Keltaiset muovilautaset

Muuttaessaan omilleen joko lapsuudenkotoa tai avoeron tullessa (jos on siis niin laadukas veijari että on jossain vaiheessa kelvannut jollekulle kömölle ihan asuinkaveriksi asti), mieshenkilölle tulee yleensä muutama tarvittava astia mukaan, mutta yleensä ei ihmeempiä kun miehet eivät lapsesta asti keräile mitään astiasarjaa. Tämä on sinällään hyvä, koska astiasarjat ovat saatanasta. Niiden keräämisen suurimpana kipupisteenä on se, että mikäli sitä keräisi täyden setin, joka luonnollisesti maksaisi jotakuinkin yhtä paljon kuin Kreikan valtionvelan tämänhetkiset vuotuiset korot, jos sattuu pariutumaan, tulee pirttihirmulta (tässä yhteydessä sanan "puoliso" korvaaminen vähemmän mairittelevalla sanalla on nähdäkseni suotavaa) mahtikäsky että kun astiasto on väärää merkkiä/väriä/yleisesti-vaan-väärä-kun-ei-ole-itse-sitä-hommannut, siitä joutuu hankkiutumaan eroon (tässä kohtaa kapitalisti ja kansantalous kiittävät). Johtuen tästä perusteellisesta ja loogisesti aukottomasta perustelustani, mieshenkilön ei tule astiasarjoja ostamahan tai kuppa syö nenän.

Lähtiessäni kotoa 19-kesäisenä koltiaisena, sain mukaani sekalaisen sarjan astioita joilla pärjäilin oikein mukavasti. Erityisenä suosikkina vuosien varrella ovat säilyneet keltaiset muovilautaset, joilta pyrin nykyäänkin syömään kaiken lautasta vaativan ruokani. Keltaiset muovilautaset ovat loistavat; syvyys riittää helposti sopan, puuron ja murojen mutustamiseen ja kuitenkaan syvän lautasen muoto ei estä varsinaisen lämpimän ruoan, kuten kaupan valmislihaspullien ja makaronin, syömistä (siinähän arvostelette einesten syöntiäni, syön paljon muutakin. Sairaalloisen narsismin piirteitä osoittavien henkilöiden Kosmopoliittien aika ei riitä hellan edessä päivystämiseen.). Muuttaessani taasen omilleni, koirien ruokakupit kirjautuivat luottotappioihin ja tällöin uskolliset keltaiset muovilautaset palvelivat koirankuppeina. Nyt kun muistin ostaa koirankupit kaupasta, lautaset palasivat pesun jälkeen taasen arkikattaukseen.

Kuvassa keltaiset muovilautaseni, varsinaiselta arvoltaan vaatimattomat mutta tunnearvoltaan lähes korvaamattomat. Mesenaattina lautasten hankkimisessa toimi vanha kunnon äitimuori, ts. antoi jotain vanhoja astioita maailmalle karkaavan tuhlaajapojan matkaan. Tiukempien liharuokien syömisessä en näitä lautasia käytä, kaiken muun syömisessä kylläkin. Minulla on toki muutama kappale parempia lautasia jemmassa, mutta kun yhteisiä syömätilanteita tulee harvakseltaan (jostain syystä kömöille ei hotsita tarjoilla eineslihaspullia) ja kun näissäkin tilanteissa syöjiä on yleensä vain kaksi, ei parempaa astiastoa kannata useampaa ruokailijaa varten kannata hankkia.  

Olen vuosien varrella pitänyt tarkasti huolta että rakkaat astiani pysyvät menossa mukana ja näin on myös käynyt. Jokaisella pariutuvalla miehellä tulisi olla muutama rönttöastia jossain jemmassa, kun ikinä ei tiedä; mikäli sitä ollaan ihan niin kyyhkyläisiä että oikein yhdessä keräillään Teemaa, on aivan saletti juttu että lusikoiden mennessä jakoon, ei tarvitse huolehtia siitä että ikinä niitä enää näkisi. Omien luolamiesastioiden pitäminen menossa mukana siis on halvin vakuutus mitä voi olla. Jos on niin käsittämättömän typerä että antaa toisen viskellä poikamiesastiaston roskakoriin, pääsee tutustumaan helvettiin nimeltänsä astioiden hommaaminen tyhjään kotiin, mikä ei ole optimaalinen tilanne kun siinä vaiheessa pitäisi hommailla vähän kaikkea muutakin, kuten elämän. 

Huppariliivi

Kolmenkympin kouristuksia kokevalla henkilöllä voi olla välillä vaikea päättää varsinkin kesällä pukeutumisestaan, eritoten jos tilanteessa johon on menossa, ei ole selkeää linjaa siitä mikä on toivottava pukukoodi. Lähtökohtainen suositus vastaavanlaisiin hetkiin on kuunnella kömöä, jos siis kuuluu niiden onnekkaiden paskiaisten joukkoon jotka seurustee tai on ihan naimisiin päässeet. Jotain satunnaisia naishenkilöitä voi myös kuunnella vinkkien toivossa, vaikkakin Mooseksen paskaksi heittämissä kivitauluissa tämän todettiin olevan huono idea ja kauhistus (sinällään hyvä että näin kävi, sillä uusien kivitaulujen jutut olivat paljon raflaavampia ja muutenkin helpompia selittää lapsille. Loppu onkin historiaa). Jos kuitenkin kuuluu allekirjoittaneen lailla niiden onnekkaiden joukkoon, jotka ovat vapautuneet parisuhteen, yhteiskunnallisten normien ja fysiikan lakien hirmuvallasta, vapaa-ajan pukeutumisessa on suositeltavaa vetää ihan omiaan ja lonkalta. Asenne ratkaisee.

Jos haluaa olla konservatiivinen, mielikuvitukseton ja tylsä pelata varman päälle, kannattaa luottaa smart casual-linjaan; siistit farkut, jotkut random-kesähousut (paitsi miehille ei ikinä sellaisia puolisäärihousuja, jottei näytä ihan hipsternousukkaalta), ehkä jokin t-paita (kovat jätkät ei sellaista tosin laita) ja päälle avonainen, lyhythihainen kauluspaita. Jos taasen on haluaa olla joku, vaatetuksessa pitää olla nyansseja. Käsivarsien ruskettamiseksi (sopivasti, ei rusinansävyiseksi asti) voi pitää vaikkapa vaimonhakkaajapaitaa (jotain kivaa kesäkuosista sellaista) ja tämän blogin helmeä, huppariliivipaitaa. 

Kuvassa huppariliivipaita, tai mikä lie tuo nyt nimeltäänsä on.  Kyseinen vaatekappale menee mustuutensa (mikä on hyvä) ansiosta kivasti yhteen eri väristen hihattomien paitojen kanssa ja mahdollistaa lihan näyttämisen. Huppariliivin etutaskujen ansiosta ei haittaa vaikka kasvattaisi järjettömän järjestöröllykän; vetskari vaan kiinni ja tuskin näkyy. Huppariliiviä käytettäessä on hyvä omata mukavasti ruskettuneet ja massiiviset käsivarret, tosin jos pohjatyötä tähän ei ole, voinee jättää vaatekappaleen suosiolla kauppaan. Empirian valossa kyseisen vaatekappaleen onnistuneisuusprosentti kömöjen kaatamisessa on puhdas nolla, mutta pitää elämässä olla muutakin, senkin irstastelijat.

Huppariliivi on hyvä; se pitää hiukan lämpöä yllä ja on hieno. Vaatteen ongelmana on sen huono vetoavuus toiseen sukupuoleen, mahdollisesti koska asuste vie käyttäjältä ainakin viisi vuotta iästä pois (allekirjoittaneella kymmenen) ja saa ihmisen näyttämään vartaloaan ylläpitoa vastaan kaupittelevalta rantakundilta. Varttuneemmassa iässä ei ehkä kuitenkaan halua liian nuorelta näyttää ja voi olla että itselläkin lipsahtaa pukeutuminen pois tästä lookista muutaman vuoden päästä.

Huppariliivien toimimattomuus viettelyssä on toki harmillista, mutta toisaalta kun vaate säästää rahaa ehkäisystä (yhdyntätilanteeseen pääseminen on käytännössä mahdotonta) ja kun heteromiehelle läheisempi kontakti kesäisten neitokaisten kanssa voi johtaa tunteista kauhistuttavimpaan eli ihastumiseen (perusteena vanhat kunnon tuntemukset, jokainen tunnistaa varmaan jonkin joskus ehkä kokeneensa ellei ole tunnekylmä friikki; "tekee mieli soitella ja tekstailla kaiken aikaa mutten voi kun se on aika karmivaa ripustautumista" tai "ehkä voisi tehdä aloitteen mutta jos se torpataan niin siinähän sitten ollaan häpeäntunteessa, kuin alatsi koko kansakunnan edessä, ja ihmiset varmaan puhuu" tai "päässä pitäisi pyöriä oleellisia juttuja, mutta eipäs pyörikään vaan ajatukset on hattaraa ja vatsassa perhosia ja samanaikaisesti tunne että vituiksi se menee kumminkin ja oikeat hommat jää tekemättä". Esimerkkejähän löytyy varmasti lisääkin.) tai jopa kanssakäymisen terminaalivaiheeseen, rakastumiseen, vaate on osoittanut toimivuutensa kesälaitumilla.

Verhot

Välillä suihkusta tultaessa, ihmiselle saattaa iskeä kiusaus käyskennellä alatsi, erityisesti kun on yksin kotona (toisaalta jos on vieraita käymässä, tästä voi seurata mielenkiintoisia tilanteita). Kerrostaloasunnossa alatsomuudelle saattaa asettaa rajotteita samassa tasossa tai ylempänä viereisissä taloissa luuraavat naapurit, jotka saattavat estotta tirkistellä tätä luontaisessa tilassa oleilua ja mikäli ihminen ei omaa ekshibitionistisia piirteitä, ikkunoiden edessä on hyvä olla jonkinlaiset sulkimet. Näillä pystyy myös edesauttamaan silloin tällöin parisuhteessa havaittavaa random-alatsomuutta, mikä on itsessään jo riittävä syy aloittaa seurustelu. Ikkunoiden välissä sijaitsevat sälekaihtimet ovat loistava ratkaisu, koska niiden avaaminen ja sulkeminen on riittävän helppoa laiskajaakollekin. Jos ei kuitenkaan halua että asunto näyttää keskivertoheroinistin luukulle (joko nurkassa sijaitsevalla narkkipatjalla tahi ilman), on ehkä hyvä hankkia myös edustusverhot ikkunoiden sivustalle näyttämään kömöille että yritystä on, vaikkei kuitenkaan niin paljoa että asialla kannattaa vielä retostella.

Uusavuttomana uussinkkuna ulkoistin verhojen hankinnan Intiaan muorille, joka ymmärtää sisustuksesta enemmän kuin esteettisen silmän kannalta kelvoton esikoisensa. Vastaavaa operaatiota voin suositella lämpimästi kaikille muillekin, verhojen hankkiminen kun ei ole tosimiesten hommaa (sovinistipisteet +5). Omat verhoni ovat väreiltään aika kepeät, sillä nähdäkseni raskaat verhot eivät sovellu kaihtimien kanssa, jos et usko kts. Psalmi 17:5.

Kuvassa yksi harmaahkoista olohuoneen verhoistani,  verhon vasemmalla puolella oleva paskakasa heikentää verhon visuaalista antia, tosin koska alfa-urokset eivät sisustusblogin takia asuntoaan siivoile, eivät myöskään omega-uroksetkaan. Kaihdin on kiinni jottei täysin itse kuvittelemani fanaattiset stalkkerit selvitä ikkunanäkymän kautta sijaintiani ja tule tirkistelemään, mikä olisi kauhistus muinaisbabylonialaisen jumalan, Mardukin, silmissä. Harmaa on hyvä. Se sopii yhteen tumman divaanin kanssa ja on siistimpi kuin John Travolta Vincent Vegan roolissa.  

Olohuoneeseen äiti laittoi olen sijoitellut kolme kipaletta harmaita verhoja, kun ikkunatilaa on roimasti. Tämä palvelee tarkoitusta ja estää sen että huone näyttäisi leikkaussalilta (siis ei puhtauden puolesta muutenkaan). Verhojen laittamisessa saa käyttää oikeasti aikaa, vaikka periaatteena yleensä onkin se, että asiat tehdään nopeasti jotta lopputulos on kuin juosten kustu, tämä ei oikeasti vie niin kauaa.

Kuvassa makuuhuoneen vaaleahko verho jota puolestaan verhon oikeanpuoleinen paskakasa rumentaa, huomiona tosin että paskakasojen sijoittaminen ikkunalaudoille on poistanut ne pöydiltä kokonaan. Verho repsottaa hiukan, mistä syy on mahdollisesti minun. Satunnaisten paperiläjien sijoittaminen vapaille ikkunalaudoille on asunnon yleisen siisteyden ja viihtyvyyden kannalta suurinpiirtein yhtä viisasta kuin yllättävä onanoinnin aloittaminen autossa ajajalta kysymättä. Itsehän en moista tekisi, koska kylmä logiikka sanoo että siitä ei kunnian kukko laulaisi ja olisihan se nyt aika häröä. 

Vaaleat verhot soveltuvat makuuhuoneen feng shuihin hyvin, olen tosin tappanut sen ja kaikki muutkin hyvää sisustustavan edellytykset haalean paskan värisellä päiväpeitollani, mikä ei tasan mene yhtään yhteen minkään muun makuuhuoneen sisustuselementin kanssa värin puolesta. Itsehän tuskin asiaa edes huomaan ja täydellinen kyvyttömyyteni väriharmonian luomiseen saattaa herättää kömöissä samankaltaisen hoivausvietin kuin rentut ja muut random-alkoholistit herättävät.

Olkalaukku

Pestessäni tänään koiran oksennusta matolta, reflektoin aiempaa pukeutumistani nykyiseen. Oma tyylini on kehittynyt vuosien varrella yhtä notkeasti kuin valtamerialus kääntää kurssiaan ja toisaalta hyvä niin, kaikki vihaavat kameleontteja (tai vihaavat ainakin Mikko-maailmassa, reaalimaailmasta ei hajua). Nuorempana en pitänyt mistään trendikohkaamisista, kun ylipäänsä mukaviin vaatteisiin totuttuaan on vaikea mukautua vaihtuviin tyylihommiin nopeasti. Nykyään semmoinen pienimuotoinen hipster-pelleily voi mennä muutoin niin anti-boheemista mielenlaadustani läpi, mikäli joku random-kömö näin linjaa, välillä on kiva ulkoistaa elämänhallintaa muille. Yksinäni en kyseessä olevaan tyylilajiin koskisi metrisellä seipäälläkään.

Yksi asia missä olen mukautunut hyvinkin voimakkaasti, on laukut. Aiemmin kannoin tavaroita mukana tavaroiden määrästä riippuen joko repussa, putkikassissa tai muovipussissa, funktionaalisuus oli avainsana. Vaikka nykyäänkin pidän käytännöllisyyttä yhtenä laukkuhommien avainkysymyksistä, tajuan jopa hiukan kiinnittää huomiota myös esteettiseen puoleen, kamojen kantaminen ympäriinsä muovikasseissa kun saattaa antaa hiukan puliukkomaisen vaikutelman (mikä ei ole välttämättä kovin kaukana totuudesta, jos nykyinen elostelu jatkuu tästä hetkestä parikymmentä vuotta eteenpäin).

Kuvassa hipster-henkinen olkalaukkuni. Semisti nahkanoloinen olkahihna (joka saattaa muuten olla nahkaa)  tuo laukun henkeen sekä karskia miehekkyyttä sekä 2000-luvun eleganssia. Tummanharmaa sävy ja viirut ovat maskuliinisempia juttu kuin spartalaiset heilumassa miekat kätösissä pitkin Troijan rantaviivaa katkoen kauloja kulkiessaan. Itse en olisi olkalaukkua ylipäänsä älynnyt ostaa, hankinnan teki erään aiemman työpaikkani tyypit kun heitä arvelutti vakiintunut tapaani tuoda työvaatteet mukanani muovipussissa. Laukku on petaamattomalla sängyllä, kun yksinelävien sinkkuhedonistimiesten ei tarvitse ihan aina pedata sänkyä kun se vie aikaa lonkan vetämiseltä töiltä ja muilta helvetin tärkeiltä hommilta. Kuvan yläosassa näkyy oletettavasti matolle oksentaneen paskiaisen karvapalleron pienet tassut.

Yleisesti ottaen, olkalaukku on hyvä. Siihen mahtuu kivasti papereita ja muuta sälää, jotta saa itsensä näyttämään sen verran paskantärkeältä että pariutumisherkät kömöt käyvät katseellaan kiinni jo kadulla kävellessä. Suurten tavaramäärien tai painavien esineiden kantamiseen olkalaukku soveltuu yhtä hyvin kuin villalankavyyhti itsepuolustukseen nakkikiskajonossa, kun paikallinen samurai virittelee kapakkaheijariaan. Edellämainittujen esineiden kohdalla suosittelen reppua, joka tosin huolehtii samalla siitä että näyttää ulkoisesti esikoululaiselta. Kovien jätkien itsetunto yleensä kestää tämän, naisten kohdalla tilanne ei ole sama kun naiset pelaavat eri korttipakalla muutenkin (sovinistikorttia välttääkseni, totean että se on parempi pakka).

Viikon vinkkinä siis seuraava: Osta olkalaukku, mutta älä herran tähden osta sitä konsultoimatta jotakuta neitokaista. Muuten tulee ruma ja silloin on turha tulla blogistisedälle nillittämään.