Tosimiehen amalgaamihammaspaikat

Ihmisen ulkonäössä on syytä kiinnittää huomiota tärkeisiin pikkuasioihin, joiden kanssa pukeutumisella on yhtä paljon tekemistä kuin lentopallolla ja lampaiden keritsemisellä keskenään. Viiksien ja partojen olemassololla on merkittävä osuus kokonaisilmeeseen ja habitukseen, tosin koska tämän kaltaisia pikkujuttuja pystyy hoitamaan pois päiväjärjestyksestä käden käänteessä (Naamakarvojen ajaminen tapahtuu alta minuutissa, jos haavat ei haittaa. Koneella ei tule ehkä haavoja, mutta höylällä jälki on tarkempi ja touhussa on vaaran tuntua.), en tule niihin tällä kertaa paneutumaan laisinkaan. Sen sijaan tämänkertaisessa blogimerkinnässä keskitytään pysyvimpiin ja osaltaan herkempiin tekijöihin habituksen rakentamisessa.

Ymmärrykseni mukaan jokainen nappaa vauvaiässään lähinnä äidiltään suuhunsa bakteerikannan, joka joko aiheuttaa reikiintymistä tai muodostaa hammaskiveä. Itse olisin mielummin ottanut jälkimmäisen, mutta valinta tehtiin puolestani. Hampaisiini siis tulee reikiä suhteellisen tasaiseen tahtiin, vaikka pyrinkin huolehtimaan suuhygieniastani ja käyn hammaslekurillakin tasaisin aikavälein (Sama juttu kuin Casanovalla oli sukupuolitautien kanssa, tosin miehen harmiksi penisilliini tuli kuvioihin vasta reilua vuosisataa myöhemmin.). Reikiä tulee siis tilkitä ja tässäkin on olemassa useampi vaihtoehto.

Nykyään käytetään yleisesti muovipaikkoja jotka ovat hinnaltaan huokeita ja yleisesti käytettyjä, mutta toisaalta nehän ei kestä mitään kovassa käytössä, erityisesti takahampaiden kohdalla. Toinen vaihtoehto on posliini joka on kestävää ja saadaan näyttämään jotakuinkin samalta kuin varsinainen hammasmateriaali, mutta se on niin kallista, että siihen ei ole normaali kuolevaisella varaa, ja kuka hitto sitä haluaa työntää omaisuuksia leegoihinsa? Päädymme tässä siis vaihtoehtoon C, joka on vanha kunnon amalgaami.

Kuvassa amalgaamiset alahammaspaikkani. Vääjäämättä mieleen tulee Bond-elokuvien paha kaveri Jaws, jolla tosin  hampaat olivat haurastuneet kauttaaltaan, kun purukalut oli päällystetty kokonaan amalgaamilla. Amalgaami on hyvä, kestää isältä pojalle, ja toisin kuin kultahampaiden ja paikkojen kanssa, kukaan ei tule kähveltämään niitä suusta, kun amalgaami on huokeampaa. Amalgaamilla tilkityillä hampailla voi purra vaikka rautakangen katki, näin väittää juuri keksimäni urbaani legenda. Keskellä kuvaa on kieli, joka on virittäytynyt taakse ja valmiina iskemään, kuten musta mamba sopulin niskavilloihin.

Amalgaami on sekoitemetalli, joka sisältää elohopeaa ja muita terveyttä edistäviä ainesosia. Amalgaamipaikat kestävät poskihampaissa parhaillaan pari vuosikymmentä, toisin kuin muoviset paskapaikat, joilla kestoa on hyvällä tuurilla viitisen vuotta. Amalgaamipaikat tuovat mieleen vanhan kunnon rillumarei-Suomen, jossa miehet oli miehiä ja yskä hoidettiin heroiinilla. Toisin kuin joskus luultiin, ei amalgaami ei ole terveydelle vaarallista, ainakaan en itse ole havainnut minkäänlaisia ongelmia, huomioitakoon tosin että minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä asian arviointiin, etenkin kun hampaistani liukeneva elohopea saattaa heikentää havainnointikykyäni. Pienet raskasmetallipitoisuudet kehossa ovat kuitenkin nykypäivää ja asian kanssa tulee vaan osata elää.

Yksi osa amalgaamipaikojen parhautta on niiden esteettinen puoli; suuhun kurkistaessa esiin pilkistää rauta ja siitä tietää että kaverilla on riittävästi kilometrejä mittarissa että tietää jostain jotain, tosin ei välttämättä kaikkea kaikesta. En välttämättä suosittele amalgaamia kaikille, mutta ehdottomasti veijareille joita kiinnostaa pragmaattisuus estetiikkaa enemmän, vielä parempi jos estetiikan käsitys on jokseenkin vinoutunut.