Joka pojan imetystuoli

Välistä elämässä tulee sellaisia tilanteita, että pitää hankkia joku spesifiin asiaan soveltuva huonekalu. Vaikka tuo huonekalun tuleva tarkoitus ei tulisi sinänsä kestämään kauaa, on silti järkevää käyttää huonekalun valitsemisessa harkintaa. Jos ihan tarkkoja ollaan, tuo harkinta tehdään oikeastaan kahden vaihtoehdon välillä: ostaako halvan rimpulapaskan, vai ostaako sellaisen huonekalun, jota voi joko hyödyntää muussakin tai jonka vähintään saa laitettua helpolla eteenpäin. Liikaa ei kuitenkaan kannata harkita, sillä elämään kuuluu olennaisena osana se, että välistä tehdään huonoja valintoja, joiden kanssa sitten kuitenkin luovitaan eteenpäin. Täytyy olla täysin tunnekylmä robotti ja sosiopaatti, jotta kaikki vastaavanlaiset valintatilanteet voisivat mennä täysin mukiin.

Kontingenssikeskeisiä valintahetkiä ihmiselle tulee eteen erityisesti elämän murroskohdissa (Mikko, 2020). Yhtenä esimerkkinä näistä hetkistä on se kun perhe multiploituu, eli siihen tulee jotain kautta lisää jäseniä, kuten syntymän kautta, adoptoituna, tai jos otetaan lisää puolisoita ja/tai rakastajia. Yhteistä näille kaikille tilanteille on se, että samalla tarvitaan lisää huonekaluja. Koska omalle kohdalle on tapahtumassa kohtapuolin perheen multiploituminen syntymisen kautta, niin niitä uusia perhanan tavaroita on pitänyt hankkia noin huoneellinen. Etenkin miehille ilmiselvänä asiana vauvelit syövät, ja kun ruokinta itsessään tapahtuu mahdollisuuksien mukaan kannibalistisen rintarauhasista tihkuvien ruumiinnesteiden nauttimisen kautta, niin sillekin tietysti tarvitaan oma istuimensa. Tämähän on päivänselvä asia! 

Kuvassa hankkimamme imetystuoli. Tuo kyseinen malli on oikeastaan aika tavanomainen lepotuoli, muistelisin että serkulla oli vähän vastaava, jossa tuli istuttua ja pelattua Segaa. Tuoli on aika mukava istua, ja se menee oikeastaan lepotuolina imetyshommien jälkeenkin. Kun en itse ajatellut imettää, niin en tiedä siitä sen ihmeempiä, mutta koeistuttiin aika monta tuolia ennen hankintaa. Voi tietysti olla, että kannatin kyseisen tuolin hankintaa lähinnä nostalgiasyistä. 

Lähtökohtaisesti kontingenssikeskeisissä valintahetkissä ei ole järkeä laittaa hulluja masseja kiinni huonekaluihin, ja niinhän me emme tehneetkään. Harvempi imettää hirveän kauan, paitsi tietysti Kiinan keisarin imetysihminen, mutta toisaalta Kiinassakaan ei ole ollut keisareita ties kuinka pitkään aikaan, kun Mao meni paskomaan hommat. Sinälläänhän imetystuoli on 2000-luvun ihmisten huonekaluvastine lypsyjakkaralle, paitsi että se ulos tuleva tavara menee suoraan käyttöön ilman pastörointia. Siksi en itse tule sitä koskaan enää maistamaan.

Kollarit ja kollarishortsit

Olen myynyt kaikki periaatteeni, mikä ei sinällään ei ole mikään ensimmäinen kerta tai ylipäänsä uutinen. Joka tapauksessa maailma on muuttunut. Olen nimittäin jo aika helkkarin kauan sanonut, että en tule käyttämään collegehousuja eli kollareita. Tämä fiksaationi johtuu puhtaasti siitä, että yhdessä Stephen Kingin kirjassa oli sarjamurhaaja, joka murhaili menemään kollarit jalassa, ja innostui näin tehdessään aina niin paljon, että laski housuihinsa. Tästä ymmärrettävästä syystä johtuen, olen sen kirjan luettuani pitänyt kollarihousuja housuunkusijoiden housuina. Se sarjamurhaaminen ei ollut niin paha juttu, kun voihan sitä sarjamurhata vaikka farkuissa.

Jostain kumman syystä päädyin kuitenkin joskus kotioloissa pukemaan vaimon (jota ei voi enää avioitumisen jälkeä kutsua kömöksi) kollarihousut jalkaan. Ne olikin sitten aika mukavat jalassa, enkä päätynyt laskemaan alleni julkisella paikalla. Käytyäni tovin jumalatonta jaakobinpainia asiasta, annoin vaimolle toimeksiannon hankkia minullekin kollarit, kun onhan se nyt parempi sellaisten hankkimisessa, toisin kuin minä joka en silloin omistanut ainoitakaan. Nämä hankitut kollarit olivat kuitenkin mukavat, ja sitten tulikin kesä ja tarvitsin uusia salishortseja, joten päädyin hankkimaan myös kollarimalliset shortsit. Samaa merkkiä kuin ne varsinaiset kollarit tietenkin, kun joku raja se on heittäytymiselläkin. Nekin osoittautuivat helkkarin hyviksi, jopa siinä määrin hyviksi, etten mitenkään voinut ottaa niitä käyttöön pelkikinä salishortseina. Jouduin sitten ostamaan sellaiset pellavashortsit salishortseiksi, mutta en nyt jaksa kirjoittaa niistä tähän, vaikka ovatkin oikein passelit.

Kuvassa kollarini ja kollarishortsini. Shortseissa on tuo Puma-teksti vähän turhan isolla, kun en ole mikään merkkivaateihminen, mutta kyllä nuo nyt menee. Pääasia että ovat mukavat, eikä niiden kohdalla haittaa vaikka päälle kaatuisi mansikkajogurttia. Sen sijaan noissa itse kollareissa tuo puumalogo on juuri sopivanlainen; pieni, aistikas, seksikäs, sensuelli. Puma on itseasiassa merkkinä sellainen, mihin olen vähän tykästynyt. Käytin yksiä Puman lenkkareita n. 7,5 vuotta, kunnes minut pakotettiin hävittämään ne kun niissä alkoi olla enemmän reikää kuin kenkää. Vieläkin on ikävä niitä.

Joskus, ei kuitenkaan aina, on hyvä astua pois mukavuusalueeltaan ja kokeilla uusia juttuja, kuten minä tein kollareiden kohdalla. Muissa tapauksissa se mukavuusalue on kuitenkin hyvä, koska vaikka siellä ei kehity, niin eipä tule pettymyksiäkään. Se kehittyminenkin voi olla kovin suhteellista. Joskus puoli elämää sitten esimerkiksi kävin kertaalleen sokkotreffeillä, ja kun se oli ihan perseestä, niin en enää koskaan sen jälkeen käynyt sokkotreffeillä. Kehityksen suhteen oli aika hiljaista. Pyrin kuitenkin edelleen välttämään liian julkisille paikoille menemistä kollarit jalassa, koska maakuntalaisena pidän sellaista vähän vulgaarina ja junttina. Kotona, salilla tai lempimistä aloitellessa kollarit ovat joka tapauksessa hyvät. Jälkimmäisessä tapauksessa se hyvyys tulee siitä kun ne saa äkkiä pois jalasta. 

Partsin seinäkangas

Mikään ei ole niin kliinistä ja karua kuin paljas seinä. Tai no oikeastaan on, mutta ei nyt takerruta kielikuviin ja poskettomiin valheisiin. Paljaat seinät kaipaavat joka tapauksessa monesti täytettä. Taas muuten valehtelen, seinät ei oikeasti kaipaa mitään, kun ovat tunteettomia paskiaisia. Ihmiset sen sijaan eivät ole, ja he kaipaavat seinille jotain. Itse vierastan sitä, että laittaisin hirveämmin nauloja niihin seiniin ripustaakseni jotain, kun seinän takana saattaa aina mennä voimavirtajohto, joka antaa ainakin miljoona volttia suoraan naulan ja vasaran kautta aivoihin, jos siihen osuu. Siksi en ole myöskään aktiivisin kaveri täyttelemään seiniä, en edes maalilla tai tapetilla, kun se on työlästä. Elämän tarkoitus on kuitenkin pitää kivaa, mutta niin että samalla minimoidaan työläys.

Omalle kohdalle sattui täytettä kaipaava seinä reilu vuosi sitten nykyiseen asuntoon muuttaessa. Joskus asiat ottaa aikansa ja kun vaimokaan ei kokenut asiaa niin kiireelliseksi, niin nyt aikaa meni tosiaan se vuosi. Parveketerassilla sattui nimittäin olemaan sellainen hiukkasen rapistunut päätyseinä,
joka kaipasi jotain, mutta mieltään monesti jopa päivittäin muuttavana miehenä en heti tiennyt, että mitä. Lopulta tajusin, että haluan siihen sellaisen kankaalla olevan kuvan, kun sellainen kestänee hyvin ulkona. Visio tarkentui tästä siihen, että halusin kuvaan palmuja, rannan ja auringonlaskun, kun tykkään noista kaikista. Oletin että netistä löytyy jostain valmis seinäkangas jossa yhdistyy kaikki nuo jutut, kun ne sopivat kuitenkin yhteen. Eri asia taas, jos olisin halunnut yhdistää samaan kuvaan muita pitämiäni asioita, kuten vaikkapa saunan, makkarasopan ja moottorisahan, niin aika vaikea olisi löytää valmista kuvaa, jossa olisi nuo kaikki.

Kuvassa parvekkeelle asentamani seinäkangas. Tilasin sen ties mistä, odotin järjettömän kauan, ja kankaan viimein saavuttua kiinnitin sen gorillateipillä tuohon seinään. Seinäkankaan kuvana on auringonlasku paratiisissa. Sinänsä en tiedä että miksi ajattelen paratiisin tropiikissa sijaitsevana rantana, kun voihan se Persjärven kirkonkylän yleinen rantakin olla varsinainen paratiisi, etenkin jos ei tiedä paremmasta ja jos vanhemmat ovat lähisukua toisilleen. Joka tapauksessa tykkään tuosta nimenomaisesta kuvasta. Parveketerassilla kansituolissa istuessa voi katsella sitä, ja miettiä olevansa muualla, vaikka onkin ihan hyvässä paikassa.

Tilatessani seinäkangasta en mittaillut sen koommin seinän mittoja, ja olikin ihan tuuripeliä että kangas sopi seinään koon puolesta kuin nyrkki silmään. Nyrkkihän ei sinänsä kylläkään sovi silmään, ellei kyseessä ole todella pieni nyrkki ja todella iso silmä. Oma tuntuma kuitenkin on, että kangas tuli tuohon jäädäkseen, ja oletan gorillateipin ajattelevan samoin. Toki otan kankaan seinästä jos jossain vaiheessa tulee muutto, tai jos saan hermoromahduksen ja haluan munasillani käyttää kangasta paratiisiviittana.