Ikkunat silmien alla, vol 2.

Näkökyvyn heikkemisen myöntäminen on kova paikka jokaiselle alfaurokselle, ja itsekin nöyrryin vasta kun yksityisautoillessani rupesin havaitsemaan liikenneopasteiden tekstit suurinpiirtein vasta siinä vaiheessa kun olin jo liian lähellä opasteita vaihtaakseni kaistaa. Nyt, oltuani noin reilut pari vuotta nelisilmänä, pystyy asiaan suhtautumaan jo kypsemmin, sillä paljon on virrannut vettä Tonavassa ja varmaan monessa muussa vähemmän saastuneessa virrassakin (Oikeasti, se on aika likainen virta. En uisi siinä.). Koska tosimies ei ole linssikkeitä silmämunaan ulkonäkösyistä työntävä hienohelma, silmälasit lienevät ainoa harkittavissa oleva vaihtoehto, jos siis haluaa nähdä. Tämäkin on suhteellinen asia ja asioiden näkemisessä utuisena on oma juttunsa.

Hankin siis tässä tovi sitten itselleni toiset lasit. En katsonut näkökykyni heikenneen entisestään, joten tein lasihankinnan ilman uutta näöntarkastusta. Silmälasihankinnassa valintaan vaikutti erikoisuuksien välttely ja tavallisuuteen ja keskiluokkaisuuteen hakeutuminen. Ikääntymisessä on myös se aivan loistava puoli, että tarve ihmisten tarpeettomaan mielistelyyn ja pyrkimys erityisyyden hakemiseen  vähenee. Siten menin tällä kertaa aika perinteisellä kehysmallilla.

Kuvassa uudet silmälasini. Kuvassa lasit näyttävät enemmän aatteen värisiltä, kuin ne näyttävät oikeasti luonnossa, siis käytettäessä. Punaisuus on siis lähinnä lasien sisärakenteissa. Kevyemmät lasit ovat raskaskehyksisiä mukavammat päällä, mikä ei välttämättä ole näin ihmistä päälleen asetellessaan, koska tämä riippuu täysin preferenssistä. Lasien vahvuuksien osalta toinen linssi on toista vahvempi, joten ensi kerralla hankin varmaan vittuillessani monokkelin, sillä kuka nyt löisi monokkelimiestä. Kuvan laseilla ei automaattisesti saa naista, mutta en sitten tiedä, millä laseilla saisi, paitsi tietysti monokkelilla. Oleellista kait että näkee. Näkeminen on hyvä, sillä välttyy monelta vaikealta tilanteelta.

Nykyisin olen käyttänyt vielä vanhoja, hipsterimpejä silmälasejani lähinnä urheillessa. Asiasta kivasti urheiluun rönsyillen, minulle sattui hetki sitten kaupunginvaihdos, mikä pakotti minut myös kuntosalin vaihtamiseen, mitä on sattunut aika ajoin, johtuen siitä että elämällä on kumma taipumus laittaa minut asumaan eri paikoissa. Innokkaana punttisalikävijänä voin kivasti vetää omanlaisensa yhtäläisyysmerkit kuntosaliharjoittelun ja uuden ihmisen kanssa rakastelun välille. Kun on ensimmäistä kertaa yhdynnässä jonkun ihmisen kanssa (siis kyse ei ole nyt neitsyyden/poikuuden menetyksestä, vaan uudesta yhdyntäystävästä), tilanne on hiukan sama kuin kävisi ensimmäistä kertaa eri kuntosalilla kuin millä tavanomaisesti käy; periaatteessa kaikki kyseiseen harjoituskertaan riittävät laitteet löytyvät, mutta ne ovat mahdollisesti hiukan erilaisia ja siten myös harjoituskierto ja tuntuma on erilainen. Kun tällä uudella kuntosalilla käy uudemman kerran, paikat ovat jo hiukan tutumpia ja siten myös empimistä on vähemmän ja kun palataan aiempaan vertauskohteeseen, eli yhdyntään, lempiminen on vastavuoroisesti tehokkaampaa. Suurimpana erona treenaamisen ja naiskentelun välillä on mahdollisesti se, että ensimmäisen kohdalla paras olo on oikeastaan jälkikäteen, kun taas toisen kohdalla itse suorituksen aikana. Näin ainakin isot pojat puhuvat.