Keltaiset muovilautaset

Muuttaessaan omilleen joko lapsuudenkotoa tai avoeron tullessa (jos on siis niin laadukas veijari että on jossain vaiheessa kelvannut jollekulle kömölle ihan asuinkaveriksi asti), mieshenkilölle tulee yleensä muutama tarvittava astia mukaan, mutta yleensä ei ihmeempiä kun miehet eivät lapsesta asti keräile mitään astiasarjaa. Tämä on sinällään hyvä, koska astiasarjat ovat saatanasta. Niiden keräämisen suurimpana kipupisteenä on se, että mikäli sitä keräisi täyden setin, joka luonnollisesti maksaisi jotakuinkin yhtä paljon kuin Kreikan valtionvelan tämänhetkiset vuotuiset korot, jos sattuu pariutumaan, tulee pirttihirmulta (tässä yhteydessä sanan "puoliso" korvaaminen vähemmän mairittelevalla sanalla on nähdäkseni suotavaa) mahtikäsky että kun astiasto on väärää merkkiä/väriä/yleisesti-vaan-väärä-kun-ei-ole-itse-sitä-hommannut, siitä joutuu hankkiutumaan eroon (tässä kohtaa kapitalisti ja kansantalous kiittävät). Johtuen tästä perusteellisesta ja loogisesti aukottomasta perustelustani, mieshenkilön ei tule astiasarjoja ostamahan tai kuppa syö nenän.

Lähtiessäni kotoa 19-kesäisenä koltiaisena, sain mukaani sekalaisen sarjan astioita joilla pärjäilin oikein mukavasti. Erityisenä suosikkina vuosien varrella ovat säilyneet keltaiset muovilautaset, joilta pyrin nykyäänkin syömään kaiken lautasta vaativan ruokani. Keltaiset muovilautaset ovat loistavat; syvyys riittää helposti sopan, puuron ja murojen mutustamiseen ja kuitenkaan syvän lautasen muoto ei estä varsinaisen lämpimän ruoan, kuten kaupan valmislihaspullien ja makaronin, syömistä (siinähän arvostelette einesten syöntiäni, syön paljon muutakin. Sairaalloisen narsismin piirteitä osoittavien henkilöiden Kosmopoliittien aika ei riitä hellan edessä päivystämiseen.). Muuttaessani taasen omilleni, koirien ruokakupit kirjautuivat luottotappioihin ja tällöin uskolliset keltaiset muovilautaset palvelivat koirankuppeina. Nyt kun muistin ostaa koirankupit kaupasta, lautaset palasivat pesun jälkeen taasen arkikattaukseen.

Kuvassa keltaiset muovilautaseni, varsinaiselta arvoltaan vaatimattomat mutta tunnearvoltaan lähes korvaamattomat. Mesenaattina lautasten hankkimisessa toimi vanha kunnon äitimuori, ts. antoi jotain vanhoja astioita maailmalle karkaavan tuhlaajapojan matkaan. Tiukempien liharuokien syömisessä en näitä lautasia käytä, kaiken muun syömisessä kylläkin. Minulla on toki muutama kappale parempia lautasia jemmassa, mutta kun yhteisiä syömätilanteita tulee harvakseltaan (jostain syystä kömöille ei hotsita tarjoilla eineslihaspullia) ja kun näissäkin tilanteissa syöjiä on yleensä vain kaksi, ei parempaa astiastoa kannata useampaa ruokailijaa varten kannata hankkia.  

Olen vuosien varrella pitänyt tarkasti huolta että rakkaat astiani pysyvät menossa mukana ja näin on myös käynyt. Jokaisella pariutuvalla miehellä tulisi olla muutama rönttöastia jossain jemmassa, kun ikinä ei tiedä; mikäli sitä ollaan ihan niin kyyhkyläisiä että oikein yhdessä keräillään Teemaa, on aivan saletti juttu että lusikoiden mennessä jakoon, ei tarvitse huolehtia siitä että ikinä niitä enää näkisi. Omien luolamiesastioiden pitäminen menossa mukana siis on halvin vakuutus mitä voi olla. Jos on niin käsittämättömän typerä että antaa toisen viskellä poikamiesastiaston roskakoriin, pääsee tutustumaan helvettiin nimeltänsä astioiden hommaaminen tyhjään kotiin, mikä ei ole optimaalinen tilanne kun siinä vaiheessa pitäisi hommailla vähän kaikkea muutakin, kuten elämän.