Aneeminen joulukuusi

Hankin ensimmäistä kertaa elämässäni joulukuusen, luonnollisesti keksin ajatuksen täysin itse ja kukaan muu ei todellakaan ehdottanut tätä ja toiminut muutenkaan primus motorina asiassa. Koska asun kerrostaloasunnossa, enkä siis 50 metriä korkean mustan monoliitin sisäpuolelle kaiverretussa loft-asunnossa, kuten monet ovat jostain syystä voineet väärin ymmärtää, joulukuusen koko oli syytä rajata sellaiseksi sopivan mittaiseksi, eli aika pieneksi (Laiskan miehen neuvona, tämä vähentää myös lattialle varisevien havujen määrää). Helsingissä asuminen ja auton omistamattomuus tekivät kuusen hankkimisen "perinteisin menetelmin" aika hankalaksi, joten tilanne oli ratkaistava rahalla, ja sitähän löytyi (Joulun jäljiltä ei löydy enää.). Olisi tosin ollut mielenkiintoista hurauttaa bussilla keskellä pöpelikköä sijaitsevalle pysäkille kirves repussa ja hypätä tovin päästä takaisin palaavaan bussiin kuusi kainalossa, mutta jo pelkkiin bussilippuihin ja kirveeseen investointi olisi ollut melkein kuusen arvoinen, puhumattakaan metsässä rämpimiseen käytetty aika ja vaiva ja vielä bussikuskin ja kanssamatkustajien kuusivarkaudesta hiljaiseksi uhkailusta kirveellä koituneesta riskistä johtuen, tylsänä ihmisenä päädyin siis ostamaan joulukuusen.

Harvemmalta löytyy kotoa kuusenvetävää vaasia, joten kuusi-investoinnin lisäksi täytyi hankkia kuusenjalka. Hankkimassani kuusenjalassa mainostettiin olevan vaijerikommervenkki joka takaa tasaisen puristuksen kuusenjuuren ympärille, minkä ansiosta kuusen pitäisi olla aina suorassa. Ei muuten pitänyt paikkaansa, tosiasiassa kuusen suoraan asentaminen osoittautui yksin täysin mahdottomaksi ja apuahan tähän ei voinut kysyä keneltäkään, se olisi ollut itsensä kuohitsemista sanoilla.

Kuvassa joulukuusi, ostettu, eikä hankittu perinteisellä menetelmällä. Vaikka kuva erehdyttävästi näyttääkin käsivaralta räpsäistyltä alhaisen resoluution omaavalla kännykkäkameralla otetulta, näin ei tosiasiassa ole, vaan vika on vain ja ainoastaan katsojan, eli juurikin sinun silmissäsi. Kuva on otettu nimittäin järjestelmäkameralla ja helvetin tarkalla sellaisella ja kuvaajana oli se sama kaveri joka kuvaa niitä Pirellin kalenterin neitokaisia. Kuusen oikealla puolella on todennäköisesti keripukkiin kuollut randomkasvi. Kuusen vasemmalla puolella on hyvin varusteltu baarikaappini, missä miedommat juomat (tosimiesten miedot, alta 40-volttiset) viihtyvät näemmä aika huonosti. 

Kuten jo mainitsin, kyseessä on ensimmäinen joulukuuseni, joten en omista ennestään koristeita siihen. Joulu meni taas vaihteeksi siellä sun täällä, joten on täysin ymmärrettävää, etten ennättänyt mitään koristeita hankkimaankaan. Asiassa loistavinta oli se, että joulun jälkeen kuusenkoristeita myydään törkyhalvalla, kun ei kukaan hullu silloin rupea kuusta enää hommaamaan. Ainoana ongelmana tässä tapauksessa on toki valikoiman vaatimattomuus, mikä on täysin rinnastettavissa Nooan poikien jälkikasvun tilanteeseen pariutumismarkkinoilla, kun kaikki suurinpiirtein samanikäiset naiset nyt sattuivat olemaan pikkuisen tulvaepisodin jäljiltä koijareiden sisaruksia. Hätävalheena sepitänkin että kuusi on itsessään niin hieno, että koristeet vain heikentäisivät sen luontaista komeutta.

Kuvassa kuusi somisteltuna, ikkunasta tulviva taustavalo vie valitettavasti huomion lasisydämiltä. Latvan tuntumassa on muutama koivusta valmistettu hirvikoriste. Latvatähteä ei ole, koska sellainen jäi hankkimatta; ikkunalaudan tähtilamppu ajakoon latvatähden asemaa. Hävitän kuusen varmaan paloittelemalla sen ammeessa pienillä katkaisupihdeillä ja sullomalla energiajaeroskikseen muovipusseissa. Hiukan on aneemista nyt tämä.

Joulukuusen hankkimisesta jäi sisälle lämmin olo, siksi tulen tekemään saman varmaan jatkossakin kun kerran jalkakin on jo valmiina. Saatan jopa laittaa rahaa koristeisiinkin.

Viikonpäiväsukat

Sukkien häviäminen pesussa, sukkaparien sekoittuminen tämän myötä ja kadonneiden sukkien myöhempi ilmaantuminen lienevät hyvinkin tavallisia ilmiöitä ihmiselämässä (Samoja ilmiötä tapahtuu ajoittain myös ihmissuhteiden kohdalla, tosin ihmissuhteet eivät niin useasti ilmene samanaikaisesti pareittain, eikä pesulla ole asian kanssa mitään tekemistä.). Erityisen ongelmallista tämä on mustien sukkien kohdalla, sillä mustien sukkaparien eroavaisuuksia ei havaitse välttämättä ensivilkaisulla ja kuitenkin mustissa sukissa saattaa olla huomattavia eroavaisuuksia jos tarkastelee asiaa lähemmin. Lisäksi ainakin itse pyrin käyttämään sukkia tasaisesti, suosimatta yksittäisiä pareja käytössä muita enempää ja varsinkin mustien sukkien kohdalla tämä on haastavaa, kun kulumisen huomaa kunnolla vasta siinä vaiheessa kun jalkapohja alkaa paistaa iloisesti sukan läpi.

Sukkien tasaisen käytön lisäksi, yksi minulle merkittävä asia arjessa on rutiinit; tiettyjä asioita pitää tehdä tietyin väliajoin ja monesti täsmälleen samalla tavalla (Se irvileuka joka vetää tästä yhtäläisyysmerkit rakkauselämäni välille, ansaitsisi saada kätensä katkotuksi Steven Seagalin tapaan. Merkittäköön historiankirjoihin, että allekirjoittanut on mitä monipuolisin rakastaja, joka lähestyy tilannetta aina uudesta kulmasta.). Sukkien tasaisen käytön ja rutiinien mahdollistamisen kimurantin dilemman ratkaisee simppeli, mutta ah, niin innovatiivinen ratkaisu, nimittäin viikonpäiväsukat.

Viikonpäiväsukkien kantava ajatus on selkeä; sukkapareissa lukee viikonpäivä, minä myös siis sukkien käyttäminen on suotavaa. Tämä estää tehokkaasti sukkien sekoittumisen pesussa, sillä ainoastaan täysi ameeba laittaisi eri päivämäärin merkatut sukat pareittain, mikäli aikaa siis jäisi yli siltä kaikelta planktonin syömiseltä. Viikonpäiväsukat ovat hyvät. Näin myös yleinen hygieniataso pysyy siedettävänä, kun olisihan tuo aika noloa jäädä verekseltään kiinni kaksi päivää vanhat sukat jalasta, tosin jos pitää kerralla koko viikon, kiinnijäämisen riski olisi pienempi ellei jalkahien odööri kavaltaisi vanhaa hikisukkapoikaa.

Kuvassa esimerkkipari jaloistani otetetuista  viikonpäiväsukista. Käytän itse ja suosittelen. Kuvassa on torstaisukat, koska kuvanottohetki ja sukkien jalkaanlaittopäivä on torstai, asia erikseen tietenkin, puhutaanko saman viikon torstaista. Mikäli viikonpäivien lukeminen sukissa nolottaa, sukan lahkeen voi aina rullata sen verran alas että teksti jää kurtun alle, mikä nyt tosin on muutenkin suotavaa, polvisukkia kun käyttävät vain jalkapalloilijat ja jotkut hintelät pojut. 

Viikonpäiväsukkia myydään kerralla koko viikon satsi, mikä on itsessään loistava juttu, kun ei niitä sukkia jaksa Erkkikään ravata ostamassa yksittäisiä pareja muutenkaan kerrallaan. Vaikka viikonpäiväsukista huokuukin tietynlainen junttimaisuus ja rahvaanomainen charmi läpi, kuka helkkari sitä nyt toisten jalkaterien peittimiä kyttää muutenkaan. Suomalaiset ovat tuulipukukansaa ja tästä syystä myös pikkutakkikeekoilijoilla on tosiasiassa yllään henkinen tuulipuku, ja vielä todella ruma sellainen; räikeät kasarivärit yhdistettynä käärittyihin hihoihin eivät ole 2000-lukua.

Omalaatuinen vedenkeitin

Kaikki kunnolliset ihmiset juovat päivittäin kahvia, joskus kuitenkin on tarvis nautiskella korvaavaa hyödykettä, nimittäin teetä. Teetä litkivät jo Kiinan keisarit aikoinaan, todennäköisesti katsellen samalla kirsikkapuiden kukkaan puhkeamista, todeten samalla että tee on hyvä (Samaiset kaverit totesivat aikanaan hetkellisesti myös että oopium on hyvä, ja jos uskotaan elokuvien maailmaa, samaisen ihmeaineen voimin pystyy vaikka nappaamaan Viiltäjä-Jackin kiinni). Jotta teetä saadaan aikaiseksi tarvitaan käytännössä kahta tarveainetta; teetä ja kuumaa vettä. Vettä voi toki keittää kattilassa liedellä, mutta tämä on fysiikanperstuntumani pohjalta energiankäytön kannalta tehotonta, joten sitä ei pidä tekemän. Jos on yhtään tee-se-itse-miehen ja/tai luolamiehen vikaa, keittää teevetensä kahvinkeittimellä. Ehkäpä paras vaihtoehto on kuitenkin investoida vedenkeittimeen, kuitenkin pitäen mielessä että keittimissä on eroa.

Kunnon hedonistille ja kosmopoliitille ei perusvalkoiset keittimet kuitenkaan kelpaa, vedenkeittimessä tulee olla asennetta. Herranjumala, laitehan muuttaa taskulämpöisen veden kiehuvan kuumaksi alta minuutissa! Lisäksi myös laitteen muotoilussa sopivankaltainen erilaisuus on positiivista, laitetta kun voi käyttää kivasti keittiön sisustuselementtinä. Puhumattakaan siitä että laitteella pystyy tuottamaan kiehuvan kuumaa vettä, lisää vain vesi! Jos haluat että laite toimii, lisää myös sähköä pistokkeen kautta.

Kuvassa vedenkeitin, Bob. Vaikka yleensä vierastankin  tuotemerkkien mainitsemista, tässä yhteydessä on tehtävä poikkeus, sillä aparaatin nimi on merkittävä osa laitetta, erityisesti kun nimi ei rimmaa lainkaan keittimen ulkonäön kanssa. Keitin on väriltään härskin vihreä ja päällä on turkoosi harjas. Harjaksen funktio on ilmeisesti pelkästään esteettinen, tosin voihan sillä vaikka halkaista kananmunan. Harjas luo Bobille liskomaisen ilmeen ja kun keittimessä ei vihreän värin ja harjaksen lisäksi olla huomioitu liskomaisuutta oikeastaan ollenkaan, loppupäätelmänä on WTF. Pienenä kuriositeettina keittimen virtakatkaisin on läpinäkyvä ja sen sisällä on valo joka vilkkuu kiihkeästi vettä keitettäessä. Ilmeisesti tämän tarkoituksena on simuloida tulta. Äärimmäisen hämmentävää.

Kun siis menette tämän blogikirjoituksen alitajuntaan syöttämien piilovaikuttimien ajamana vedenkeitinostoksille, älkää päätykö perusturvalliseen valintaan. Jos mukaan tarttuu jotain yhtä hämmentävää kuin Bob, tienaa helpon vitosen, yksi Reiska lupasi maksaa. Juuri keksimäni Reiska on tosin ihmisenä kierompi kuin rikkurit, ja tämä on paljon sanottu; rahaa siis tuskin kannattaa oikeasti odottaa, hämmentäviä hetkiä kylläkin. Vedenkeitintä metsästäessä reviiriä kannattaa laajentaa perinteisiä elektroniikkakauppoja laajemmalle, sillä Bobkin tarttui mukaan kirpputorilta minulle jostain täysin käsittämättömästä syystä samassa asunnossa kanssani majailevalle naisihmiselle.

Tosimiehen amalgaamihammaspaikat

Ihmisen ulkonäössä on syytä kiinnittää huomiota tärkeisiin pikkuasioihin, joiden kanssa pukeutumisella on yhtä paljon tekemistä kuin lentopallolla ja lampaiden keritsemisellä keskenään. Viiksien ja partojen olemassololla on merkittävä osuus kokonaisilmeeseen ja habitukseen, tosin koska tämän kaltaisia pikkujuttuja pystyy hoitamaan pois päiväjärjestyksestä käden käänteessä (Naamakarvojen ajaminen tapahtuu alta minuutissa, jos haavat ei haittaa. Koneella ei tule ehkä haavoja, mutta höylällä jälki on tarkempi ja touhussa on vaaran tuntua.), en tule niihin tällä kertaa paneutumaan laisinkaan. Sen sijaan tämänkertaisessa blogimerkinnässä keskitytään pysyvimpiin ja osaltaan herkempiin tekijöihin habituksen rakentamisessa.

Ymmärrykseni mukaan jokainen nappaa vauvaiässään lähinnä äidiltään suuhunsa bakteerikannan, joka joko aiheuttaa reikiintymistä tai muodostaa hammaskiveä. Itse olisin mielummin ottanut jälkimmäisen, mutta valinta tehtiin puolestani. Hampaisiini siis tulee reikiä suhteellisen tasaiseen tahtiin, vaikka pyrinkin huolehtimaan suuhygieniastani ja käyn hammaslekurillakin tasaisin aikavälein (Sama juttu kuin Casanovalla oli sukupuolitautien kanssa, tosin miehen harmiksi penisilliini tuli kuvioihin vasta reilua vuosisataa myöhemmin.). Reikiä tulee siis tilkitä ja tässäkin on olemassa useampi vaihtoehto.

Nykyään käytetään yleisesti muovipaikkoja jotka ovat hinnaltaan huokeita ja yleisesti käytettyjä, mutta toisaalta nehän ei kestä mitään kovassa käytössä, erityisesti takahampaiden kohdalla. Toinen vaihtoehto on posliini joka on kestävää ja saadaan näyttämään jotakuinkin samalta kuin varsinainen hammasmateriaali, mutta se on niin kallista, että siihen ei ole normaali kuolevaisella varaa, ja kuka hitto sitä haluaa työntää omaisuuksia leegoihinsa? Päädymme tässä siis vaihtoehtoon C, joka on vanha kunnon amalgaami.

Kuvassa amalgaamiset alahammaspaikkani. Vääjäämättä mieleen tulee Bond-elokuvien paha kaveri Jaws, jolla tosin  hampaat olivat haurastuneet kauttaaltaan, kun purukalut oli päällystetty kokonaan amalgaamilla. Amalgaami on hyvä, kestää isältä pojalle, ja toisin kuin kultahampaiden ja paikkojen kanssa, kukaan ei tule kähveltämään niitä suusta, kun amalgaami on huokeampaa. Amalgaamilla tilkityillä hampailla voi purra vaikka rautakangen katki, näin väittää juuri keksimäni urbaani legenda. Keskellä kuvaa on kieli, joka on virittäytynyt taakse ja valmiina iskemään, kuten musta mamba sopulin niskavilloihin.

Amalgaami on sekoitemetalli, joka sisältää elohopeaa ja muita terveyttä edistäviä ainesosia. Amalgaamipaikat kestävät poskihampaissa parhaillaan pari vuosikymmentä, toisin kuin muoviset paskapaikat, joilla kestoa on hyvällä tuurilla viitisen vuotta. Amalgaamipaikat tuovat mieleen vanhan kunnon rillumarei-Suomen, jossa miehet oli miehiä ja yskä hoidettiin heroiinilla. Toisin kuin joskus luultiin, ei amalgaami ei ole terveydelle vaarallista, ainakaan en itse ole havainnut minkäänlaisia ongelmia, huomioitakoon tosin että minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä asian arviointiin, etenkin kun hampaistani liukeneva elohopea saattaa heikentää havainnointikykyäni. Pienet raskasmetallipitoisuudet kehossa ovat kuitenkin nykypäivää ja asian kanssa tulee vaan osata elää.

Yksi osa amalgaamipaikojen parhautta on niiden esteettinen puoli; suuhun kurkistaessa esiin pilkistää rauta ja siitä tietää että kaverilla on riittävästi kilometrejä mittarissa että tietää jostain jotain, tosin ei välttämättä kaikkea kaikesta. En välttämättä suosittele amalgaamia kaikille, mutta ehdottomasti veijareille joita kiinnostaa pragmaattisuus estetiikkaa enemmän, vielä parempi jos estetiikan käsitys on jokseenkin vinoutunut.