Puurannekoru

Ikääntyminen on nihkeää touhua, varsinkin kun huomaa elämän ajaneen ohitse tietyissä asioissa, ja ei auta kuin roikkua asemalla odottamassa uutta junaa. Odottamista helpottaa valheellinen tunne siitä, että kovimmat näytöt on annettu, vaikka tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa. Tämä johtuu taas siitä, että eliniänodotteen nousun myötä myös näytön paikkojen ajankohta myöhäistyy ja osaltaan paikkoja on enemmän kuin ennenvanhaan. Näytön paikkojen multiploituminen ei sekään sinällään auta ahdinkoon, sillä nykyaikana suorittamisen on oltava tasalaatuista; jos onnistuu kerran, odotetaan että onnistuu myös uudestaan. Ikinä ei saa levätä, ja sitten aamulla sattuukin selkään. 

Ikääntymisessä on toisaalta myös mukavia puolia. Ikääntyessä tulee tutustuttua luotettaviin ihmisiin, jotka kertovat että pukeutumisesi ja tyylisi on hanurista. Sinälläänhän he ovat oikeassa, eikä asiasta kannata siksi suuttua. Totuudenpuhujaa ei kannata ikinä ampua, vaikka lyhyehkön suuttumisen hälle voikin järjestää. Suorien vaatetus- ja lisäpukeutumishärpäkehankintojen lisäksi näiltä elämän ystävällismielisiltä sivuhahmoilta saa välillä pahatahtoisia vinkkejä, mihin mennä ja mitä tehdä. Itse päädyin hankkimaan puukoruja ranteeseeni juurikin näiden minulle alitajuntaan ovelasti syötettyjen ajatusten pohjalta.

Puukoruja oli alun perin kolme, pidin niitä samassa ranteessa. Menin sitten hukkaamaan koruista kaksi, joten jäljellä on vain yksi. Harmittaisi, jos olisivat arvokkaita, mutta näkeehän noista, että eivät ole. Sinällään en edes tiedä, onko puukorujen käytössä mitään tyylillistä järkeä, mutta kai ne jotain näkemyksellistä ituhippikarmaa luovat, mikä pehmentää sopivasti sielunmaailmaltaan betonidemarin habitusta. Aina ei ole hyvä viestittää puhtaasti mitä on, koska se ei aina ole kömöjen mielestä trendikästä. Tästä syystä pienten valheellisten imagojuttujen hyödyntäminen on ihan suotavaa ja ok. Ei se ole valehtelemista, jos vaan viestii väärin ja jättää kertomatta loput.

Kuvassa puurannekoruni, ainoa henkiinjäänyt yksilö. Huokea ja ekologinen, koska en ole pohjimmiltani materialisti (vaan pihi). Hommaan varmaan muutaman uuden, jahka kehtaan mennä kauppaan, jossa vastaavia myydään, tai jos joku hankkii minulle sellaisia. Korut ja vastaavat eivät ole oikein minun juttuni, enkä siksi niitä juurikaan harrastele. Minulla ei ole muutenkaan juuri minkäänlaista makua korujen tai oikeastaan yhtään minkään muunkaan suhteen; tilanteessa kuin tilanteessa kannattaa olla kuin rotat ja torakat, ja pyrkiä lutvimaan mukana, vaikka iskettäisiin atomipommia pään päälle.

Korut ovat itselle hankittuna hieman tonto juttu, ainakin jos on mies. Sen sijaan kannattaa hankkia kömöille koruja, edellyttäen että on hullu visio asiasta. Joitain koruja, tai pikemminkin korumaisia esineitä voi myös hankkia muualla oleville ystäville. Tosiasia toki on, että ystävyyssuhteita ei kannata solmia ihan hirveästi ympäri Suomea, saati sitten ympäri maailmaa, koska niitä paskiaisia ei sitten kuitenkaan tule nähtyä juuri ikinä. Siinä sitten riutuu ikävissään riekaleiksi revitty ihminen. Toisaalta taas jos jää koko elämäksi samalle paikkakunnalle hengaamaan ja odottamaan että elämä ja maailma ajelee ohitse, niin on sekin varsin tonto ratkaisu. Nämä ei ole ikinä helppoja kysymyksiä, nämä ystävyyssuhde- ja elämäkysymykset.