Sisärehut

Kuten olen tämän blogin puitteissa jo aiemmin todennut, asunto vaatii tietynlaista tilpehööriä näyttääkseen ihmisasumukselta. Jottei asunto näyttäisi kiinalaiselta oopiumluolalta, sinne on hyvä hankkia huonerehuja. Tältä ilmiötä välttyäkseen on myös hyvä poistaa hallusionaatioita näkevät ja ooppiumissa trippailevat kiinalaiset ja myös muut vastaavaa harrastavat eri kansallisuusryhmiä edustavat henkilöt pois kämpästä, mikäli siis vastaavia on nurkkiin kertynyt.

Huonerehujen hankkiminen voi olla haastavaa mieshenkilöille, sillä satunnaisten kuulopuheiden vahvaan asiaymmärrykseni pohjalta, miehet eivät suuremmissa määrin kasvillisuutta harrastele, paitsi ehkä jotkut satunnaiset jampat. Naiset taasen handlaavat tämän asian aivan eri tavalla (käänteistä sovinismia, mistä ansaitsen tulla henkisesti kuohituksi) ja siksi voi olla kannattavaa konsultoida naisihmistä tai ylipäänsä jotain random viherpeukaloa rehun hankinnassa. 

Kuvassa ensimmäinen sisärehuni, eikä tasan ollut omasta oivalluksesta hankittu. Kuten kuvasta näkyy, ruukkuun voisi lisätä kanssa multaa, tämä on vielä hiukan vaiheessa. Jos ei olisi naista estämässä, lisäisin tod. näk. vain multaa päälle peittäen kasvin alkuperäisen ruukun, eikä kukaan saisi ikinä tietää karmeaa totuutta. Itseasiassa arastelen hiukan mullan ostamista, kun pelkään että kaupan myyjät leimaavat minut joksikin ihmeen pilvenpössyttelijäksi, kun en varsinaisesti näytä miltään viherpeukalolta. Pitänee vetää puku päälle ja kovat kaulaan jotten näytä hampuusilta kun saan viimein aikaiseksi mennä multaostoksille. 

Oma rehuni ei ole täysin helpoimmasta päästä, se täytyy jopa vaihtaa toiseen ruukkuun, mikä tuottaa ainakin minulle haasteita kun olen tältä osin uusavuton (äiti vaihtoi kotona kukat ruukkuihin ja lyhensi pikku-Mikon farkut). Valtaosalle suosittelisin siksi kaktusta, sillä sille ei ole niin nuukaa, muistatko aina kastella ja onhan se muutenkin aika miehekäs ja munakas huonerehu kun on piikit ja kaikki. 

Viikon niksinä tarjoaisin kahvin suodatinpussien hyödyntämistä mikrossa lämmitetyn ruuan nauttimisessa. Talouspaperiin jää kaikki vittumaisesti kiinni lämpimään ruokaanja välillä tulee vahingossa syötyä paperia, miskä on tosin orgaanista ja siten syömäkelpoista. Suodatinpaperi ei ole niin heppoista ja soveltuu siksi loistavasti ruuan nauttimiseen. 

Kuvassa halkaistuilla kaupan lihapullilla täytettyjä suodatinpussilihaspiirakoita. Ruoka ei taatusti tartu kiinni tarjoiluvälineeseen ja syöminen on hauskaa. MMMM! Niin hyvää että tekee mieli kiljua, ja terveellisyyskin on sitä luokkaa, että jo haukkaisusta tulee elinminuutti lisää, tosin mikäli kiljunhimo käy liian suureksi ja tulee hankittua kyseistä kulutushyödykettä joko itse valmistamalla tai pimeän alkoholin kauppiaalta ostettuna, elinminuuteissa tulee persnettoa ihan huolella. 

Kuten aiemminkin, mikäli tätä niksiä hyödynnetään, minulle kuuluu rojaltit, eli vähintääkin puoli prinsessaa (jalkopää) ja valtakunta. En minä tätä ilmaiseksi tee.

Typerimmät rintanapit ikinä

Pitkällisen itsetutkiskelun tuloksena olen havainnut että minulle paras tapa purkaa stressiä on tehdä jotain täysin tarpeetonta, kuten kirjoittaa tyhjänpäiväistä pukeutumis- ja sisustusblogia. Toissailtana sain parhaan idean aikoihin ja keksin suunnitella omat rintanappini. Tämä oli siinäkin mielessä aivan loistava idea tyhjänpäiväisyyden kannalta, sillä pinssin käyttäminen pukeutumisartikkelina on nolompaa kuin alaosattomissa esiintyminen kylmällä säällä ulkosalla mieshenkilölle. Vielä kun rintanappien käyttökelvottomuuden yhdistää  järjellä käsittämättömään sanomaan, stressitason purkaminen edistyy multihuipennuksen lailla. Ja eikun askartelemaan!

Ensimmäisen idean sain huonosta sisäpiiriläpändeeroksesta, mitä en aio kertoa koskaan kenellekään vaan vien salaisuuden mukanani hautaan kun joskus potkaisen tyhjää raivostuneen väkijoukon kappaleiksi repimänä. Yhdistin juttuun sopivan kuvan ja voilà! Kaunis, kuin sika pienenä.

Kuvassa "Mun faija Papaija"-rintanappi. Pitämällä rintanappia rinnassa WTF-efekti on taattu. Kuva on päin helvettiä, tosin tämähän menee täysin yhteen blogin yleisen linjan kanssa, joten kaikki on niin kuin pitääkin. Varmistukseksi totean vielä, että isäukkoni ei ole papaija tai mikään muukaan kasvi-  tai hedelmäkunnan tuotos. Rintanapin sanoma on syvällinen kuin uusnatsin kirjoittama haiku ja liittyy toisten ihmisten hämmentävään läpändeerokseen, mitä en selitä vaikka kidutettaisiin.

Toisen rintanapin tausta-ajatuksena oli yhtälailla paska inside-läpänderi, varsinaisessa toteutuksessa yhdistelin juttua toiseen juttuun ja plagioin samalla kaverini keksimää heittoa raa'asti. Tässä rintanapissa menee yhtä lujaa kuin jaksat heittää tätä rintanappia!

Rintanapin numero 2 sanoma on selkeämpi ja blogistin lisäksi myös moni muu voi kokea aihetta pitää oheista  tuotetta rintapielessä. Voisin kertoa tästäkin jutusta tarinaa, mutten vittuillessani kerro. Rintanappia käytettämällä voi päästä rietastelemaan ankarammin kuin markiisi de Sade konsanaan, tosin rintanapin käyttämisellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa kuin korkeintaan sen osalta, että tilanteeseen pääsemiseen tulee lisähaastetta. Tämänkin kuvan resoluutio on samaa luokkaa kuin blogistin huumorintaju. 

Näitä autenttisia rintanappeja voi ostaa kolmentoista euron kappalehintaan, Lapin lisä sisältyy hintaan, alv taasen ei. Suunnittelu MikkoDesign, jälleenmyyjänä toimii Tmi Reilu-Mikko. Designed and handmade in Finland. Rintanapin mukana tulee palovakuutus, osta tai pala.  

Villaneule

Talvella on välillä vähän vilakka sisätiloissa. Jotta ei olisi vilakka, kannattaa pukeutua hieman tai vaihtoehtoisesti naukkailla pieniä siivuja hapanta vähän väliä tai sitten aloittaa alumiinilakan imppaaminen (mikä ei tosin varsinaisesti poista kylmyyttä oikeasti, vaan turruttaa aistit ja tunteet sekä sulattaa aivot). Harmillisesti kuitenkin harvemmassa työpaikassa pystyy kuitenkaan olemaan pikkukekkulissa saati sitten alumiinilakkapöllyssä kaiken aikaa, joten lisäpukeutumisella pääsee keskipitkässä juoksussa helpommalla. Puettavan vaatteen on hyvä olla mukava päällä, koska kuka sitä nyt epämukavaa vaatetta päällään jaksaa pitää, paitsi jos kyseessä on hieno vaate, estetiikka ennen kaikkea.

Itsehän siis harrastan villaneuleeseen pukeutumista ajoittain (mistä syystä luettelenkin sen harrastuksekseni CV:ssäni), sillä onhan tuo suhteellisen näpsäkkä vaate; villaneuletta voi käyttää vaikka peittona, jos päättää yöpyä lehtiroskiksessa kodin sijaan pitkäksi venähtäneen illan kulminaatiopisteenä. Villaneule on siis kätevä, muttei välttämättä hyvä. Se nimittäin huokuu vaara yhtä paljon kuin haaremin eunukki ja vaatetta voi siis käyttää ehkäisyvälineenä kun se päällä ei tasan voi käydä flaksi.

Kuvassa yleisesti käyttämäni neuletakki, tai mikä nyt lieneekään. Takissa on kätevä vetskari, jonka voi laittaa kiinni tarvittaessa. Vetskari mahdollistaa vaikkapa kivan pikku vilauttelun ruókakaupan hedelmäosastolla, jos jättää paidan pois alta. Värinä on väritön, hajuton ja mauton vaaleanruskea, mikä antaa vaarattoman setämäisen mielikuvan vaatteen käyttäjästä, vaikka olisikin luonteeltaan ties minkälainen tyrannosaurus. 

Tällä kertaa siis esittelin vaatekappaleen, joka ei välttämättä ole lainkaan hyvä. Tein näin, koska voin. Aion kuitenkin jatkossakin käyttää villaneuletta silloin kun ykkösprioriteettina on palelemisen- tai lisääntymisen ehkäisy, mikäli ei ole pessaaria taskunpohjalla.