Ikääntymisessä on toisaalta myös mukavia puolia. Ikääntyessä tulee tutustuttua luotettaviin ihmisiin, jotka kertovat että pukeutumisesi ja tyylisi on hanurista. Sinälläänhän he ovat oikeassa, eikä asiasta kannata siksi suuttua. Totuudenpuhujaa ei kannata ikinä ampua, vaikka lyhyehkön suuttumisen hälle voikin järjestää. Suorien vaatetus- ja lisäpukeutumishärpäkehankintojen lisäksi näiltä elämän ystävällismielisiltä sivuhahmoilta saa välillä pahatahtoisia vinkkejä, mihin mennä ja mitä tehdä. Itse päädyin hankkimaan puukoruja ranteeseeni juurikin näiden minulle alitajuntaan ovelasti syötettyjen ajatusten pohjalta.
Puukoruja oli alun perin kolme, pidin niitä samassa ranteessa. Menin sitten hukkaamaan koruista kaksi, joten jäljellä on vain yksi. Harmittaisi, jos olisivat arvokkaita, mutta näkeehän noista, että eivät ole. Sinällään en edes tiedä, onko puukorujen käytössä mitään tyylillistä järkeä, mutta kai ne jotain näkemyksellistä ituhippikarmaa luovat, mikä pehmentää sopivasti sielunmaailmaltaan betonidemarin habitusta. Aina ei ole hyvä viestittää puhtaasti mitä on, koska se ei aina ole kömöjen mielestä trendikästä. Tästä syystä pienten valheellisten imagojuttujen hyödyntäminen on ihan suotavaa ja ok. Ei se ole valehtelemista, jos vaan viestii väärin ja jättää kertomatta loput.
Kuvassa puurannekoruni, ainoa henkiinjäänyt yksilö. Huokea ja ekologinen, koska en ole pohjimmiltani materialisti (vaan pihi). Hommaan varmaan muutaman uuden, jahka kehtaan mennä kauppaan, jossa vastaavia myydään, tai jos joku hankkii minulle sellaisia. Korut ja vastaavat eivät ole oikein minun juttuni, enkä siksi niitä juurikaan harrastele. Minulla ei ole muutenkaan juuri minkäänlaista makua korujen tai oikeastaan yhtään minkään muunkaan suhteen; tilanteessa kuin tilanteessa kannattaa olla kuin rotat ja torakat, ja pyrkiä lutvimaan mukana, vaikka iskettäisiin atomipommia pään päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti