Joskus aikanaan lukiota käydessä olimme kirjastossa, jossa ystäväni vahingossa sattui lukemaan eroottissävytteistä kirjaa, jossa mainittiin kainalon nuoleminen ja asiasta oli tehty myös piirros. Itse satuin vahingossa kompastumaan ja näin myös vahingossa tuon kyseisen kirjan sivun, mikä on ikävästi palanut verkkokalvoilleni. Mutta se siitä, halusin vain mainita asian, jotta myös te, jotka olette vahingossa kompastuneet ja klikanneet kaatuessanne tämän blogisivun auki, ajattelette kainalon nuolemisen konseptia. Hyi. HYI! Älkää ainakaan tehkö ikinä mitään sellaista. Tämä blogi ei kuitenkaan jatkossakaan käsittele tuollaisia asioita, vaan sisustusta ja pukeutumista. Tällä kertaa poraudutaan taas vaihteeksi pukeutumisen saloihin, koska blogin kirjoittaja on vaatetusteknikon rakkauden hedelmänä niihin asioihin vihkiytynyt, ihan kuten hän tietää myös ukemin salat ja yrittäjyyden riskit (jälkimmäisestä on olemassa lehtijuttu, ja jos se on musteella painettu, se on myös totta).
Kesä on lyhyiden punttien aikaa, paitsi kuntosalilla jossa laitetaan aina helvetisti puntteja tankoon. Jalkoja verhoavien punttien osalta taas lyhyys on se juttu, kunhan ei ihan hirveästi reittä näytä. Tai no nainen voi halutessaan näyttää, miehelle se on taas tabu. Älkää kysykö miksi, sillä minä en keksi näitä sääntöjä, ainoastaan noudatan niitä. Miehen karvainen tai karvaton reisi ei vaan ole kiva nähdä. Se on monesti liikaa, englanniksi too much. Jotkut varmasti tykkää, mutta eivät julkisella paikalla. Eurooppalaisessa viitekehyksessä ja kuntatalouden realiteetit huomioon ottaen, on tärkeää pitää huolta siitä, että reittä näkyy korkeintaan vaan sopivasti. Reisien näyttämisen suhteen lilliputtifarkkushortsit on hyvä vaate, koska siinä lahkeen pituus on yleensä suoraan sopiva ja jos ei ole, lahketta voi rullata kiinni tai auki tarpeen mukaan.
Kuvassa lilliputtifarkkushortsini nro 2. Ensimmäiset vastaavani ovat oikeastaan malliltaan ihan samanlaiset, paitsi niissä ei ole tuollaista taskun vieressä roikkuvaa renksukkaa. Sillä ei ole oikeastaan mitään kummempaa funktiota, mutta kun se nyt sattui roikkumaan siinä, niin annan sen roikkua. Stick around ja silleen. Lilliputtifarkushortsit ovat tosi hyvät, paitsi se ongelma niissä on, että reisitaskushortseista poiketen niissä ei ole reisitaskua, johon laittaa lompakon. Se on paha paha. Muutoinhan reisitaskuhousut ja -shortsit ovat kuulemma junttivaatteita, jotka eivät kuulemma vetoa kuin afrikkalaista kissaeläintä kuvaavaa riipusta kaulassaan pitäviin kömöihin. Voi olla. Minä en edelleenkään keksi näitä sääntöjä, ainoastaan uskon ja noudatan niitä. Käytän tosin myös reisitaskushortseja välistä edelleenkin, koska lompakon pitäminen perstaskussa ei ole kovin kivaa, etenkin jos se on pullollaan seteleitä.
Lillifarkkushortseissa on myös se hyvä puoli, että ne ovat kuulemma muodissa. Uskon tähän, sillä olen nähnyt vastaavia puettuna myös itse ylöspäin katsomillani ihmisillä. Yleensä shortsien kankaassa on puuvillan lisäksi myös elastaania tai vastaavaa farkkukangasta pehmentävää ainetta, joten ne ovat estetiikan lisäksi oikeasti todella mukavat päällä. Niitä ei kannata kuitenkaan pestä liikaa, sillä juurikin nuo farkkuja pehmeyttävät ja joustavoittavat jutut samalla heikentävät farkkujen kestävyyttä. Normaalistihan farkut tosin muutenkin repeävät ensimmäiseksi haaroista, teit sitten spagaatteja tai näin reilusti yli kolmikymppisenä todellakaan et. Sitä sopiikin miettiä, että miksi kukaan ei tee farkkuja joissa haarusväli olisi tyyliin pelkkää elastaania tai verkkarikangasta. Silloin ne ei repeäisi. Selvää salajuonta, jonka tarkoituksena on pitää denimteollisuuden pyörät pyörimässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti