsaa pullonsuusta huonojen juttujen maustamana. Tietysti kotibaarista ei pidä tehdä liian kattavaa, koska muuten on kaiken maailman retkut nurkissa maleksimassa ja onhan se kotona römpöttely vähän surullista, ainakin yksin, paitsi joskus. Saa ainakin kuunnella sitä musiikkia mitä haluaa ja pukeutua miten haluaa, tai todennäköisemmin jättää pukeutumatta.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Putkikassi

Kun ihminen yöpyy jossakin muualla kuin kotona, mukana on aina syytä olla riittävästi vaihtovaatteita ja muuta sälää, koska ikinä ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Esimerkiksi on verrattain ikävää, jos ei ole vaihtohousuja matkassa, kun kävelytiellä vastaan horjunut, Lady Lasolia ja auton pakoputkista irtoavaa karstaa aamupalaksi nauttinut herrasmies rykäisee mustat veret housuille ohi pyyhältäessään. Tämän vuoksi on aina hyvä olla ainakin yhdet vaihtovaatteet mukana, mielummin toki useammat, koska yökyläilyt saattaa vahingossa venähtää päivällä pidemmäksi. Näin käy varsinkin, jos sattuu olemaan Hämeen revityin liituraita.

Tarvittava varavaatetus asettaa luonnollisesti omat vaatimuksensa kuljetustarvikkeille. Joku koulupoikien pikkureppu ei vaan riitä, erityisesti jos on matkassa kauluspaitaa tai vastaavaa huonommin ryppyjä sietävää vaatetusta messissä. Jo yhden yön yli kestävälle sankaroinnille pitää ottaa matkaan vähintäänkin kahdet kalsarit, T-paidat ja sukat sekä vaihtohousut, kun ikinä ei voi tietää milloin norovirus, puklutauti, tai joku muu vaatteet ikävästi sotkeva sairaus iskee. Tämän vuoksi on oltava aina valmis.

Jos lähden pidemmälle, lähinnä hotelliyöpymisiä sisältävälle matkalle tai ulkomaanreissulle, homma toimii matkalaukulla. Jos taas ei olla niin kauaa tien päällä, ainoa oikea vaihtoehto on putkikassi. Putkikassi on hyvä. Siihen mahtuu tarvittaessa sillai sopivan paljon tavaraa, että voi olla vaikka viikon teillä tiettämättömillä. Jollekin kannattaa silti ilmoittaa, etteivät perhanat laita kuvaa lehtiin ja poliiseja perään. Sellainen kun on kiusallista ja tuottaa suurta häpeää koko suvulle.
Kuvassa musta putkikassini. Musta on hyvä ja tavanomainen väri putkikassille. Putkikassissa on perustaskun lisäksi kaksi sivutaskua, joihin voi laittaa tärkeämpää kamaa, kuten kännykän laturia, papereita ja pienen määrän viinaksia lääkkeeksi. Putkikassissa on olan yli heitettävä kantohihna, sekä myös käsikantohihnat, mikä on hyvä. Putkikassin on hyvä olla sen verran iso, että sinne mahtuu sikiöasennossa itse piiloon, jos yrittää salakuljetuttaa itseään johonkin random-paikkaan tai jos pitää syystä tai toisesta olla jemmassa joitakuita äijiä. Minä en ainakaan kysele syitä moiseen.

Putkikasseja on monenmoisia, kannattaa vaan hommata sellainen normiversio, jos ei siis kyseistä hyödykettä jo omista. Putkikassin ei tarvitse olla mitään kummempaa merkkiä, sillä merkit ja brändit ovat kapitalistien salajuoni, jolla kusetetaan rehellistä duunaria maksamaan olemattomista mielikuvista. Putkikassissa ei pidä olla mitään turhia krumeluureja, eikä se saa olla räikeän värinen, sillä sellainen olisi kauhistus Jahven silmissä. Lukekaa asia vaikka Psalmeista, jos ette miehen sanaa usko.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Loppuunkulutetut kesäkengät

Vaatteet kuuluu käyttää loppuun asti, jos ei toimi näin, on luontoa vihaava oikeistolainen kommunisti. Kunnollisena ihmisenä käytän vaatteet aina siihen pisteeseen, kunnes joku kömö viskaa ne menemään, mahdollisesti vielä niin etten itse edes huomaa koko asiaa. Toinen juttu on siinä, että kuluneet vaatteet istuvat paremmin. Tästä kyseisestä syystä saatan ajoittain näyttää Ryysyrannan Joosepilta ja Rappio-Ranelta yksittäisten vaatekappaleiden suhteen. Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa hipsteröintiin, sillä kyse on ensisijaisesti laiskuudesta, mukavuudesta ja ekologisuudesta, eikä mistään fashion statementista, jossa hyväosainen kaataa roskapöntön päälleen ollakseen hip ja in.

Yksi näistä vaatekappaleista, jotka kulutan yleensä suhteellisen loppuun on kengät. Ne kuluvat käytössä väkisinkin, ja kukaan ei omista niitä ihan hulluja määriä, ellei sitten ole oman elämänsä Imelda Marcos. Ne sanovat, että joillain kömöillä saattaa olla kaapissaan kenkiä, joita ei ole varsinaisesti käytetty koskaan. Tämä lienee totta, itsekin olen joskus ollut sekaannuksissa tämän tyyppisiin nahkoihin.

Hankin muutama vuosi sitten sellaiset halvat kesäkengät, joita oli tarkoitus käyttää lähinnä kesällä. Näin tuli myös tehtyä ja tällä hetkellä kengät alkavat olla sen näköiset, kuin ne jalassa olisi kävelty jalkaväkimiinaan. Vielä on kesää jäljellä, kuten karmea käärme-eläimen mukaan nimetty humppapumppu tarinoi hittibiisissään, ja siten myös kesäkengät saavat olla hetken käytössä ennen elinkaarensa loppua. Ajattelin järjestää kengille viikinkihautajaiset, eli poltan ne merelle lasketussa veneessä puolisonsa kanssa.
Kuvassa kalkkiviivoja lähestyvät kesäkenkäni kuvattuna junassa. Kengät ovat tuollaiset rennot ja kevyet, värinä vaaleanruskea. Kengät kärkien materiaali halkeilee ja repsottaa, näyttää vähän kuin kenkiä oliai ammuttu haulikolla etäältä. Kengät ovat kiinni hobittijaloissani, jotka näkyvät kuvan alaosasta puoleen väliin. Farkkujen lahkeet ovat käärityt, johtuen lähinnä siitä että ei ole järkevää valmistaa teollisesti farkkuja mittasuhteella persjalkainen.

Kevyiden kesäkenkien ei varsinaisesti tarvitse olla mitään kallista merkkiä, sillä kesällä tulee kuitenkin rymyttyä, ja rapatessa kengille roiskuu punaviiniä, Australialaista Shiraz-Caberneti:ia. Knoppitietona sellainen, että ranskikset kutsuvat Shirazia Syrahiksi, mokomat baskeripäiset patonginpurijat. Kevyet kengät eivät muutenkaan kestä iskua, joten paras vaan suosiolla ostaa sellaiset halvat paskat, joille järjestää sitten viikinkihautajaiset parin kesän jälkeen. Kömöjä ei kengät kiinnosta, ja jos on sellaisia kömöjä joita kiinnostaa, ne kannattaa passata suosiolla, sillä sellaiset kömöt käyvät kalliiksi lompakolle.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Festivaalivarustautuminen

Rock'n roll! Humpan juoni on nimittäin se, että kesä on kaikenkarvaisten festivaalien aikaa. Vaikka tällä kellonlyömällä eletäänkin kesän loppumetrejä, niin vielä ehtii ja onhan sitä elämää talvellakin. Festarit ovat myös loistava paikka harrastaa kovaa monikulttuurisuutta, koska yhtä ja ainoaa kansalliskulttuuria ei ole olemassakaan. Impivaaralaisen ankeilun sijaan aika kannattaa muutenkin käyttää ennemmin bailaamiseen, laittaa vaan hyvät popit soimaan ja pistää tanssien. Elämä on kuitenkin verrattain lyhyt. Jos haluaa fiilistellä vanhan kansan tavoin, voi napata Hota-pulveria ja K-amfetamiinia naamaan, niin ei ahdista eikä väsytä, piripäissään tuskin kärsivällisyyskään riittää sosiaalisessa mediassa mesoamiseen.

Itsehän osallistuin työväenhenkiseen festariin, oma sosiaalinen kuplani on kuitenkin aikamoisen punainen, mikä on hyvä. Festarihommassa voi hillua naamallaan kevyt maantierosvosänki päällä, habitus ei voi olla liian huoliteltu, kun se nyt on vähän tontoa, kun sitä hikoilee kuitenkin kaljapäissään keskellä ryysistä. Pukeutuminen hoituu lähtökohtaisesti linjalla farkut tai shortsit ja joku rokkipaita. Jos meno yltyy ihan huikeaksi, niin sitten paidan voi ottaa veks. Oleellisinta festareilla rymytessä on huono seura ja taskulämpimät juomat. Muuten ei tule hommasta yhtikäs mitään. 

Mitä tulee muuhun varustukseen, niin mukana pitää olla lämmintä vaatetta, jotain sadeasustetta, festarien painettua materiaalia, juomahommia (kellään ei kuitenkaan ole varaa juoda vaan anniskelualueella) ja sitten puhelimen laturia, kun sosiaalinen media on nykyään vähän se juttu. Mitään ylimääräisiä hässäköitä ei kannata kanniskella, karmean tavaramäärän roudaaminen on työlästä ja ihminen ei ole mikään muurahainen niin kantokyvyn, kuin sen suhteen, että elämästä on turha tehdä liian raskasta.
Kuvassa festarivarustukseni, siis ei vaatteet vaan se oheiskrääsä. Koska osallistuin työväenhenkisiin bakkanaaleihin, lämpimänä vaatetuksena on luontevasti nollatuntisopimuksia vastustavan kansanliikkeen huppari. Se päällä voi muljahtaa väkijoukkoon kuin kala veteen. Tavarat oli kannossa ammattiliiton repussa, värinä tietenkin punainen, joka on aina muotia. Kuvassa vasemmalla on festaridokumentaatiota, jonka vieressä muutama tölli ölliä. Kuusi on sovelias määrä ja tarvittaessa lisää saa kaupasta. Töllien päällä on kännykän laturi, ja vieressä oikealla sadetakki. Tuossa pitäisi olla varmaan preservatiivejakin mukana, mutta ne kulkee allekirjoittaneella lompakossa, kun ikinä ei tiedä, tai useimmiten kyllä tietää, että mitään ei tapahdu.

Varustuksen lisäksi festarieläimen menestys riippuu letkeydestä, carpe diem-asenteesta, jolla voi parhaimmillaan päätyä nukkumaan johonkin aivan eri paikkaan, kuin mitä oli tarkoitus. Jos kyseinen paikka on vielä eri kaupungissa kuin missä oli tarkoitus olla, juhlimisen voi katsoa olleen täydellinen suksee. Kömöhommat ovat tietysti villille ja vapaalle miesihmiselle oma lukunsa, jos natsaa niin hyvä, mutta aikaa ei sinällään kannata käyttää pelkkään raakaan saalistamiseen, elämässä on kuitenkin muutakin, kuten laulua, tanssia, viinaa ja kömöjä. Aina hauskaa olla pittää, asia on näin, kuten Junnu-vainaa aikanaan linjasi.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Keinonahkatakki

Laiskuus on hyve. Ilman laiskuutta ihminen eläisi yhä metsästäjä-keräilijä-yhdyskunnissa, sillä nykyisen kaltaisen yhteiskunnan, jossa ravinnon hankkiminen hoituu näppärästi käymällä kaupassa, on vaatinut hyvinkin pitkällistä kehittämisprosessia suurelta joukolta laiskoja paskiaisia. Miksi korjata viljaa niityltä käsin, kun leivän voi ostaa valmiina kaupasta; kaikki tämä kehitys ja nykyinen helppo elämä johtuu siis vain ja ainoastaan siitä, että joku on joskus laiskuuttaan keksinyt tehokkaampia tapoja tehdä asioita. Näin vuorokaudessa jää enemmän aikaa lonkan vetämiseen. Sama pätee pukeutumiseen, onhan se nyt kätevämpi käyttää synteettisiä materiaaleja vaatteiden valmistukseen, kaikki se eläinten teurastamishomma, nylkeminen ja nahan parkitseminen on kamalan vaivalloista. Vain tonto menee aidan yli siitä kohdin, jossa se on korkeimmillaan.

Yksi näistä synteettisistä materiaaleista on keinonahka. Ei ehkä materiaalina lähimainkaan yhtä kestävä ja hyvännäköinen kuin oikea nahka, mutta pirusti huokeampi ja valmistaminen on vaatinut roimasti vähemmän nylkyhommia. Nahkaa voi muutenkin käyttää järkevästi ainoastaan takeissa ja kengissä. Nahkahan on sellainen materiaali, joka on niin anti-hipsteriä ettei mitään rajaa, ja kun keinonahka imitoi nahkaa, sekin on siis täten hipsteriyden poissulkevaa tavaraa, ja siten kosher. Hipsteriys on ylipäänsä käänteisellä tavalla junttia (nk. reverse-junttiutta), ja hipster-viiksien vipattaessa tuulessa, tätä elämäntapaa toteuttava ihminen pitää päässään sellaista henkistä stetsonia, ettei mitään rajaa. Rehellisen keskioluen sijaan baariloissa tilataan jotain kurkku-avokadosmoothieita, joiden kanssa jo kolmen juomisesta saa saman tien diabeteksen, kun sokeria on jo yhdessä enemmän kuin paketillisessa Pulmua. Lapset, ei näin.

Löysin aikanaan ulkomaanreissulla ihan sattumalta ja vahingossa keinonahkatakin, jonka sitten hetken mielijohteesta myös ostin. Takkihan on sinällään hyvinkin nahkamaisen näköinen, vaikka onkin valmistettu polyuretaanista, mikä on jonkin sortin muovia. Lienee sanomattakin selvää että pukeuduttaessa muovitakkiin iho alkaa puskea soijaa samalla sekunnilla, ja tästä syystä takkia kannattaa pitää vain jos tietää ettei ole liikkuessa jalan paljoakaan. Hikoilun voi välttää maalaamalla koko ylävartalon jollain ihohuokoset tukkivalla maalilla, mutta tällöin pitänee käyttää vaippoja, kun hiki puskee todennäköisistä nivusista ulos, kun jostainhan sen pitää päästä ilmoille.
Kuvassa keinonahkatakkini, sopii päälle kuin borrelioosi selkään. Takkia voi erehtyä luulemaan nahkatakiksi, ainakin itse katsoin alustavasti näin, vaikkakin ymmärrän nahkatakkien päälle suurin piirtein yhä paljon kuin kömöjen päälle, eli en paljoakaan. Takilla voi helposti hakea raggari-habitusta, mikä pitää sekin hallita, jos haluaa säilyttää sen vähäisenkin katu-uskottavuuden, mitä on joskus omannut. 

Valinta nahkatakin ja keinonahkatakin välillä on hyvinkin helppo, jos lompakolla on asiaan mitään sanomista. Muutenkin, jos joskus jostain syystä pitää valita ruton ja koleran välillä, kannattaa aina valita rutto, sillä se oikeuttaa kantajaansa käyttämään liikanimeä "Musta Surma" ja lisäksi rutto aiheuttaa komeita paiseita, joita voi sitten esitellä ihmisille julkisissa liikennevälineissä matkustettaessa. Kumpikin edellä mainituista taudeista on tosin parannettavissa sariinilla, sariini auttaa. Sariini hoitaa myös närästyksen ja oikeastaan minkä hyvänsä sairauden, mikä ihmisellä on ennen sariinin käyttämistä.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Lifestyle: Päiväkaljat

Vauvan kakka ei haise. Edellinen lause on epätosi, sillä se on nimenomaan lapsen paska, joka haisee. Tällä aloituksella vahvistin kymiläisten paskaa mainetta, mutta mikä on pilalla, on pilalla. Vauvan kakasta pääsemme nimittäin näpsäkällä aasinsillalla itse asiaan, eli sellaiseen haureuteen johon ainakaan pienten lasten vanhempien ei olisi syytä sortua, nimittäin päiväkaljoitteluun. Päiväkaljoittelu on hyvä, varsinkin sellainen yksityinen onnenhetki väärään aikaan päivästä. Alkoholin nauttiminen epämääräiseen ajankohtaan on hyvä, sillä aivan kuten kuntosaliharjoittelun kanssa, kehitys syntyy ohjelmaa varioimalla, vaikkakin on huolestuttavaa, jos alkoholinkäyttö on ohjelmoitua. Vaikka rutiinit ovatkin elämän ja arjen suola, vastapainona vapaa-ajan on oltava vähemmän rutinoitunutta.

Alkoholin nautiskelu sinällään ei ole syntistä menoa, ainakaan mitä on Raamattua uskominen. Vanhan Testamentin eräässä kertomuksessa Nooa kasvattaa viinirypäleitä, tekee niistä viiniä ja vetäisee sellaiset perskännit, että sammuu munasillaan telttaan. Tästä yksi Nooan pojista häpeissään menee peittelemään alastoman isänsä, mistä taasen hyvinkin loogisesti sekä Nooa että Jumala suuttuvat kyseiselle vesalle, mitä sitä nyt nakusillaan humalaansa pois nukkuvaa isää peittelemään. Uuden Testamentin puolella taas juodaan Jeesuksen läksäriehtoollista, ja lienee sanomattakin selvää että touhu tuskin jää pelkkään viinin siemailuun, ainakaan minulla ei jäisi, jos tietäisin joutuvani riippumaan ristille. Jos ette usko näihin juttuihin, niin katsokaan Raamatusta, sieltä ne löytyy.

Päiväkaljottelua voi harrastaa hifistelemällä jollain helvetinperkeleen käsityöläisoluilla, mikä on suoraan sanottuna hedelmäkakkupoikien hommia, siis sellaisten kunnon kermojen juttuja. En ryhdy nyt jatkamaan tästä aiheesta, avautumisesta tulisi Odysseijan mittainen ja veroinen eepos. Jotta olutta riittäisi kaikille, valtaosan juodusta oluesta on oltava teollisesti tuotettua tavaraa. Paremman tuotteen nautiskelu ajoittain on ihan hyvä homma, mutta koska allekirjoittanutta on siunattu rahvaalla maulla ja tuohisella suulla, myös perustavara kelpaa. Jos se kelpaa Penalle, Reiskalle ja Pirrelle, sen on kelvattava myös Mikolle. Samaisesta syystä päiväolustelut on hyvä suorittaa ihan tavallisessa baarissa, missä on tavallisia ihmisiä asiakkaana.
Kuvassa päiväkalja valmiina tuottamaan minulle nautintoa. Vaikka alkoholihetkien päivittäminen sosiaaliseen mediaan on junttia ja tontoa johtuen siitä, että nuoret alkavat sen ansiosta pitää päihtymiskeskeistä kulttuuria hienona juttuna, minun kohdalla tätä vaaraa ei ole, sillä nuoret kokevat lähinnä säälinsekaista inhoa allekirjoittaneeseen. Tästä syystä minulla on täysi syy olla vastavuoroisen penseä kaikkia nuoria kohtaan. Kuvan iltapäiväolut on iso, vaikka kahden ja puolen desin erinomainen pikkukaljakin olisi sinällään ajanut asiansa. Kun en tänä kesänä ole kuitenkaan juuri hengaillut terassilla, otan nyt sitä aikaa kiinni kerralla. Lisäksi maksani on ottanut huomattavia määriä moukkua pitkän opiskelun, ravintolatyön, viinakaupan setänä toimimisen ja järjestöjyränä olemisen johdosta. Iso poika kestää enemmän.

Ajoittainen päiväkaljoittelu sattuu kuin suklutahra alle kouluikäisen suupieleen, sitä ei pitäisi olla, mutta se on. Parempi niin, kuin vetää keittoa siihen tahtiin että jää työt tekemättä ja treenit vetämättä. Päiväkaljoittelu ei saa olla pois mistään, rutiinit pitää joka tapauksessa tehdä kuten tavallista. Päiväkaljoittelulle absoluuttisesti paras ajankohta on ansaittu arkivapaa, mutta paremman puutteessa myös viikonloppu käy, kunhan valittu kellonaika on mahdollisimman epämääräinen. Päiväkaljamies ei välttämättä vetoa kömöihin, mutta kaikki elämässä tehtävä ei voi perustua muutenkaan naisten jallittamiseen. Joskus voittamista tärkeämpää on selvitä hengissä.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Ay-paita

Kaikkien pitäisi kuulua ammattiliittoon, sillä on tontoa olla kuulumatta. Liittojäsenyys on halvin olemassa oleva vakuutus, siis jos huomioi, mitä rahalla saa. Liiton reissuilla saattaa löytää itselleen ay-morsiammen tai -sulhasen, joka tarkoittaa ay-jargonissa henkilöä, jonka kanssa pyöritään kuin pariskunta liiton reissuilla, vaikka ei muuten oltaisikaan pariskunta. Jonkinasteinen kylkimyyry saattaa sisältyä asiaan. Ainoastaan yrittäjien kohdalla on jokseenkin ymmärrettävää jos ei kuulu liittoon, kun työnantaja ja työntekijä ovat lähtökohtaisesti eri asemassa. Perusasioita.

Liittojäsenyys suojaa suhteellisen monelta asialta, melkein jopa shankista saamiselta. Vapaudessa olevalle ihmiselle tämä ei tosin ole kovin oleellinen uhka. Tässä yhteydessä on pakko selventää kaikille sivistymättömille, mikä shank on. Se on itsetehty puukko, tuttu amerikkalaisista vankiloista. Esimerkiksi talttapäistä ruuvimeisseliä voi käyttää shankkina, mutta on huomioitava että jos ruuvimeisselillä irrottaa ruuvia, se on pelkkä ruuvimeisseli. Sen sijaan jos ruuvimeisselillä irrottaa henkeä toisesta ihmisestä shankkaamalla häntä kylkiluiden välistä sisään, kyseessä on shank. Niksi-Pirkan mukaan helppovalmisteisen shankin saa tehtyä näppärästi vaikkapa suurehkosta lasinpalasesta, johon kannattaa kierittää hitosti sukkahousuja ympärille kädensijaksi. Muuten voi tulla kämmeneen ikävä vekki, joka on parempi tikkauttaa lekurilla.

Kun siis perushygienia on kunnossa, jääkaapista löytyy rasia viinirypäleitä ja liiton kortti lompakosta, on myös hyvä kannustaa muita kuulumaan liittoon. Tämän voi toteuttaa hoilaamalla Liiton Tyttöä kovaan ääneen julkisilla paikoilla liikkuessaan, tai jos haluaa välttää sitä, että ihmiset tulkitsevat käytöksen mielisairauden sivutuotteeksi, voi pukeutua liitto-aiheisiin vermeisiin. Liittovermeitä saa haltuunsa liittojen kautta tai sitten olemalla oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, tuntemalla oikeita ihmisiä ja avaamalla suunsa oikeaan aikaan. 
Kuvassa JHL:n Järjestäydy!-T-paitani, jonka sain olemassa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja avaamalla suuni oikealla tavalla oikean ihmisen läsnäollessa. Vaikka kyseessä olikin munkki ja onnenkantamoinen, taputtelen silti itseäni olkapäälle, myhäilen ja sanon "Shhh, shhh, shhh.". Itse en ole kyseisen liiton jäsen, kun teen muita hommia, mutta vähintäänkin hengessä mukana ja kuulun kuitenkin kahteen toiseen liittoon. Paita on hieno, ja siinä on oikea sanoma, sillä järjestäytyminen, eli tavallaan työvoiman kartellisoituminen, on heikommassa asemassa olevan ihmisen paras turva ja kansantaloudellisesti järkevää toimintaa. Muuten raha kertyy varallisuudeksi ja sen kiertokulku hyytyy.

Liittopaidasta on erityisesti hyötyä, jos aikoo olla ay-uskottava. Tämä toki vaatii muutakin kuin T-paidan, mutta paita on fyysinen todiste, joka tukee tarinaa. Ay-uskottavat mieshenkilöt ovat uskottavia myös kömöjen sekä muiden miesten silmissä, ainakin itse tunnen useamman tälläisen vempulan, jonka kohdalla tämä pitää täysin paikkansa. Itse pyrin uskottavan lisäksi olemaan myös uskomaton, mistä syystä yhdistän joku kaunis kerta liittopaitaani pikkutakin. 

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Oranssi päiväpeitto

Oranssi. Perkele. Se on nimittäin sellainen juttu, että oranssi on nyt siinä määrin kuuminta hottia, että maapallon vuotuinen lämpötila nousee pari astetta ja Vanuatulla joudutaan opettelemaan käsipohjaa, kun veden pinta nousee napajäätikön sulamisen ansiosta saaren pinnan yläpuolelle. Oranssi on keväinen väri, ja huolimatta ikuisesta sateesta ja henkisestä loputtomasta syksystä, oranssin ansiosta jaksetaan painaa katkeraan loppuun asti ja kaadutaan hymy huulilla ja reinot jalassa. Oranssi kuuluu tähän kesään kuin pullolla päähän lyöminen juoppoköörin välisessä nahistelussa, niin vaan kuuluu tehdä.

Vuoteen petaaminen on sellainen asia, että jos sitä ei tee, niin ei oikeastaan tiedä edes nousseensa kunnolla. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan päiväpeitto, sillä pelkän normipeiton petaaminen on vähän niin ja näin. Sillä ei ole oikeastaan väliä, kuinka tarkasti petaa, paitsi jos on armeijassa. Pieni sekasorto ja kaaos kuuluvat hyvään arkeen, aivan niinkuin kiroilu kotitöihin. Ihmiset eivät yleisesti ottaen muutenkaan mene tirkistelemään toisten makuuhuoneita tuosta vaan, ja jos olisin menossa sinne jonkun kömön kanssa, niin sen jälkeen ne peitot vasta olisivatkin rullalla.

Päiväpeiton kuosilla ei ole paskankaan väliä, kunhan se on riittävän konservatiivinen ja siinä ei saa olla tontoja kuvia. Yksivärisyys on yleisesti varma valinta, se ei petä, toisin kuin esimerkiksi Auervaara ja Kepu. Värillä ei sinänsä ole niin suurta merkitystä, paitsi beigeä kannattaa välttää, kun se nyt on yhtä mielenkiintoinen väri kuin taskulämmin vesi. Myöskään pinkki ei ole hyvä, sillä se on aivan liian hempeä väri raakaan ja raadolliseen maailmaan, missä veli jahtaa veljeä kirveellä ulos vajasta.
Kuvassa oranssi päiväpeitteeni pedattuna sängylle ihan miten sattuu. Peitteessä on pitokuviointia ja se ei ole siis liukas pinnaltaan. Pito on hyvä, kitkaa tarvitaan aina. Kaikki hiihtoihmisetkin tietävät, että sillä ei ole mitään väliä, laitetaanko luistoa, jos ei ole pitoa. Ainoa oikea hiihtotyyli on muuten perinteinen, luistelutyyli ei ole mistään kotoisin. Vain pellet menee luistelutyylillä, koska heillä ei ole rahkeita ja kuntoa mennä perinteisellä. Perinteisellä voi edetä vaikka umpihangessa. Helvetisti pitoa sukseen ja työnnöt lähtee vatsalihaksista, siinä on allekirjoittaneen vinkit hiihtoladuille.

Päiväpeittoja on hyvä olla varuilta ainakin kaksi, koska ikinä ei tiedä koska koira virtsaa toisen päälle. Värikuoseja kannattaa olla muutamaa erilaista, koska muuten näyttää siltä että käyttää aina samaa päiväpeittoa. Vaihtelu virkistää, vaikka rutiinit ovatkin elämän a ja o. Tietynlaiseksi rutiiniksi voi laskea myös päin helvettiä petaamisen, jos sen vaan tekee säännöllisesti. Pääasia että lakanat ovat alla piilossa pahalta maailmalta.

Oranssit pöytätabletit

Pöydät ovat asunnossa tärkeitä kapistuksia, ilman niitä istuttaisiin lattialla ja ryhdin puute tekisi kaikista kyttyräselkiä. Tästä olisi silkkaa hyötyä, mikäli näihin kyttyröihin olisi mahdollista varastoida vettä kuten kameleilla ja dromedaareilla, mutta kun ei voi, niin niitä on ihan turha silloin hankkia. Lisäksi Suomi on sen verran kylmä maa, ettei lisävettä yleensä tarvita. Aina voi särpiä suunkostuketta kurarapakosta. Allekirjoittaneella on normaalisti ikävä tapa varastoida pöydille random-asioita, siis sellaisia esineitä ja papereita, joita en viitsi laittaa laatikoihin, kun tarvin niitä mukamas kohta, vaikka en oikeasti tarvikaan. Joskus edellisessä elämässä kömöt nalkuttivat asiasta ja siistivät pöytiä sitä mukaa kun täytin niitä. Toisaalta ei ole hirveästi varaa syyttää nalkutuksesta, jos itse pilaa ihanan kodin tekemällä näkösälle roinakasoja. Niitä pitää oikeasti tehdä kaappeihin ja laatikoihin.

Pöytä ei voi kuitenkaan olla täysin ilman päällyksiä, sillä silloin se olisi alaston ja ankea, aivan kuten vaatteeton ihminen, paitsi tietysti jotkut. Pöydän voi vaatettaa pöytäliinalla, joiden muodolla ei kait ole merkitystä, tai mistä minä näistä tietäisin. Kaikki muut värit käyvät paitsi valkoinen, sillä se kerjää kahvitahraa itseensä. Valkoinen on sitä paitsi väri joka kuuluu lähinnä häihin, joiden kohdalla en tiedä koristustilpehööreistä, mutta itse tapahtumasta minulla on visioita. Mikäli itse olisin ikinä suunnittelemassa häiden ohjelmaa, kidnappausosiossa kaapattavalta osapuolelta leikattaisiin sormi irti joka puolituntinen, mikäli tehtäviä olisi vielä jäljellä. Suoritettaviin haasteisiin kuuluisi surmanajoa viritetyllä pappatunturilla, gladiaattoritaistelua karhua vastaan, jonglöörausta palavilla soihduilla sekä härkäjuoksua. Toisena vaihtoehtona on ystäväni lanseeraama sulhasen ryöstö Tallinnaan. Häät ovat kuitenkin morsiammen juhlaa, joten aivan se ja sama, onko se toinen kaveri siellä, vai onko se römpöttelemässä viikonlopun lahden toisella puolen. Samaa sukupuolta olevien parien kohdalla voi ryöstää sen, jonka kanssa on oletettavasti mukavampi juopotella.

Pöytäliinan lisäksi tai tilalla voi käyttää tablettia, siis sellaista jokaiselle istumapaikalle laitettua juttua. Oma tabletti on individualistinen juttu, mikä on vähän ajan henki, osaltaan ikävä kyllä. Koska tabletit ovat yleensä samanlaisia kaikilla istumapaikoilla, tämä luo me-henkeä. Tablettien kanssa on hyvä puoli helppo puhdistettavuus, joten pöydällä voi vaikka maalata taulua ulkomaaleilla, tai muita juttuja, jotka voitte itse täydentää mielikuvituksellanne. 

Kuvassa hankkimani oranssit pöytätabletit, jotka olivat täysin ex tempore-hankinta. Väriksi valitsin luonnollisesti oranssin, koska se on muotia. Muoti on hyvä, paitsi jos se on länsimaissa suunniteltua, mutta köyhissä oloissa ja palkkaorjuudessa tuotettua muotia. Pöydän keskellä on kynttilä romanttisia  hetkiä varten, joita ei välttämättä ikinä tule, mutta on se silti hyvä olla siinä. Ikinä ei tiedä, koska pitää murhata hurmata. Kynttilän edessä on Napoleon-lasinaluset, jotka kuuluisi olla jokaisella.

Pöytätabletteja ei välttämättä kannata hankkia, jos ei tajua niistä hölkäsen pöläystä. Itsekin hankin ne vain siksi, että tykkään elää veitsen terällä ja uhmata kohtaloa, vaikka Antiikin Kreikan uskomusten mukaan siinä voi käydä köpelösti. Sopii Apollon ja Zeuksen tulla tänne uhmaamaan omaa kohtaloaan painissa, on sitä miehetkin yrittäneet. Puolinelson ja takavyöheitto lähtevät vaikka ruokakaupan vihannesosastolla. Heitin joka tapauksessa tablettihankinnan ja -valinnan ihan hatusta, kuten teen yleensä muidenkin elämän valintatilanteiden kanssa. Intuitio perustuu pohjimmiltaan kuitenkin taustalla jylläävään ajatteluun. 

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Oranssi tyynynpäällinen

Oranssi on nyt muotia, sen on pakko olla, koska tämän virkkeen alussa sanottiin niin. Lähtökohtaisesti nykyinen muoti on täyttä paskaa, mutta tämä ei kuitenkaan koske sisustustekstiilejä. Jopa köyhän miehen rattopoika ymmärtäisi, että ei voi elää täysin aikansa ulkopuolella, muuten loppuu asiakaskunta. Siksi pitää olla mukana tässä uudessa, oranssissa aallossa; pitää tarrata siihen kiinni sitkeästi kuin syfilis ihmiskuntaan, vaikka penisilliini on jo keksitty. Aivan se ja sama, ymmärtävätkö muut ihmiset tätä asiaa.

Eksyin "vahingossa" nimeltämainitsemattomaan, ruotsalaislähtöiseen sisustuskauppaan, kun oli muutama asia mitä tarvitsin. Mitä ilmeisemmin yksinäisyys on sekoittanut pääni, sillä homma lähti aivan lapasesta ja hankin pirusti tilpehööriä, jolle on kyllä käyttöä, mutta jonka tarvetta en ole aiemmin rekisteröinyt. Meno oli kuin snuff-videolla, kun hankin surutta kaiken maailman turhaketta kotiani somistamaan. Toisaalta keskityin kyllä funktionaaliseen puoleen hankinnoissa, mutta silti hiukan huolettaa. Ainoa onni tilanteessa on se, että mikäli ikinä pariudun, niin puolet omaisuudestani heitetään joka tapauksessa kysymättä mäkeen. Todennäköisesti en edes huomaisi, että näin on käynyt.

Yksi näistä hankinnoistani oli oranssit tyynynpäälliset sisustustyynyilleni. Sisustustyynyt ei ole ylipäänsä kovin tyypillinen hankinta sisustustaidottomalle, mutta ensinnäkin niitä voi käyttää hedonistisesti päänalusena sohvalla röhnötettäessä, toisekseen ne ovat halvemmat kuin varsinaiset tyynyt jos tulee vieraita ja kolmanneksi näyttäähän ne sohvat pirun alastomilta ilman niitä. Olin aiemmin käyttänyt sisustustyynyjen päällisinä susirumia tyynyliinoja, mutta se nyt näyttikin juuri siltä miltä se näytti. Valitsin tyynynpäällisten väriksi oranssin, koska se on tämän kyseisen blogin mukaan nyt kuuminta muotia (kts. tämän blogotekstin ensimmäisen kappaleen ensimmäinen lause).
Kuvassa oranssilla kuosilla päällystetty sisustustyynyni. Oranssi on hyvä, siitä tulee heti mieleen että kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisikin oikeasti aivan päin helvettiä, ja viinamörkö houkuttelisi juomahommiin huoneen nurkassa. Hankin oransseja tyynynpäällisiä kaksi, joista toisen laitoin toisen omistamani sisustustyynyn päälle. Jos taloudessani eläisi kömöihmisiä, niitä tyynyjä olisi pirusti enemmän, sillä kokemuksesta sanoisin stereotyyppisesti että kömötalouksissa tyynyillä on kiusallinen tapa paritella ja lisääntyä ihan tuosta vaan. Itse pidän tyynyjä tästä syystä eri huoneissa, koska minulla ei ole varaa elättää kokonaista tyynykatrasta.

Oletettavasti nykyisin oranssit sisustustyynyni eivät oikeasti satu minkään kanssa yhteen, mutta en nyt jaksa ajatella asiaa sen kummemmin, kun minua ne kuitenkin miellyttävät. Halpoja kun olivat, ne voi sitten säilöä vaikka ydinjätehautaan Homma-foorumin serverien kanssa. Sinänsä en oikein itse arvosta sitä, jos koti näyttää liiaksi sisustuslehden kannen kodilta. Sellaisissa kodeissa kun ei välttämättä ihmiset oikeasti asu, tai sitten ne ihmiset ovat kamalan onnettomia, vaikka fasadi on kunnossa. Sisustuksellinen kaaos-elementti ei voi puuttua aivan täysin, sillä sehän nyt olisi aivan kamalaa.

Ohut, musta kravatti

Muoti ja siinä mukana pysyminen on ajoittain saatanasta. Kauhein tilanne syntyy jos muoti menee itsensä näkökulmasta epätoivottuun suuntaan ja ajan kuluttua alkaa itsekin pitämään aiemmin kammoksumaansa muotisuuntausta muodikkaana. Itselleni tämä on käynyt muutamankin vaatekappaleen kohdalla, nimittäin pidin aiemmin lahkeisiin levenevistä housuista (ei kuitenkaan mallia 70-luvun Travolta), leveistä kravateista (ei myöskään kuten 70-luvun Travolta, mikäli hän olisi käyttänyt kravatteja) ja en voinut sietää pillihousuja naisilla, koska ne saivat derrierin näyttämään suhteettoman suurelta. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja ainakin edellämainituissa vaatekappaleissa näkökulmani on kääntynyt päälaelleen. Muutos on kuitenkin ollut hidas ja tuskallinen, kuten teinipojan puhkeaminen puberteetista ja angstista aikuisuuden kukkaan. Kasvukivuista en osaa sanoa, kun jätin nuo pituuskasvuhommat sen paremmin hanskaaville ja keskityin leveyskasvuun.

Arvoin pitkään ruton, koleran ja ohuen kravatin hankkimisen kanssa. Koska rutto eikä kolera tarttunut kaikesta ovenkahvojen nuolemisestani huolimatta, jouduin nöyrtymään ja hankkimaan ohuen kravatin. Oletettavaa on, että vastustuskyky on tässä vaiheessa sitä luokkaa, että tarttuvien tautien lisäksi ei tartu edes postimerkki. Väriksi valitsin mustan, koska musta on hyvä. Mustassa värissä parasta on sen mustuus. Musta menee yhteen kaiken kanssa, jopa mustan, jos oikein käyttää mielikuvitustaan. 

Ohut kravatti saattaa olla tämän hipster-kauden likainen sivulyönti, vaikkakaan en muista äkkiseltään nähneeni hipsteriä ohut kravatti päällä. Voi tietysti olla että huoliteltu rantojen mies-look vie huomion pois olennaisesta, ja toivon mukaan myös Olen naisesta, koska Ole tuskin tykkää jos vieraat sankarit katselevat hänen naisiaan rivot ajatukset mielessään. Ohut kravatti on kuitenkin nyt enemmän se juttu kuin keskipaksut tai etenkään paksut kravatit. Arvi Lindkin jäi jo eläkkeelle, vaikkei tainnut Travolta-mallisia krakoja enää viimeisissä lähetyksissään käyttääkään.
Kuvassa ohut, musta kravattini, joka on ihan tavallinen ohut, musta kravatti. Kravatti on kiiltäväpintainen, oletettavasti siitä lähtee creme caramel helpommin irti kuin mattapintaisesta kravatista. Ohut kravatti sopii lyhyemmän ja vantteramman kaverin, kuten allekirjoittanut, sijasta paremmin henkilölle joka on pitkä ja hoikka kuin jatkoroikka. En silti suostu matti-eskohytöstelemään, saati kasvamaan pituutta. Sellainen on ihan pelleille, joilla ei ole raudanlujaa luottamusta omaan tekemiseen.

Jotta en tässä nyt ihan sell out:iksi lähde oman tekemisen kanssa, niin en kyllä hommaile kovin montaa kappaletta ohuita kravatteja, sillä joku roti pitää tuohussa olla. Liika trendikkyys voi nimittäin kostautua, sillä sellainen vetää puoleensa jopa liikaa kömöjä. Pahimmillaan voi joutua jopa hiljaa hirtetyksi, jos joku niistä mieslaivoja karille hoilaavista seireeneistä tekee tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Joka veitikalla on nimittäin omat heikkoutensa, täydellisestä kiiltokuvasta huolimatta jopa minulla. Siinä menee hyvä liian kallis elämäntyyli sitten pilalle.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Petankkijoukkuevaatetus

Lajissa kuin lajissa lähdetään aina voittamaan ja itse suoritus tehdään veren maku suussa, aivan kuten liikennöidessä paikkaan kuin paikkaan tulee aina mennä kelloa vastaan ja aivot ämpärissä. Yksilölajeissa tekeminen hoidetaan aina voimalla, myös tekniikkalajien kohdalla, sillä voima on sekin tekniikkaa sinällään. Voimaa arvosti myös epärealistisen fyysisen miesmallin takaraivooni istuttanut lapsuudensankarini He-Man, joka ilmoitti voiman olevan hänen. Yksilölajeista poiketen, joukkuelajeissa voima ei näyttele tärkeintä roolia, vaikka kyllä sitä tarvitaan niissäkin. Voiman lisäksi suorituksessa keskeistä on joukkuehenki, lopputulemassa ja kilpailemisessa ylipäänsä taas hyvät palkinnot, matkailu, viina, laulut ja kömöt.

Joukkuehengen luomiseksi pitää olla paras porukka kasassa, pelkkä hyvä ei riitä. Paras on vain kyllin hyvää, kuten vanha seuranhakuilmoituksesta napattu fraasi sen kertoo. Parhauden lisäksi joukkueessa on oleellista yhtenäinen varustus, sillä mikä joukkue se nyt sellainen on, jolla on erilainen vaatetus. Muutenhan sitä voi erehtyä luulemaan ketä tahansa pummia joukkueen jäseneksi. Yhtenäisen vaatetuksen tyyppiominaisuudet voi olla oikeastaan mitä vaan, tietysti aina parempi, mitä näkyvämpää yhtenäisyys on. Tietysti on myös hyvä, että kyseinen vaatetus sopii lajiin. Onhan se nyt vähän sellaista, jos pelataan joukkueena biljardia (mikä ei ole kovin hyvä laji, koska siinä painotetaan tarkkuutta enemmän kuin voimaa, ja lisäksi voima keskitetään liiaksi yhteen paikkaan), ja yhtenäisyys näkyy siinä että kaikilla on munasuojat housujen päällä. 

Juhannuksena tuli osallistuttua petankkiturnaukseen, vakaana aikomuksena viedä koko turnaus. Luonnollisesti ei tullut harjoiteltua yhtään, paitsi tietysti voimaa. Harjoittelu olisi varmaan auttanut asiaa, mutta kun yksin harjoittelu on surullista, satsasin petankkivälineiden hankkimisen sijaan vaatetuksen hankkimiseen koko joukkueelle. Ajattelin aluksi jotain perhanan rumaa ja halpaa paitaa kaikille, mutten löytänyt. Kuin jumalaisesta johdatuksesta löysin kuitenkin yhteensopivan ja halvan vaihtoehdon, nimittäin siniset kauluspaidat ja kravatit. Hintaluokka oli sitä tasoa, että dyykkaamalla tuskin olisi löytynyt halvempaa vaihtoehtoa, vaikken tosin kokeillutkaan kyseistä toimenpidettä, kun en ole mikään hampuusi.
Kuvassa petankkijoukkuevaatetus juhannukselta. Sinikaulusmeininki korostaa perinteisesti työväenluokkaisuutta, toisin kuin valkokauluksissa pelaaminen. Lisäksi kun kyseisen vaatetuskombon yhteishinta on 7,50€, ei pääse kukaan huutelemaan porvariksi, ellei sitten ole mitään ymmärrystä vaatteiden hinnasta ja laadusta. Paita on kokoa 43/44, joten se päällä näyttää hieman 90-luvulla vaikuttaneelta washed up-rap-orkesterin jäseneltä.
Kuvassa lähikuva paidan rintamuksesta, jossa siis lukee "Force", mikä tarkoittaa voimaa. Voima on hyvä. Olisi vielä parempi, jos rintamuksessa lukisi "Power", mutta halvalla ei vaan saa kaikkea.

Näin lopuksi on hyvä todeta, että huolimatta joukkueen ja sen jäsenten parhaudesta, tuli itse peleissä turpaan, ja siis tipuimme ensimmäisellä kierroksella. Kaikesta huolimatta olen yhä sitä mieltä että kannatti uhota voittavamme koko turnaus, katteeton uhoaminen nimittäin osoittaa munakkuutta ja maine kasvaa. Toki on totta että kyseessä on huono maine, mutta ainakin tulevat polvet muistavat edes jostain. Uhoa ei luonnollisesti pidä sekoittaa valehteluun, koska sellainen nyt on huonotapaista, banaalia ja karmeaa touhua. Ainakin pitää yrittää kattaa katteeton uho, vaikka lopputulos olisikin menossa  tosiasioiden valossa päin helvettiä.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Akustinen kitara

Katu-uskottavuus ja oman linjan vetäminen ovat tärkeitä asioita ihmisen elossa. Oman linjan vetämisel voi toki joutua myös ongelmaan, voi esimerkiksi päätyä pataan kuten ensimmäisenä maailman kiertäneeksi mainittu Magalhaes reissullaan. Oma moka tietysti, kun läksi Papua-Uusi Guineaan, sanoohan sen järkikin, että siinä voi päätyä parempiin suihin. Joka tapauksessa elämän johdatusta ja perstuntumaa siitä, mitä tulisi tehdä, on syytä noudattaa, paitsi tietysti jos intuitio neuvoo rullaamaan mummoja tai syöksymään vastakkaisen sukupuolen pukkariin ilmoittamatta. Sellaisesta ei yleensä tule kuin sanomista.

Osalla intuitio neuvoo tekeemään suuria, lähestulkoon kaikilla taas ei. Jotkut ajautuvat uraputkeen, minkä sijaan voi myös valita ryyppyputken, joka kestää yleensä vähemmän aikaa, mutta josta saa elämänkokemusmielessä kuitenkin enemmän irti kuin ensimmäisenä mainitusta. Uraputki saattaa lisäksi hämärtää todellisuudentajusi ja alat kuvitella liikaa itsestäsi, kyvykkyydestäsi ja saatat alkaa luulla hankalaan elämäntilanteeseen joutumista aina yksilön omana vikana, mitä se ei automaattisesti ole. Ryyppyputken aikana tapaa uusia ihmisiä, joiden nimi on monasti Reiska, Arska, Rane, tai Ritu. Toki en tässä suosittele kenellekään raakaa alkoholismia, tarjoan vain näkökulmia asioihin.

Joka tapauksessa tämä oman tien noudattaminen on siis tärkeää. Minun tieni vei minut yhteen akustisen kitaran kanssa, jota en tietenkään osaa soittaa. Kuten sähköskeban kanssa, tämä ei kuitenkaan ole este, sillä aina voi ottaa selfieita skitta kourassa ja esittää olevansa maailmaa rakasteleva pitkätukkahippi. Itseltäni tosin tukka puuttuu (ajoin sen, kun en jaksa käydä parturissa ja säästään omaisuuden, jos täiepidemia iskee), mutta aina voi esittää kulipäähippiä (tunnetaan myös Lex Luthor-hippinä, Kojak-hippinä tai Vin Diesel-hippinä), koska sellaisiakin on, harrastavat joogalentoa ja muuta new age paskaa. Toisaaltaan toisen roolin vetäminen vain koska omistaa akustisen kitaran ja saa sillä roolilla aivan hulluna yhteydenottoja kömöiltä, on sinällään huijaamista ja omalta tieltä pois ajautumista, mutta viis siltä jos saa yöseuraa aina silloin tällöin. Prioriteetit, niitä on tärkeä olla.
Kuvassa akustinen naismagneettini sähkönaismagneetin kaverina, bourbonviskitaulun ja kehystetyn Työmies-lehden välissä. Mainitsinko jo, että tuolla saa naisseuraa, ainakin Mikko-maailmassa. Sähkökitarassa on teräskielet, joita on perhanan raskas painaa alas. En silti vaihda niitä nailon-versioihin, koska teräs on nailonia miehekkäämpää, ja vegaanihipin esittämisessä ei saa ajautua liian syvälle, jottei muutu perustulosta haaveilevaksi, vain vähän päältä mätiä tofunakkeja torin lokeilta sieppaavaksi hampuusiksi. 

Akustinen kitara on kivempi näppäillä kuin sähköversio, se on pakko myöntää. Siinä on jotain aitoa, vähän kuin vanhassa kunnon kuntosaliharjoittelussa on suhteessa crossfittiin. Jos treenaa salilla, sitten treenaa. Juoksemiset ja muut hölmöilyt erikseen. Akustista kitaraa on huono käyttää lyömäaseena yöllistä tunkeilijaa vastaan, koska se menee paskaksi, eikä tunkeilija saa kummoistakaan kolhua. Teräskielillä voi toki kuristaa menemään kitaran hajottua. Jos nyt kuitenkin unohdetaan nämä hurmehenkiset väkivaltafantasiat ja keskitytään oleelliseen, niin akustisella kitaralla saa seuraa, tahtoi tai ei. Tietysti tämä on helpompaa, jos opettelee ensin soittamaan ja sitten rupeaa kiertelemään neitokaisten suosimia nuotiopiirejä. Jos tietäisin mistä niitä löytää, olisin jo siellä, enkä kirjoittamassa blogia.


torstai 11. kesäkuuta 2015

Kolmen sävyn kaksun värinen kahvikuppi

Elämä ei ole elämisen arvoista ilman laillisia piristeitä, varsinkaan maanantaisin. Laillisten piristeaineiden ykköstykki on kahvi, mitä ei kylläkään kannata litkiä liikoja, tai muuten alkaa päässä päristä ja tulee vatsahaava. Vatsahaavaan toki vaikuttaa muutkin seikat, kuten jatkuva työperäinen ressi, tai jos joutuu viettämään arkeaan vaikkapa Kouvolassa, tuossa Suomen kaupunkikokoisessa favelassa, Pohjois-Kymenlaakson mustassa monoliittissa. 

Kahvi on joka tapauksessa hyvä, sopii arkeen ja juhlaan. Mitä olisikaan mummoihmisten päivät ilman kahvia, nyt kun Hota-pulveri ja K-amfetamiini on kielletty kaiken maailman holhooja-hyysäreiden toimesta, eikä yskääkään saa parannella vanhaan tapaan herskalla. Jos on aikaa ja kärsivällisyyttä, kahvista saa paremman makuista ja epäterveellisempää keittämällä sen pannussa. Kukaan ei kuitenkaan elä ikuisesti, paitsi Leninin palsamoitu ruumis.

Sopiva kahvinjuonti on kirurgintarkka laji, ja kuten muutkin arjessa tehtävät supritteet, se kannattaa tehdä tyylillä. Maidon sijasta kahvikuppiin voi lurauttaa kuohukermaa ja jos juo kahvin mustana kuten kuuluukin, voi hakea tyyliä käyttämällä sopivaa kuppia. Nimikkokupin lisäksi pitää olla hyviä arkikuppeja, pitäähän sitä käyttökuppiakin pestä välistä, ellei sitten halua hakea eeppistä vastustuskykyä, jolla selviää jopa Gangesin ja Jangtsen veden juomisesta ilman turistiripulia ja salmonellaa.
Kuvassa "Kaksun kolme sävyä"-kahvikuppi, joita löytyy kokonainen setti, jotta kahvinjuonnin ohessa voi tarjoilla esteettistä nautintoa koko seurueelle. Onhan se nyt aika low life-meininkiä, jos ei ole laittaa esille yhteensopivia astioita, jos vaikka tulee nahkoja päiväkahveelle. Katsovat saman tien, että kaveri on selkeästi menetetty tapaus, josta ei kannata edes yrittää koulia kunnon miestä hävyttömän bachelorin tieltä.

Paskanruskea on varma valinta astioissa, jos hakee häveliästä konservatiivisuutta ja jos ruskoa on samassa astiassa useampaa sävyä, se osoittaa että astian omistaja on tarvittaessa taipuvainen myös riehakkaaseen toimintaan, kuten esimerkiksi surmanajoon pappatunturilla tuleen sytytettynä. Lisäksi ruskea muuttuu varmasti uudestaan muodiksi, onhan hipstereiksi itseään nimittävät hampuusit todistaneet sen, että näyttämällä 70-luvun katuojasta repäissyltä ryysyläiseltä, voi kävellä kaduilla ilman että ihmiset osoittavat sormilla ja nauravat.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Selfie-keppi

Jotkut asiat ovat niin paskoja, että ne ovat hyviä, tätä mieltä ovat myös kaikki kulman kundit. Osa näistä paskuuden vuoksi hyvistä asioista on vielä tästäkin paskempia, mikä tekee niistä yleensä siinä määrin jäätävän paskoja asioita, että niitä ei pitäisi edes olla olemassa. Joskus taasen paskuus saavuttaa tietyn kulminaatiopisteensä, minkä ansiosta äärimmäisen paskasta jutusta tulee aivan helvetin hyvä. Pahoittelut muuten kaikesta paskan hokemisesta ja kiroilusta tässä ensimmäisessä kappaleessa, mutta ilman voimallisia sanoja asiaa ei yksinkertaisesti olisi pystynyt selittämään niin, että menee jakeluun.

Hyvällä tavalla huono juttu voi ilmetä monessa muodossa; toimiva huonous voi olla kliseistä, kuten Haminan kansallisruoka, makkispekkis, mikä on ravintosisällöltään huono, mutta silti hieno ruoka. Proteiininlähdeenä toimii uppopaistetut makkikset, joiden kanssa luontevana lisukkeena uppopaistetut pekkikset, sillä kellä täällä nyt olisi varaa pelkkää makkista syödä. Jotkut ulkopaikkakuntalaiset muuuuukalaiset kutsuvat ruokaa myös makkaraperunoiksi, mutta ne nyt onkin sellaisia; ovat laiskoja ja silkalla kavaluudella vievät kunnon haminalaisilta työt, naiset, homot, maahanmuuttajat ja makkispekkikset. 

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole mistään syömishommasta, sillä syöminen on pohjimmiltaan ravinnon hankkimista, ja ravinnoksi nyt kelpaa vaikka nurmikko. Nyt on kyse jo tovi sitten tulleesta ilmiöhärpäkkeestä, erityisesti teini-ikäisten ja muuten vaan sairaalloisten narsistien lanseeraamasta hyödykkeestä, selfie-kepistä. Itsehän en todellakaan kuulu enää ensiksi mainittuun ryhmään ja kun kroonisluontoinen itsesäälissä rypeminen on rankassa ristiriidassa narsismin kanssa, en ole varmaan sellainenkaan. En ole toisaalta mitään ikinä lanseerannutkaan, etenkään nyt, joten pääsen tästäkin kuin koira veräjästä. Trendsetting on välillä vanhan jutun paketointia uudelleen.
Kuvassa selfie-keppini, ikävä kyllä light-porvarin tai vähintäänkin porvari-uteliaan värinen. Vaihtoehtona oli pinkki, joten menin suosiolla tuolla. Pinkki ei ole minun juttu, se on liian näkyvällä tavalla nolo väri. Kepissä on integroitu laukaisinnappi kännykkäkameraan, mutta kun minulla on lumialainen, niin sehän ei saatana toimi siinä ollenkaan, ja joudun käyttämään ajastinta, mikä tekee noloudesta vielä nolompaa, eli parempaa. Siinä voi sitten ajastimen tikittäessä napata lähimmän kömön kainaloon ja vetää ylähuulen toista puolta ylös kuten Elvis konsanaan, paitsi ilman mainetta, rahaa ja lahjakkuutta mihinkään. Mitä sitä lahjakkuudella, kunhan on selfie-keppi.

Selfie-keppi on ylipäänsä helvetin nolo edes omistaa, minkä vuoksi se on aivan huippujuttu. Siksi sitä pitää käyttää ja tehdä kuvista vielä sellaisia kollaaseja, että jälkipolviakin hävettää joku päivä, siis jos niitä siunaantuu. Toisaalta kun selfieiden ottamisella ja itsestään tehdyillä kollaaseilla ottaa samalla pitkäkestoisen suojan sukupuolitaudeilta ja myös ehkäisy hoituu, ei ehkä pidä hötkyillä asian kanssa. Joka tapauksessa teen näin, koska voin. Ei ole mitään mukavampaa kuin laittaa muut katsomaan väkisin kuvia itsestään, vaikka ei jaksaisi itsekään aina katsella itseään. Ne katsovat niitä kumminkin ja salaa tykkäävät niistä, niin kuin Tutankhamon tykkäsi pyramideista ja palsamoinnista.