lauantai 13. kesäkuuta 2015

Akustinen kitara

Katu-uskottavuus ja oman linjan vetäminen ovat tärkeitä asioita ihmisen elossa. Oman linjan vetämisel voi toki joutua myös ongelmaan, voi esimerkiksi päätyä pataan kuten ensimmäisenä maailman kiertäneeksi mainittu Magalhaes reissullaan. Oma moka tietysti, kun läksi Papua-Uusi Guineaan, sanoohan sen järkikin, että siinä voi päätyä parempiin suihin. Joka tapauksessa elämän johdatusta ja perstuntumaa siitä, mitä tulisi tehdä, on syytä noudattaa, paitsi tietysti jos intuitio neuvoo rullaamaan mummoja tai syöksymään vastakkaisen sukupuolen pukkariin ilmoittamatta. Sellaisesta ei yleensä tule kuin sanomista.

Osalla intuitio neuvoo tekeemään suuria, lähestulkoon kaikilla taas ei. Jotkut ajautuvat uraputkeen, minkä sijaan voi myös valita ryyppyputken, joka kestää yleensä vähemmän aikaa, mutta josta saa elämänkokemusmielessä kuitenkin enemmän irti kuin ensimmäisenä mainitusta. Uraputki saattaa lisäksi hämärtää todellisuudentajusi ja alat kuvitella liikaa itsestäsi, kyvykkyydestäsi ja saatat alkaa luulla hankalaan elämäntilanteeseen joutumista aina yksilön omana vikana, mitä se ei automaattisesti ole. Ryyppyputken aikana tapaa uusia ihmisiä, joiden nimi on monasti Reiska, Arska, Rane, tai Ritu. Toki en tässä suosittele kenellekään raakaa alkoholismia, tarjoan vain näkökulmia asioihin.

Joka tapauksessa tämä oman tien noudattaminen on siis tärkeää. Minun tieni vei minut yhteen akustisen kitaran kanssa, jota en tietenkään osaa soittaa. Kuten sähköskeban kanssa, tämä ei kuitenkaan ole este, sillä aina voi ottaa selfieita skitta kourassa ja esittää olevansa maailmaa rakasteleva pitkätukkahippi. Itseltäni tosin tukka puuttuu (ajoin sen, kun en jaksa käydä parturissa ja säästään omaisuuden, jos täiepidemia iskee), mutta aina voi esittää kulipäähippiä (tunnetaan myös Lex Luthor-hippinä, Kojak-hippinä tai Vin Diesel-hippinä), koska sellaisiakin on, harrastavat joogalentoa ja muuta new age paskaa. Toisaaltaan toisen roolin vetäminen vain koska omistaa akustisen kitaran ja saa sillä roolilla aivan hulluna yhteydenottoja kömöiltä, on sinällään huijaamista ja omalta tieltä pois ajautumista, mutta viis siltä jos saa yöseuraa aina silloin tällöin. Prioriteetit, niitä on tärkeä olla.
Kuvassa akustinen naismagneettini sähkönaismagneetin kaverina, bourbonviskitaulun ja kehystetyn Työmies-lehden välissä. Mainitsinko jo, että tuolla saa naisseuraa, ainakin Mikko-maailmassa. Sähkökitarassa on teräskielet, joita on perhanan raskas painaa alas. En silti vaihda niitä nailon-versioihin, koska teräs on nailonia miehekkäämpää, ja vegaanihipin esittämisessä ei saa ajautua liian syvälle, jottei muutu perustulosta haaveilevaksi, vain vähän päältä mätiä tofunakkeja torin lokeilta sieppaavaksi hampuusiksi. 

Akustinen kitara on kivempi näppäillä kuin sähköversio, se on pakko myöntää. Siinä on jotain aitoa, vähän kuin vanhassa kunnon kuntosaliharjoittelussa on suhteessa crossfittiin. Jos treenaa salilla, sitten treenaa. Juoksemiset ja muut hölmöilyt erikseen. Akustista kitaraa on huono käyttää lyömäaseena yöllistä tunkeilijaa vastaan, koska se menee paskaksi, eikä tunkeilija saa kummoistakaan kolhua. Teräskielillä voi toki kuristaa menemään kitaran hajottua. Jos nyt kuitenkin unohdetaan nämä hurmehenkiset väkivaltafantasiat ja keskitytään oleelliseen, niin akustisella kitaralla saa seuraa, tahtoi tai ei. Tietysti tämä on helpompaa, jos opettelee ensin soittamaan ja sitten rupeaa kiertelemään neitokaisten suosimia nuotiopiirejä. Jos tietäisin mistä niitä löytää, olisin jo siellä, enkä kirjoittamassa blogia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti