Lompakko

Nykyaikoina ihmisellä tulee olla rahaa mukana, sillä koskaan ei tiedä milloin eteen tulee tilanne jolloin tarvitsee harjoittaa vaihdantaa. Minulla on lähestulkoon aina kotoa lähtiessä mukana pyhä kolminaisuus; avaimet, kännykkä ja lompakko. Näitä ilman ei pidä ulos ovesta lähtemän, tämän tiesi jo Aatamikin aikoinaan, vaikkei omannutkaan lukollista ulko-ovea, ketään kelle soittaa, rahajärjestelmää eikä taskuja em. asioiden kantamiseen. Lompakko piti kuitenkin olla viikunanlehtien säilömiseen jos tuli äkillinen ja pakottava tarve olla alatsi.

Neitokaisilla on monesti kukkaromallinen kantoväline rahan ja korttien kantamiseen, mikä on ihan suotavaa. Naisilla saattaa myös olla hillittömän kokoinen lompakko, mikä käy jonkinasteisesta säilytysjärjestelmästä, mahdollisesti tämän vuoksi he tarvitsevat myös laukkua, kun kymmenen senttiä paksu nahka-arkisto ei oikein perstaskuun asetu. Joillain hipstermiehillä saattaa olla pelkkä lärpäke lähinnä korttien mukana kanniskeluun, mutta nähdäkseni tämä on on ruokotonta ja tekee kaiken tarpeellisen mukana kantamisen mahdottomaksi. Tämän vuoksi suosin itse barokkimaisen massiivista mustaa nahkalompakkoa, joka on raakaa maskuliinisuutta ahdettuna kompaktiin kotelomuotoon. Mustaan nahkalompakkoon mahtuu kaikki tarpeellinen, lounasseteleistä ja käyntikorttinipusta, Serbian valuuttaan, turhan päiväisiin etukortteihin ja vanhaksi menneeseen opiskelijakorttiin asti. Ihmisen rahapussi on kuvaus hänen senhetkisen elämänsä sisällöstä ja siksi siellä pitää olla kaikkea kamaa mukana.    

Kuvassa musta nahkalompakkoni, ahdettu niin täyteen tyhjänpäiväistä roinaa seteleitä, että tursuaa saumoistaan ja soveltuu lyömäaseeksi, mikäli itseään pienempi mieshenkilö yrittää etuilla lähikaupan kassajonossa (tämänkaltaisissa lähitaistelutilanteissa voittamisen mahdollisuus maksimoituu verrattuna nakkikioskirähinöihin). Musta nahkalompakko on hyvä. Jokin eläinsuojelujärjestö voi olla mahdollisesti tästä asiasta eri mieltä, mutta kun en tällaisten jäsenistöistä muutenkaan meinannut mitään kömöjä alkaa viettelemään ja pidän eläinperäisten tuotteiden käyttämistä muutenkin ihan hyväksyttävänä, lotkautan korviani asialle. Mikäli kuitenkin pyörrän asiassa päätökseni, vaihdan heti taskussa maatuvaan, biodynaamiseen vehnäkukkaroon ja rupean vatsaoireista välittämättä syömään soijarouhetta kaksin käsin. 

Lompakkoa on hyvä säilyttää povitaskussa, mikäli povitaskumahdollisuus on pukeutumisesta johtuen poissuljettu, käytän itse perstaskua vaikka tämä hankaloittaakin istumista (uskoisin monen taskuvarkaankin suosittelevan samaa). Kun lompakossa on tarpeeksi roinaa sisällä, sen ottaminen taskusta vie rypsiöljyä hyödyntäen ainakin puoli minuuttia ja tällöin salakavala lompakon näpistäminen on mission impossible. Kömöt pitävät lompakoista (erityisesti rahalla täytetyistä, paksuista sellaisista, ainakin Mikon raadollisuusmaailmassa) ja siksi pelkkä korttitasku ei yksinkertaisesti riitä. Itsekään en nykyistä lompakkoani ostanut omatoimisesti, tosin aiempi lompakkoni oli suhteellisen samankaltainen kuin nykyiseni ja varmaan myös tulevani.

Low-life cd-soitin

Musiikin kuuntelu on miellyttävä tapa viettää aikaa ja yleensä kun ollaan humputtelemassa, joku laittaa jotain heti soimaan jotta saadaan lisäfiilistä alkoholin katkeransuloiselle ensipuraisulle. 2010-luvun meiningeissä monelle tuppaa olemaan kotipuolessa sellaiset stereojärjestelmät että saa suoraan interneteistä soitettua musiikkia ja monesti myös volyymit säädetään tasolle, jolla varmistuu se että kuulolaiteyrityksillä ja korvaklinikoilla tulee olemaan kissanpäivät parinkymmenen vuoden päästä. Itse kuuntelen musiikkia hyvinkin satunnaisesti ja kun höristin ei sovellu millään lailla alfan imagoon, pidän yleensä myös äänenvoimakkuuden säälittävän mummomaisen alhaalla, mikä taasen sattuu aivan helvetin hyvin alfa-uroksen manttelia hakevan hopeaketun habitukseen. Yhtään ei ole ristiriitaa tässä (ironiapisteet +1, narsismipisteet oman ironisuuden huomioimisesta +1). Edellä mainittujen syiden lisäksi, musiikin kuuntelemisen korvia vähemmän vammaannuttavalla volyymilla puolesta puhuu kohdallani seuraavat huomiot: muori pelotteli lapsena asiasta ja naapurit voi häiriintyä ja valittaa.

Johtuen siis edeltävästä vesitiiviistä todistusaineistosta, en saituudestani ja persaukisuudestani järkiperusteisista ja loogisista syistä johtuen ole hommannut kotiini megalomaanista äänentoistoa. Tämän sijasta minulla on syntykotoa kerjätty ja aneltu saatu low-life cd-kasetti-radiosysteemi joka on sisustuksellisesti loukkaus kaikkea hyvää vastaan ja muutenkin vähän nolo. Musiikin soittamiseksi interneteistä palvelee kannettava, jonka volyymit hädin tuskin peittävät puheääntä alleen.

Kuvassa low-life cd-soitin. Vaikka en yleensä merkeistä perusta saati sitten esittele niitä interneteissä, tässä tapauksessa teen poikkeuksen, kun on aivan se ja sama, näkyykö logo vaiko ei. Low-life cd-soittimen kohdalla merkki voisi olla Denverin sijaan Chicago, Seattle tai vaikkapa Kajaani, kunhan hyödyke palvelee tarkoitustaan eli sillä voi kuunnella radiota ja cd-levyjä (jotka alkavat nekin kait olla passé).  Kömöjen herutuksessa low-life soitin palvelee mahdollisesti siinä että soittimen omistaja saa heti tililleen 10 säälipistettä, joilla voi näppärästi kompensoida ulkonäköä, koulutusta, tilipussia ja muuta viehätysvoimaa. Selkeänä miinuspuolena on se, että soitinta julkisesti interneteissä esittelevä torspo saattaa ehkä viestittää myös itse olevansa low-life scum, mutta kaikkihan on suhteellista kun todellisuus on subjektiivinen konstruktio.

Jos siis hätä on suurin ja kaipaa jonkinlaista peliä ja rensseliä musiikin popittamiseen, voi olla kannattavaa hankkia itselleen autenttinen low-life cd-soitin. Soittimen omistaminen ja julkinen esillelaitto tekee pariutumisen vähintäänkin haastavaksi, tai ainakin soitinta voi käyttää hyvänä tekosyynä huonon tuurin ohella kun patriarkaattisen perhedynastian rakentaminen ei tahdo luonnistua. Piknik-soittimena mokomaa voi mahdollisesti käyttää ilman paheksuntaa ja väheksyntää, tosin teknologian kehittymisen myötä tähänkin on kompaktimpia ja toimivampia ratkaisuja, jotka eivät sulje täysin pois mahdollisuutta sukusolujen jakaannuttamisesta joku kaunis päivä. Itse käyn varmaan hautaamassa low-life soittimeni joku yö, jottei julkisesti nähdä että tälläisen omistan.

Shortsit

Ties kuinka monetta blogimerkintääni aloitellessani havahduin huomioimaan, että tekstini on hyvinkin heteronormatiivistä ja näkökulma on usein mies-nais-suhdekeskeinen. Tämä johtuu omasta suuntautumuksestani ja tarkoitus ei ole väheksyä muita suuntautumuksia olemalla kirjoittamatta niistä. Tästä synnistä puhdistautuakseni pesen itseni tärpätillä, mutten siltikään kirjoita kuin omasta näkökulmastani.

Kesäkeleillä kömöseuraa vonkaavan (olisin voinut kirjoittaa ”haeskelevan” tms., mutta totuuden nimissä käytin sulkuja edeltävää sanaa) mieshenkilön on tarpeellista huomioida ettei saa näyttää ihan kalkkilaivan kapteenilta (paitsi jos on kalkkilaivan kapteeni, tällöin kannattaa esitellä eritoten tiliotetta baaritiskillä kovaan ääneen). Pintavärin hommaamisen tulee toteutua myös jalkojen osalta, välttämättä ei ole suotavaa kuitenkaan vedellä pitkin kadun laitaa ihan alaosattomissa, mutta uimarantameiningin tulitukena voi hyödyntää shortsien käyttämistä. Kevyt rusketus on suotavaa, syvä rusketus taas samanaikaisesti esteettistä mutta helkkarin epäterveellistä.

Shortsit pitävät miehen hedelmällisenä ja vitaalina, kunhan lahkeiden väljyys mahdollistaa riittävän ilmankierron. Shortsien kohdalla myös lahkeen pituus on erittäin määrittävä tekijä. Ateismin pyhissä kääröissä (joiden tekstit löytyy koottuna ”Atekismuksesta”) määritellään, että mieshenkilöt eivät saa käyttää reiden puolivälin yläpuolelle ulottuvia shortseja. Mikäli mieshenkilö tavataan kyseisessä asustuksessa, pelkkä tärpätillä puhdistautuminen ei enää riitä vaan pakanaa roimitaan vitsoilla tunnin ajan perhepiiriin kuuluvien hartaiden ateistien toimesta. Liian pitkät shortsit sopivat ehkä nuorille hunsvoteille, mutta löysänä roikkuvat shortsit vetävät myös ryhdin löysäksi ja tekevät hampuusimaisen ulkomuodon. Jottei shortsit kuitenkaan tekisi menosta jäykempää kuin Lootin vaimolla (siis sen jälkeen kun tämä oli katsonut Sodoman ja Gomorran tuhoa. Sitä ennen Lootin vaimon meno oli hyvinkin raflaavaa), vaatekappaleen ulkomuotoa voi piristää väri- ja kuosivalintojen kautta.

Kuvassa sinipohjaiset ruutushortsini, tällä hetkellä likaisempina kuin Zorbaksen mielikuvitus. Minulla on olemassa myös samanmalliset mustat, shortsien kytkykauppana tullut vyö on ehkä kätevimpiä pukeutumisjuttuja ikinä. Ei kannata vaihtaa voittavaa joukkuetta tahi shortsimallia. Reisitaskut mahdollistavat painavuudeltaan lyömäaseeksi luokitellun lompakkoni kantamisen näpäkästi mukana ilman että sitä tarvitsee laittaa epämukavasti perstaskuun. Löyhyyttä shortseissa on sopivasti, alle mahtuu uimashortsit ja ilma kiertää pitäen allekirjoittaneen aina vitaalina ja elinvoimaisena. Kömöt tykkäävät kuin hullu puurosta, tosin kun minulla ei ole oikeastaan mitään tietoa siitä, tykkäävätkö hullut oikeasti puurosta, tämä väittämä on puhdasta spekulaatiota.

Shortsien kanssa käytettävistä jalkineista vielä sen verran, että so not, hommat menee niin kuin ne menee. Jos haluaa olla kunnon spartalainen, laittaa sandaalit, mutta ei herranen aika niitä sukkia silloin. Jos on lenkkarit, ei herranen aika niitä pitkävartisia sukkia silloin. Jos on jotkin muut jalkineet, niin pitää olla, herranen aika, sellaiset jotka sattuu kyseisten shortsien kanssa yhteen. Kysykää kömöiltä, niillä on kuudes aisti tälläisten sopivuuksien ja sopimattomuuksien suhteen.