lauantai 30. toukokuuta 2015

Rinne-paita

Pukeutumishommissa ei tarvitse aina miettiä kaikkea itse, vaan välillä voi huoletta apinoida juttuja muilta, kunhan ei apinoi jonkun toisen koko settiä yksi yhteen. Yksilöllisyydessä on kuitenkin oma vetovoimansa. Osa ihmisistä haluaa pukeutua hintaviin laatumerkkivaatteisiin, toisille taas kelpaa aivan hyvin virolaiset laatumerkit Luz Vitton ja Huuko Poss. Vaikka kallis merkki takaa monesti myös tietyn laatutason, jossain tapauksissa Vuittonin ja Vittonin erottaa lähinnä yksi kirjain. 

Jos päätyy lainaamaan pukeutumisideoita, lainaamiset kannattaa tehdä sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat ansioituneet yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä, ovat positiivisessa valossa kylpeviä julkimoita tai sitten ovat vähintäänkin Eurooppalaisessa viitekehyksessä viehättäväksi tunnustettuja yksilöitä. Miltään douchebag-hampuuseilta ei kannata lainata yhtään mitään, varsinkaan vaatetusvinkkejä tai rahaa, jota niillä ei kuitenkaan ole. Veltto habitus ei tee vaikutusta, eikä likanaamailulla tehdä vaikutusta hyviin kömöihin, vaikka alla olisi lentävä berberimatto. 

Tämänkertainen vaatetusvinkki on lainattu suoraan vallan keskiöstä, nimittäin alumni-valtiovarainministeri Antti Rinteeltä. Rinne suosii pukeutumisessa lyhythihaisia kauluspaitoja, ja mikäs siinä on suosiessa, kun kyseessähän on kuitenkin ajaton ja klassisella tavalla tyylikäs ylävartalon pukine. Lyhythihainen kauluspaita tunnetaankin vast'edes Rinne-paitana. Jotkut tyyliniekat saattavat neuvoa, että Rinne-paitaa ei sovi käyttää puvun kanssa, mihin voi sanoa suoraan että kissankakat. Siis miksi ei sopisi? Rinne-paitaa voi käyttää vaikka kansallisvaatteen, eli tuulipuvun, housujen kanssa, ja homma toimii kuin afterskiissä konsanaan.
Kuvassa tällä hetkellä ainoa omistamani autenttinen Rinne-paita. Perinteinen Rinne-paita on yksivärinen luomus, raidallisia ja ruudullisia lyhythihaisia kauluspaitoja voi kutsua kyllä Rinne-henkisiksi paidoiksi, vaikkakaan ne eivät varsinaisesti ole ihan real deal. Värillä ei ole sinällään väliä, kunhan ei ole räikeä, ministeritason ihmiset kun eivät tuppaa näyttäytymään minään paratiisilintuina. Räikeät värit nyt ovat muutenkin vähän mitä ovat, sillä Suomessa suositaan enemmän sellaista mollivoittoista pukeutumista.

Rinne-paitaa tulee harvemmin käytettyä talvella, mutta kesällä senkin edestä. Lyhyet hihat ovat kätevät kun on kuuma, vaikka sitten olisikin pikkutakki muuten päällä. Rinne-paidan kanssa voi käyttää kravattia, tosin näin toimitaan aika harvoin. Rinne-paidan kanssa sopii hyvin olla järkälemäiset kyynärvarren lihakset, joita voi sitten vilautella viettelevästi kömöille kokoustilan loisteputkivalojen kelmeässä valaistuksessa. Toki jos kyynärvarsiharjoitukset ovat jääneet talvella vähäisemmiksi, niin sitten ei auta paljoa pullistella.






keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Parisänky

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämmäksi asiaksi nukkuminen muodostuu. Unen määrän ja laadun lisäksi merkittävä asia on myös se, miten ja missä nukkuu. Ajoittainen vieraissa nurkissa nukkuminen ei tee hallaa, vaikka selkä onkin sen jäljiltä yleensä sen tuntuinen kuin sen yli olisi ajettu rekalla. Monesti tämä on luontainen olotila myös muulloinkin.

Vaikka ihminen eläisikin yksin, tämä ei poissulje tarvetta omistaa parisänky, sillä jos sänky ei vedä kahta ihmistä, niin on aivan turha odottaa että sinne on tulossa jotain kömöjä nukkumaan, ellei sitten viehätysvoima pohjaudu persaukiseen boheemisuuteen. Kroonisesta rahapulasta huolimatta tämä ei vaan tule kyseeseen omalla kohdallani, eikä huonosta vaatemausta ole automaattiseksi boheemihabituksen rakennusmateriaaliksi. Rapean kolmenkymmenen ikäinen toimistojyyrä ja hopeakettu ei taivu narkkipatjalla rötköttäväksi elämäntaiteilijaksi ja hampuusiksi.

Aiempi sänkyni oli asunnon mukana saamani runkopatja, mikä oli siis aivan karmea. Uuden sängyn hommasin käytettynä, petauspatjan hommasin uutena. Uuden sängyn hankkimisessa meni aikaa noin vuosi, koska olen järkyttävän saamaton ajoittain. Tämä ei toisaalta ole haitaksi, sillä saamattomuus on uusi musta. Saamattomuus itsessään on kova laji, mutta ei kaikista kovin, sillä lajeista kovinhan on luonnollisesti kuntosalilla bodaaminen. Saamattomuuden suhteen pahin haaste on se, kun asioiden etenemättömyys rupeaa ärsyttämään siinä määrin että ihminen tekee peliliikkeitä. On kuitenkin tärkeää edetä asioissa, kunhan ei hötkyile.
Kuvassa sänkyni, joka on japanialaisittain kohtuullisen matala (millään muulla lailla sänkyhän ei ole japanialaisuutta nähnytkään), muutoin 160-senttiä leveine patjoineen melkoinen mastodontti. Leveä on hyvä, siinä voi maata vaikka tähtiasennossa niin, että alapää osoittaa itään. Puun väri on ehkä tylsähkö, mutta päätylautaan voi vaikka taiteilla jotain, siis joku voi jota kiinnostaa. Laitoin sängylle ainoan omistamani koristetyynyn, mikä on ihan hyvä noin. Tyynyillä on kuitenkin tapana lisääntyä itsekseen, mitä ilmeisemmin tyyny on itsesiittoinen kodinkaluste. Voin tosin olla väärässä, sillä ainakaan vielä tuohon ei ole ilmestynyt uusia sisustustyynyjä.

Paljon muuttaneena ihmisenä osaan arvostaa helposti kuljetettavia kalusteita, mutta sänky kyllä saa olla vähän vaikeamminkin kuljetettava. Kova muuttotahti on pohjimmiltaan hiukan tontoa, mutta minkäs sille voi, jos elämä syystä tai toisesta vie. Hyvä sänky kestää ukemin, kuten myös pikkutuntien kylkimyyryt, mitä ei ole koskaan liikaa. Tästäkään syystä massiivisuuden merkitystä ei voi ylikorostaa.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Apinajeesuspaita

Kesä on tulossa. Luonto herää henkiin ja osa ihmisistä alkaa käyttäytyä tietyssä kanssakäyntimielessä kuin raivotautiset mäyrät, siis mikäli kyseisille elukoilla ei olisi kynsiä ja hampaita. Kasvukauden saapuminen tietää myös sitä, että ihmisen T-paitavaranto on syytä olla ajantasalla, erityisesti jos on kansainvälisessä viitekehyksessä huomattavan näyttävännäköisiksi noteerattuja kömöjä vaaniva hopeakettu ja bachelor. Lienee sanomattakin selvää, että edellä mainittu viitekehys on subjektiivinen asia, eli niin sanotusti "katsojan silmässä", mikä on sinällään hyvä, koska tällä lailla jokainen ihminen on on kansainvälisessä viitekehyksessä huomattavan näyttävännäköiseksi noteerattu ja siis myös laulun, tai vähintäänkin lyhyen ja rivon runon, arvoinen.

T-paitahommissa on ensiarvoisen tärkeää se, että hommaa paitoja, jotka ovat itselleen sopivia, siis ulkoasultaan. Vain totaalinen tonto hommaisi itselleen väärän kokoisia paitoja. Esimerkiksi henkilökohtaisesti olen kallellaan inhorealismiin ja mustaan huumoriin, eikä sinällään haittaa, jos tämä näkyy. Joka tapauksessa minulle hauskin asia maailmassa oli Ecce Homon tapaus. Sivistyksemättömille siis vielä tiedoksi, Ecce Homo on espanjalaisessa kirkossa sijaitseva Elias Garcia Martinezin maalaus, joka kuvaa orjantappurakruunupäistä Jeesusta. Männävuosina taulu rupesi olemaan suhteellisen rapistunut, joten paikallinen taideamatöörimummo otti ja restauroi taulun omin päin. Tämän jälkeen taulun henkilö muistuttikin enemmän Charlton Hestonin vastanäyttelijöitä Apinoiden Planeetassa, kuin Kristusta. Luonnollisesti kunnostaja oli vielä sitä mieltä, että häntä pitäisi kiittää, koska hän säästi kirkolleen suuren summan rahaa. Koska koko ajatus merkittävän taideteoksen restauroimisesta ilman osaamista on täysin järjetön ja lopputulos on helvetin huvittava jos huomioi, mitä kuva aiemmin esitti, tapauksen on oltava hauskin asia maailmassa ikinä.

Törmäsin yksi ilta internetin ihmemaassa edellä mainittuun Ecce Homon tapaukseen liittyen, aivan loistavaan T-paitaan, jossa taideilmiö yhdistyi hienosti populaariin vaihtoehtoiskulttuuriin, suomeksi sanottuna siis maaluksesta oli väännetty Che Guevara-paita-henkinen taideteos. Omalla kohdallani tämä löytö tarkoitti oikeastaan pakko-ostosta, sillä kyseessä on kuitenkin maailman hauskimman asian nokkela hyödyntäminen T-paidassa. 
Kuvassa apinajeesuspaitani. Hankin paidan keltaisena, sillä olen päättänyt että keltainen sopii minulle ja lisäksi punainen, vaikka aatteen väri onkin, on jo vähän nähty tässä yhteydessä. Paidan sanoma ja ajatus on kiteytettynä helvetin hyvä. Apinajeesustaulun kuvaaminen itsessään on jo parodiarauhasen reväyttävä temppu, puhumattakaan sen yhdistämisestä Che Guevara-paitoihin, jotka ovat yleistyttyään kokeneet hiukan inflaation. Siis olihan Che aika kova jätkä, mutta kun se oikea tekeminen alkaa vasta sen vallankumouksen jälkeen, siis jos tavoitellaan jonkinsortin sosiaalista parannusta ja unelmayhteiskuntaa.

Apinajeesuspaita on siinä määrin hieno juttu, että tulen todennäköisesti käyttämään sitä niin, että sen alla on aina toinen T-paita. Näin apinajeesuspaita ei likaannu, eikä sitä siis tarvitse pestä niin usein. Apinajeesuspaitaa voi käyttää sellaisenaan tai sitten vaikka pikkutakin kera, jos haluaa briljeerata mauttomuudellaan. Mauttomuus on hyvä, mauttomuus on ajatonta. 

perjantai 15. toukokuuta 2015

Huonerehut

Kevät ja kesä hurahtavat nopeasti, jopa nopeammin kuin blogisti ehtii tehdä nestorimiikkulaisia hämeenlinnalaisessa kerrostalokolmiossa. Koska elämässä on ylipäänsä tärkeää tarttua hetkeen ja sujahtaa mahdollisuuden ikkunasta ennen sen sulkeutumista (muuten menee lasin läpi ja tulee lasinsiruja kämmeniin), valoisa aika on hyvä hyödyntää kasvattamalla hyötykasveja. Kukkia ja vastaavia voi kasvattaa ympäri vuoden, joten kasvukautta on aivan turha haaskata niiden kanssa puljaamiseen. Kasvien määrä kannattaa rajata muutamaan oleelliseen, city-ihmisen kotiin harvemmin mahtuu tai muutenkaan kannattaa laittaa kynnöspeltoa, ellei sitten ole homekarvoja itäviä seitan-lohkoja kaupan roskiksesta yön pimeinä tunteina näpistelevä hippi. Kyseisiltä veijareilta löytyy yleensä joka tapauksessa pieni kasvihuone vaatekomerosta.

Kurkut, tomaatit ja vastaavat jokapäiväiset ruokavihannekset voivat olla hiukan työläitä kasvattaa johtuen niiden kovasta menekistä ja kun niitä pitää kastellakin ja kaikkea. Tästä syystä on järkevää keskittyä muutamaan helppohoitoiseen hyötykasviin, joita sitten ruukussa idättelee. Tietysti jos tykkää ja osaa viherpeukaloida, niin antaa palaa, Frank. Koska itse hyödynnän vapaa-aikani kaikkeen muuhun kuin tuollaiseen, kun en osaa, niin jätän tomaatinviljelyt tomaatinviljelijälle. 

Omat kasvatukseni rajoittuvat muorilta saamiini chiliin ja basilikaan. Chili on hyvä, sillä voi maustaa ihan mitä vaan. Chiliä voi uuttaa jopa happaman sekaan, jolloin tulisuus peittää liuottimen raikasta makua. Basilika on myös hyvä yleisyritti, joka soveltuu ruoan lisäksi hyvin myös drinksuloihin. Kotona ei yleensä tule mitään kummempia juomasekoituksia tehtyä, johtuen oikeastaan siitä, että pakastimessä tuotetut jääpalat ovat vähän niin ja näin. Jos se asianlaita kuitenkin tästä hiljalleen muuttuisi. Toinen vaihtoehto on hankkia jääpalakone, ihan vaan siksi kun on basilikaa saatavilla. Hapanta taas saa kaupasta, kuutena päivänä viikossa. Jotkut persaukiset ostavat trokareilta, mutta jos varat ei riitä kaupan hintoihin, kannattaa miettiä kulutustaan. 
Kuvassa chili ruskeassa, isossa ruukussa. Chilissä ei näy vielä palkoja ja voi tietysti olla että minua on viilattu linssiin ja tuosta kasvaa joku horsma. Maustan sillä sapuskaa sitten. Chiliruukussa on muovipullosta rakennettu kastelujärjestelmä, mikä on loistohomma, koska en kuitenkaan muistaisi muuten kastella kasvia riittävästi. Low-life-vissypullosta muotoiltu kastelujärjestelmä on muutenkin loistava sisustuselementti, on vähän sellaista kotitekoisen makua. Tällä voi myös ovelasti höynäyttää kömöjä, luulevat vielä, että osaisin tehdä jotain käsilläni.
Kuvassa basilikat kasvamassa ruukussaan, taustalla pullo pahahkoa portugalilaista brandyä (maistuu liian rusinaiselle ja maussa on tujaus pontikkaisuutta) ja unkarilaista Palinkaa, jota en ole vielä ehtinyt maistaa. Kyseisellä basilikamäärällä mennään vaikka kuuhun, siis jahka ne kasvavat hiukan. Basilikaruukussa ei ole kastelusysteemiä, mutta kun ruukku sijaitsee näkyvällä paikalla vierashuoneessa, jota koiranpentuni käyttää henkilökohtaisena WC:nään, basilikat tulee yleensä tarpeidenkeruureissun jälkeen kasteltua.

Huonekasvit ovat sinällään hyvä juttu, ja itseäni hiukan harmittaa, että olen kovin saamaton niiden hankkimisen suhteen. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kun en omaa minkäänlaista silmää sen suhteen, mikä olisi hyvä, jätän hankinnat tekemättä. Muutenkin olohuoneesta ulos katsoessa näkyy koivuja, mikä tuo ihan riittävästi vihreyttä asuntoon. 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Hupparit

Kevät ja alkukesä on rennon rempseän pukeutumisen aikaa; krakan voi jättää henkariin roikkumaan ja kauluspaidan voi repäistä auki niin, että napit sinkoilevat pitkin seiniä kuin juoksuhautojen yli viehuvat luodit ensimmäisessä maailmansodassa. Jos ei elä yhden hengen taloudessa, kannattaa varoa ettei ilman halki viilettävä nappi puhkaise jonkun toisen silmää. Kun neuleet ja vastaavat ovat kuitenkin hiukan siistimpiä vaatteita ja nyt on hakusessa sellainen siivo epäsiisteys, ylävartalon verhoajaksi ei ole montaa vaatetta. Tällä kertaa meinasin sukeltaa hupparien aina niin mielenkiintoiseen sielunelämään.

Huppari on suhteellisen hyvä vaatekappale, se soveltuu niin rennoille toimistopäiville, kun ei ole tarkoitus tavata ketään, kuin urheilutilanteeseen mentäessä. Juhlavaatteeksi hupparista ei ole, ellei sitten halua loukata juhlien kohdehenkilöä. Huppari peittää ylävartalon aikaslailla kokonaan, jättäen paljon mielikuvotuksen varaan. Jos on allekirjoittaneen lailla vilkkaan mielikuvotuksen omaava lahjakas henkilö, tilanne ei tuota ongelmia. Jos kylmä sää yllättää, eikä ole pipoa messissä, hupparin hupun voi vetäistä päähän. Hupun käyttöä kannattaa kuitenkin harjoittaa tietyllä vakavuudella ja harvoin, koska pääsääntöisesti huppupäinen ihminen näyttää hämäräheikiltä ja tontolta. Huppu päässä kulkeva ihminen näyttää vähän siltä kuin hän olisi hipsimässä salaa naapurin pihalle, nuolemaan naapurin auton pakoputkea ilman lupaa. Nykyautoissa on muutenkin katalysaattorit, eikä pakoputket maistu enää samalle kuin mitä vaikkapa vanhat Datsunit maistuivat.

Huppareita on jos jonkinlaisia, tykkään että huppareissa saa olla myös sanomaa. Tein viime viikolla muutaman täsmähankinnan, hetken mielijohteesta tottakai. Koska vaatteiden hankinta on useimmiten aika ärsyttävää ja aikaavievää hommaa, kannattaa mielummin hankkia useampi vaatekappale kerralla. Näin säästyy aika ja hermot. Ajan viettäminen vaatekaupoissa voisi toki tehdä hyvää tyylitajulle, mutta tosiasiat tunnustaen on hyvä huomioida, että mikäli parinvalintaprosessi ja loppupeleissä myös suvunjatkaminen on tyylitajusta kiinni, niin tämä peli on hävitty jo ennen kiekon tipahtamista jäähän. Pidänkin vahvimpana pariutumisvalttikorttinani sitä, että minulla on auto. Ei mikään ökymalli, mutta kyllä sillä pisteestä A pisteeseen B pääsee.
Kuvassa "Punainen on muotia"-huppari, joka on väriltään, yllätys yllätys, punainen. Punainen on hyvä, punainen on aatteen väri. Huppari on vetskarilla keskeltä aukeavaa mallia, mikä on näpsäkkää, sillä hupparia voi käyttää liepeistä tartumalla pudotusta hidastavana viittana, kun syöksyy kohti maata hypättyään helikopterista. Hupparin rinnuksessa on puolueen logo ISOLLA. Hupparin selässä oleva teksti pitää täysin paikkansa, punainen on tosiaan aina muotia, myös silloin kun punainen ei ole muotia. Punaista kannattaa käyttää erityisesti jouluna, vappuna ja työväen parissa liikkuessa. Kannattaa ylipäänsä tunnustaa väriä silloin, kun se väri on punainen. 
Kuvassa Operaatio Vakiduuni-hupparini. Hupparissa on iso tasku edessä, ja taskuun on sijoitettu näpsäkkä kumilenkki, johon voi kiinnittää turvallisesti vaikkapa kastanjetit, jos haluaa ruveta spontaanisti joraamaan väenpaljouden keskellä. Operaatio Vakiduuni on hanke, joka pyrkii kieltämään nollatuntisopimukset, jotka ovat harvinaisen paskoja sopimuksia, kun ne eivät varsinaisesti velvoita työnantajaa välttämättä mihinkään, ja työntekijä saa puolestaan odotella tyhjänpanttina, jos sattuisi saamaan työtä tehdäkseen. 1800-luvun johtamiskäytänteiden mukaiset riistosopimukset eivät ole tätä päivää. 

Huppari päällä tuskin saa kömöjä, paitsi näillä kyseisillä huppareilla tietenkin. Pahin pelkoni onkin, että jompikumpi huppareista repeytyy, kun niitä riisutaan päältäni liiallisella vauhdilla. Voi tietysti olla, että elän taas omissa haavemaailmoissani, ja pelko on turha. Varotoimenpiteenä vähintäänkin välttelen kohderyhmääni soveltuvia, amatsoonimaisen vahvoja naisihmisiä. Toisin sanoen jatkan elämääni kuten ennenkin.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Puurannekoru

Ikääntyminen on nihkeää touhua, varsinkin kun huomaa elämän ajaneen ohitse tietyissä asioissa, ja ei auta kuin roikkua asemalla odottamassa uutta junaa. Odottamista helpottaa valheellinen tunne siitä, että kovimmat näytöt on annettu, vaikka tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa. Tämä johtuu taas siitä, että eliniänodotteen nousun myötä myös näytön paikkojen ajankohta myöhäistyy ja osaltaan paikkoja on enemmän kuin ennenvanhaan. Näytön paikkojen multiploituminen ei sekään sinällään auta ahdinkoon, sillä nykyaikana suorittamisen on oltava tasalaatuista; jos onnistuu kerran, odotetaan että onnistuu myös uudestaan. Ikinä ei saa levätä, ja sitten aamulla sattuukin selkään. 

Ikääntymisessä on toisaalta myös mukavia puolia. Ikääntyessä tulee tutustuttua luotettaviin ihmisiin, jotka kertovat että pukeutumisesi ja tyylisi on hanurista. Sinälläänhän he ovat oikeassa, eikä asiasta kannata siksi suuttua. Totuudenpuhujaa ei kannata ikinä ampua, vaikka lyhyehkön suuttumisen hälle voikin järjestää. Suorien vaatetus- ja lisäpukeutumishärpäkehankintojen lisäksi näiltä elämän ystävällismielisiltä sivuhahmoilta saa välillä pahatahtoisia vinkkejä, mihin mennä ja mitä tehdä. Itse päädyin hankkimaan puukoruja ranteeseeni juurikin näiden minulle alitajuntaan ovelasti syötettyjen ajatusten pohjalta.

Puukoruja oli alun perin kolme, pidin niitä samassa ranteessa. Menin sitten hukkaamaan koruista kaksi, joten jäljellä on vain yksi. Harmittaisi, jos olisivat arvokkaita, mutta näkeehän noista, että eivät ole. Sinällään en edes tiedä, onko puukorujen käytössä mitään tyylillistä järkeä, mutta kai ne jotain näkemyksellistä ituhippikarmaa luovat, mikä pehmentää sopivasti sielunmaailmaltaan betonidemarin habitusta. Aina ei ole hyvä viestittää puhtaasti mitä on, koska se ei aina ole kömöjen mielestä trendikästä. Tästä syystä pienten valheellisten imagojuttujen hyödyntäminen on ihan suotavaa ja ok. Ei se ole valehtelemista, jos vaan viestii väärin ja jättää kertomatta loput.
Kuvassa puurannekoruni, ainoa henkiinjäänyt yksilö. Huokea ja ekologinen, koska en ole pohjimmiltani materialisti (vaan pihi). Hommaan varmaan muutaman uuden, jahka kehtaan mennä kauppaan, jossa vastaavia myydään, tai jos joku hankkii minulle sellaisia. Korut ja vastaavat eivät ole oikein minun juttuni, enkä siksi niitä juurikaan harrastele. Minulla ei ole muutenkaan juuri minkäänlaista makua korujen tai oikeastaan yhtään minkään muunkaan suhteen; tilanteessa kuin tilanteessa kannattaa olla kuin rotat ja torakat, ja pyrkiä lutvimaan mukana, vaikka iskettäisiin atomipommia pään päälle.

Korut ovat itselle hankittuna hieman tonto juttu, ainakin jos on mies. Sen sijaan kannattaa hankkia kömöille koruja, edellyttäen että on hullu visio asiasta. Joitain koruja, tai pikemminkin korumaisia esineitä voi myös hankkia muualla oleville ystäville. Tosiasia toki on, että ystävyyssuhteita ei kannata solmia ihan hirveästi ympäri Suomea, saati sitten ympäri maailmaa, koska niitä paskiaisia ei sitten kuitenkaan tule nähtyä juuri ikinä. Siinä sitten riutuu ikävissään riekaleiksi revitty ihminen. Toisaalta taas jos jää koko elämäksi samalle paikkakunnalle hengaamaan ja odottamaan että elämä ja maailma ajelee ohitse, niin on sekin varsin tonto ratkaisu. Nämä ei ole ikinä helppoja kysymyksiä, nämä ystävyyssuhde- ja elämäkysymykset.